Dream Like A Child

Musta tuntuu, etten osaa enää kiinnittää huomiota sanomisiini - missä tilanteessa mikäkin on järkevää. Oon pariinkin kertaan ollut kirjoittamassa vastausta kommentteihin tai kaverille facebookiin ja sitten tajunnu, että ehkä tää pitääkin olla jakamatta koko maailmalle.

Kävin eilen Etelän-SYLI:n kahvihetkessä ja mietin vaan miksen osaa pitää suutani kiinni! Olin ihan hermona ennen kun menin sinne, soitin äidillekin, että pystynkö ja lopulta seisoin Kaapelitehtaalla käsi ovenkahvalla varmaan lähemmäs viisi minuuttia ennen kun uskaltauduin astumaan sisään :D Sit hermostuksissani pälätin ku mikäkin idiootti, vaik yleensä oon tosi ujo. Anteeks! Pinja, olinks mä ihan kauhee?

sonnirengas äwww vammaan!

Pilly Talent -hoodie #mirrorpic !!

Tai jos oon sillä tuulella, niin voin väitellä loputtomiin eläinoikeuksista tai kasvissyönnin ekologisuudesta. Sähkön käytöstä, saastuttamisesta, tasa-arvosta. Mulla voi olla hyvinkin jyrkät mielipiteet ja perusteet, mutta pelkään usein sanoa ne ääneen. En haluu tulla leimatuks mihinkään luokkaan. Oon lepsuillu viime aikoina mun kannoista. Kuten, etten ikinä käy Aasiassa tai Amerikassa, koska niin pitkät lennot lomamatkan takia pilaa maapallon. Joulun olin Thaimaassa, taas on liikaa uusia vaatteita, oksennan vaikka jossain on nälänhätä... Ja itken verta, koska mun talvikengissä on nahkaa ;________; Ajokorttia en silti aio ajaa, julkisilla pärjää hyvin.

"Vihreää, vain vihhrreäää!!" Pelle Peloton keksi joskus kaikkiruokaisen otuksen. Se söi roskia ja metallia, jotka muuttu kukiks ja pensaiks. Se tais syödä myös pormestarin auton. Sit lopulta otukselle löydettiin paikka kaatopaikalta. Voisko joku muukin keksiä tommosen? Aku Ankka on yleensäkin aika jees, meille tilattiin sitä pitkään (+ päälle Roope-Setä ja AA-extra). Äsken eksyin jostain syystä Akuankka.fi:n sivuille ja tuli nostalginen fiilis. Keskiviikot ja postin odotus! Vois varmaan taas lukea Don Rosan kirjat läpi kun kaikki vanhat lehdet on ilmeisesti heitetty pois :(( Jossain välissä keskittymiskyky ei riittänyt romaanien lukemiseen, mutta saatoin lukea Akkareita montakin tuntia päivässä.
D.U.C.K

TERAPIAEVÄÄT. helppoi kcal ♥

Mun hampsteri ois kotiutunu huomenna, nyyh! Mut sen sijaan huomenna vähän lisää vertaistukea ja haen lipun Haloo Helsingin toukokuun keikalle. Miks niil on vaan kaks keikkaa Stadis kevään aikana? >:---o Uus levy ilmestyy vuoden lopussa, mut hei HELSINKI!
Iskeny taas joku music for life -kohtaus..

Tekis mieli lähtee baariin, mut äjlasrcf oon luvannu viettää raitista elämää seuraavan ikuisuuden!

 ps. I'm so in love with this add!

Run Like A Villain

Ei sais ajatella, mut... Miks ylipäätään annoin itseni sairastua silloin joskus? En alottanu syömistä kun huomasin jonkin olevan vialla, halusin olla laiha. Kuinka paljon helpompaa tää ois ollu jos oisin alottanu kamppailun jo silloin?
En jaksa hoitaa mitään perusjuttuja mitä pitäis, polille ja kirjastoon saan itseni pakotettua. Huoneessa on kaikki tavarat ja vaatteet lattialla, voin olla vaikka kuinka monta päivää käymättä suihkussa (....jjoo), enkä enää muista millon oon viimeks kunnolla nähny muita kun perheenjäseniä.

Tänään oli poli. Sain taas muistutuksen, kuinka pilaan sairaudellani koko kodin tunnelman. Perhe pääsis syömishäiriöstä eroon jos lähtisin, minä en, mutta ei ole oikein että mun takia kaikki kärsii. Yritän nyt jo olla mahdollisimman hiljaa ja näkymätön, mutta se ei riitä.
Ja jos kerran päihteet on syynä tähän oloon, jätetään ne sitten kokonaan pois. Eipä siinä kai ongelmaa. Vaik kyl se ois joskus kiva vetää siideri naamaan kun ahdistaa hirveesti, ku ei noita tarvittavia lääkkeitäkään oo. Tai käydä kavereiden kaa baarissa. Viime perjantaina sit vähän-viilsin kun olin ensin koko päivän yrittäny saada ajatukset muualle. Nyt lupasin lopettaa viiltelynkin ja puhua sen sijaan vanhemmille. Ihan kun mulla olisi täällä juttukaveri 24/7..

Hoitoon ei pääse, jos ei pysty sitoutumaan. Ja ennen sitä pitää näyttää kotona, että pystyy. Vaikeeta, ei mul oo kotona mitään kontrollia itseeni! Koska mun pää puhuu koko ajan vastaan "tee sitä tätä tota. ei ne yhtä viiltoo huomaa, se paranee viikossa ja voit sanoo polil et se on vanha. et sä tarvii puuroo, ku paino oli noussu." Mun oma ääni on liian heikko väittämään vastaan, häviin liian usein sille ristiriidalle. Jos päätän olla päivän oksentamatta, se ei välttämättä pidä edes yhden aterian yli. Koska kun pää sanoo "liikaa", se on liikaa. Terään tarttumisesta sen sijaan osaan kieltäytyä melkein joka kerta, silti muut näkevät vain haavat ja minä heidän katseistaan epäonnistumiseni. Joten piilottelen, koska en kestä katsoa sitä pettymystä, pelkoa ja turhautumista.

En tiedä miks. Välillä on vaan pakko satuttaa, vaikka pelkään kipua.
Pakko. Rangaistukseksi tai ansaitakseen jotakin.

Tänään lukitsin itseni vessaan iPodin ja kynsilakkojen kanssa kun alko ahdistaa. En tiedä kauanko istuin itkemässä, mutta en antanut itselleni lupaa tulla ulos ennen kuin olin rauhoittunut. Senkin jälkeen vielä jotain rauhallista, ajatukset poisvievää tekemistä. Ja nyt on kynnet lakattu yli kuukauden tauon jälkeen :)

Huomenna on ensimmäinen tapaaminen toimintaterapeutin kanssa, tehdään jotain arvioo. Ja siitä saakin lähtee heti terapiaan! Pitää varmaan kävästä apteekista ostaa nutri lounaaks, eväät tuntuu nyt niin vaikeilta...

ja vali vali, scusa !

See What A Fool I've Been

Oon lueskellut vanhoja tänne kirjoittamiani tekstejä viime aikoina. Yleensä kirjotan vaan, kun tunnen jotain - ja silloin jää järkevä ajattelu vähemmälle.

Kadunko jotain mitä olen julkaissut? Kyllä, paljonkin, mutten halua poistaa yhtäkään postausta. Olen kirjoittanut ajatukseni rehellisesti, asiat niin kuin olen ne nähnyt. Kun katson taaksepäin, huomaan käsittäneeni asioita usein väärin ja tehneeni liian nopeita johtopäätöksiä. Kaikkea ei voi laittaa edes sairauden piikkiin.

Ketkä kaikki tätä lukee ja missä mielessä? Mikä lukijoita kiinnostaa? Samaistuuko joku, lukeeko joku ammatillisessa mielessä, ärsyttääkö, thinspaako vai onks tää vaan tarina, joka etenee hyvin hitaasti?

Kun aloitin kirjoittamisen, en kertonut blogista kenellekään. Minulla ei ole edellenkään linkkiä facebookissa. Silti jotain kautta suurikin osa tutuistani on löytänyt tänne, hämmästyn edelleen joka kerta kun tunnistan jonkun nimimerkin takaa. Enkä käsitä sitä, että lukijoita on yli 550, kirjoitan edelleen vain itselleni, jaan asioita joita ei pitäisi. Hoitajakin polilla aina muistuttaa, että ne osastolla otetut vessapeliposet ei kuulu tänne, ei vaikka kuinka ois vaan "asukuvia". Pahimmillaan saatan antaa toisista ihmisistä vääränlaisen kuvan, koska he ovat kieltäneet kirjoittamasta tietyistä asioista, niistä hyvistä puolistaan.

Oon täs jo muutaman päivän miettiny, että pitäisi soittaa yhdelle henkilölle. Viimein selvittää asiat. Ehkä kiittää? Koska nyt vasta alan nähdä ongelmani, kuinka tiukassa tää on. Miltä tuntuu nähdä toisen vajoavan, vaikka tämä vakuuttaa kaiken olevan hyvin. Kun oikeanlaista hoitoa ei ole tarjolla, eikä itsellä riitä voimat molempien kannattelemiseen. Mistä sitä tietää, eihän tää välttämättä lopu ikinä? Kaikki tehdyt lupaukset on tyhjiä, koska sairaus voi tulla väliin milloin tahansa. Parempi päästää irti vaikka sattuu, elämää on enemmän jossain muualla.

Mäkin haluisin löytää sen elämän, semmosen jossa viihdyn.

(Drop Dead) Beautiful

Kaikki on vaan niin.. ei mitään. On niin tyhjä olo yhtäkkiä. Kävin äsken hyvin lyhyellä kävelyllä, en kestänyt peilailla itseäni ikkunoista ja vastaantulijoiden silmistä. Hämärä asunto, verhot ikkunoiden edessä. Teetä neljättä kupillista, Salattuja Elämiä ja musiikkia, lämmin huppari.

Voisin tuijottaa valkoista seinää, kunnes joku tulee kotiin, mutta mietin jos lähtisin lounaan jälkeen bussilla Hietsun hautasmaalle, siellä ainakin on rauhallista.

Kuljin kotiin siipi maassa,

Hämärässä halki hautausmaan
Pahat sanat tuntui kaukaa
Kaupungilta korviin kaikuvan

Tahdon pois, tahdoin niiden alta pois 

Kännykkä jäi Joonaksen autoon, mut en oo juurikaan ees kaivannu sitä. Terapeutille laitoin sähköpostia, mutta ajatus yhteydenpidosta kehenkään tuntuu ylivoimaiselta. Ois pitäny käydä aamulla labrassaki, mutten voinut lähteä sairaalaan odottamaan omaa vuoronumeroani mummojen keskelle. Pahimmillaan saa jonottaa tunnin ja aina joku tulee juttelemaan. Nyt ei pysty.

Pitäisköhän tää mieliala laittaa hormonien ja kuukautisten piikkiin?

Ajatella ei jaksa. Viillellä ei jaksa, harkitsin sitä, mutta totesin et siitä tulis vaa hirvee kipu ja sotku. Ruokaa ei tee mieli, mut yritetään. Nukkuminen ois kiva, jos sais unta. Jos sit vaik televisioo, ostos-tv:kin käy. Ja teetä lisää?

Haloo Helsingin kolmas levy on nyt mun korvissa pelkkää angstia, miten iTunes osaakin valita soitettavat biisit näin huonosti?

Kaaos ei karkaa, se seuraa mua...

Brain Dead

Tuntuu, että elämästä katoo kaikki sisältö. Miten Jack Sparrow sen sanoi? "World's still the same. There's just less in it." Mä työnnän kaiken pois ympäriltäni, toivon tekeväni oikein.
En oikeen tiedä, mitä kirjoittaa. Mulla on hirveästi ajatuksia, mutten viitti niitä ainakaan vielä jakaa kun kaikki on niin epävarmaa. Sen sijaan on varmaa, että laitoin äsken sähköpostia hamsterin kasvattajalle, että en tyttöä voi ottaa ja sanoin poikki parisuhteeni..

Hirvee myrsky. Mun päässä. Ja masentaa aivan mielettömästi! (paitsi et ei enää nii paljoo ku puhuin äsken vanhan kouluterkkarin kaa puhelimessa 43min)

Ja nyt teille, rakkaat Anat! joita aivan varmasti muutama lukijoiden joukossa on..

...ampukaa itteänne päähän

Miettikääpä, mitä hohdokasta tässä sairaudessa on? "Oi ihanaa, luita! Rintalasta, tikkujalat, lonkkaluut pölkjsadgksjdf!!!!½!" Kiva vaihtaa koko elämänsä noihin? Ylioppilaslakki nenämähaletkuun? Se on kuulkaa erittäin kivaa maata sairaalasängyssä, josta ei saa poistuu ees omin luvin vessaan, keskittyminen ei riitä muuhun kun kattomaan kuinka nutrit valuu tippa tipalta letkun kautta vatsaan. Kesää saa elää ikkunan läpi ja kiva jos joku jaksaa käydä vierailulla. Tavoiteltavaa?
Oon ollu kohta viisi vuotta sairaslomalla/kuntoutustuella. Toisin sanoen matkustanut kodin ja osaston väliä, välillä vapaaehtoisesti, välillä pakolla, välillä sisätaudeilla, välillä psykiatrisella. Lentänyt ulos vaikka kuinka monta kertaa, vaikka olisin halunnut mahdollisuuden parantua. Tuhosin ne itse, sairauteni tuhosi. Tästä paskasta ei pääse yksin ylös, kun siihen on tarpeeksi syvälle vajonnut. Tää ei todellakaan ole hallinnassa, vaikka välillä niin uskottelenkin. Eikä mitään riitä - kuolema ois kiva, ehkä ainoa ulospääsy tästä helvetistä. Mutta ainakaan tällä hetkellä se ei ole sitä mitä haluan. Sinnittelen ja kerään voimia, jotta jaksan yrittää uudelleen.

Toisaalta taas on helvetin pelottava ajatus palata takaisin "normaaliin" elämään. Mä en oo jaksanu opiskella ollenkaan pariin vuoteen, sitä ennenkin mun todistus oli täynnä vaan keskeytettyjä kursseja. Ennen arvosanat oli ysejä ja kymppejä, seiska todistuksessa oli jotain niin hirveetä... Nyt mulle riittäis paljon vähempikin, mutten kykene edes siihen. Ja tää sosiaalisten tilanteiden pelko, välillä on vaan mahdotonta lähteä kotoa. Nähdä tuntemattomia kadulla, seistä ruuhkaisessa bussissa. Puhua ihmisten kanssa. Tuntemattomille en voi soittaa ollenkaan. Pitäis varata hammaslääkäri, mutta se on täysi mahdottomuus.

Helvetin hieno elämä? Asua porukoilla yli 20-vuotiaana, koska yksin ei pärjää? Päivärytmi määrittyy aterioiden ympärille, jokainen poikkeus ahdistaa. Viikon kohokohdat on terapia ja jos kaverit sattuu olee Helsingissä. On liian kylmä, vaikka ois kuinka hieno sää ulkoilla koiran kanssa. Myös sisällä saa istua patterin vieressä, vaikka ois toppautuneena kolmeen huppariin. Harrastuksia ei oo, koska kaikki liikunta on kielletty ja muu ei oikeestaan kiinnosta. En kuulu mihinkään yhteisöön (koulu/työ/harrastukset), enkä mielelläni käy ulkona syömässä. Hyvästi sosiaalinen elämä! Nettitutut on vaan puolituttuja. Baarista voi saada humalassa juttelemalla muutaman facebook-kaverin, joiden kanssa ei enää illan jälkeen vaihdeta sanaakaan.
Jee, mul on oma mielikuvitusmaailma jossa asun, enkä pääse pois! Vitun siistii, kelatkaa! Sinä ja sairaus 24/7!!!! Masennuksesta, itsevihasta ja muista puhumattakaan (y)

Tän päivän hoitokokous, suunnitelmia, mut ei mitään varmaa. Fb:ssä voi tulla kyselee jos on kaverilistoilla (Andreaaaaa..!) Pääsen kai toimintaterapeutin kaa juttelee mun kuntoutuksesta ja viikon päästä on uus aika sh-polille, johon vanhemmatki on tervetulleita. Sit kai kaikkee.

thx L and Nikon

 Muutoksii elämään, jos osaisin. Ja kyllä, olen vittuuntunut syömispaska-häiriöön. Onnea teille, jotka sitä ja laihuutta tavoittelette!

Cameras

Uus kamera ois kiva!

Sain eilen vanhan Nikon D40 -järjestelmäkamerani toimimaan yli puolen vuoden jälkeen! Rakastuin, puhelin ei oo tohon verrattuna mitään. Käytiin L:n kanssa ottamassa parit kuvat ja tänään kävin vielä yksinäni kävelyllä kameran kanssa kaupungin luontoa katsellen. Miksi on pakkasta, mutta lunta ei nimeksikään? Rumia asfaltoituja maisemia.

Oon melkeen unohtanu minkälaista on kiinnittää kaikki huomio pieniin yksityiskohtiin, väreihin ja varjoihin. Mä yleensä lähden ulos sen kummemmin miettimättä mitä aion kuvata, kyllä ympärillään aina jotain huomaa. Toisia ihmisiä mä en tahdo näillä reissuilla ikuistaa, keskityn luontoon ja erityisesti sen eläimiin. Onhan se turhauttavaa kun kohde ei pysy paikoillaan, mutta sitäkin palkitsevampaa kun jotain tallentuu.

Jossain välissä mä kävin paljonkin kuvaamassa. Tykkäsin hirveesti käydä kiertelämässä erilaisia hevoskilpailuita: esteitä, koulua, näyttelyitä, askellajeja... Vanhoilla läppäreillä on kuvia hevosista varmaan tuhansittain!

Osastollakin ulkoilu pari kertaa venyi, kun mulla oli kamera mukana. Ajantaju vaan katos ja juoksin takaisin ihan paniikissa "Apua mä oon ollu kolme minuuttia yliaikaa!" Hoitajat kyl anto sen anteeks kun oli kamerassa näyttöä siitä, etten ollut vetänyt hikilenkkiä tai oikeastaan edes poistunut sairaalan pihalta. Taisin mä parille osastokaverillekin kuvia näyttää, muistaako joku? Mulla oli kuvagalleriakin silloin omalla www-osoitteella, mutta jossain välissä sen päivittäminen kävi liian työlääksi. Nyt ärsyttää, että jätin domainin lopulta maksamatta - sinne menivät monet sivut koodia, joihin jokainen kuva oli lisätty yksitellen...

Voisin tähän kuitenkin linkittää muutaman vuosina 2008-2010 otettamani kuvan, jotka löytyy vielä Photobucketista (klikkaamalla suurenee).

Pitäiskö vaan suosiolla ostaa uus toimiva kameran runko, jotta pääsis taas kuvaamaan? :--/

Hello Time Bomb

Ajattelin tehä postauksen siitä, kuinka taas hetken mielijohteesta lävistin kasvoni. Onhan mulla ollu jo snake-, spider- ja angel bitesit (kaikki nuo samaan aikaan myös :DD), kulmakoru ja nyt "vaan" vertical labret, microdermal silmäkulmassa ja septum. Tuli olo, että pakko saada lisää läväreitä! Bongasin dahlia bitesit jostain netin syövereistä ja pari päivää (tai alle) harkittuani kaivoin lävistysneulan esiin. Au! Kesäkurpitsa on kaveri. Ja nyt on suunpielet koristeltu. En oo viel päättäny itekää onks ne hienot.

Crazy Factoriinki meni taas liian hintava tilaus, enimmäkseen kyllä venytys- ja napakoruja. Varmuuden vuoks pari palloa, kun ne aina hukkuu.

Kyllä, se sattui, mutta läpi meni 2x

Hampsterin pitäis saapuu helmikuun alussa, semmonen söpö musta-valko laikukas tyttövaava :) Totesin vasta nyt, että oon mä kyllä aika eläinrakas. Hoitajat ja muuthan sitä on jo sanonu useemman vuoden. Itkin osastolla kanaa syödessäni, että oon murhaaja. V luuli, että pilailen. Noen! Hävettää myöntää, mutta joskus veraan lihan syöntiä kannibalismiin :'D Tai siis, lihaa kuin lihaa?

moi oon menos terapiaan

Jaajaa, teitä kiinnostaa kuitenkin eniten syömishäiriö, joten sen pohjalta asiaa:

Terapeutin mielest mul oli marras-joulukuussa hypomaaninen jakso. Tai siltä kuulostaa mun tekemisien yms. perusteella. Tiiä sit mikä sen laukas, masennuslääkkeen nosto? Nyt on kuitenki pari päivää ollu jo jotenki selkeempi olo, ajatukset ei poukkoile aiheesta toiseen puolen minuutin välein. Lisäks puhuttiin, että parin viikon päiväosastojakso vois olla paikallaan. Paino ei oo noussu vuodessa oikeestaan mihinkään, oksenteluu on liikaa, mul ei oo olemassa ees ateriasuunnitelmaa... Tiistaina on hoitokokous, joten aion puhua näistä asioista. Päiväosasto? Tällä kertaa mä oikeesti sitoutuisin hoitoon. Mä. Haluun. Tästä. Eroon. STNA!

Ja mä oon vanha! Ikäkriisi iski reilun viikon myöhässä. Tajusin, että Hanna Pakarinen voitti Idolsin yli 10 vuotta sitten ja mä "fanitin" sitä sillon. Mä olin lapsi, en ymmärtäny englannin kielisiä sanoituksia, mutta osasin ekan levyn sanat ulkoa! Muistan niin selvästi. Ja kun Lordi voitti Euroviisut oltiin purjehtimassa! Siitäkin on kahdeksan vuotta! Mihin mun vuodet on menny? Jotenki jännää ku kaikki menee eteenpäin, koko ajan, sekunti sekunnilta, tik tak..

Öitä! ⊙_⊙ (piiloviesti)!

Dog Star Girl

Koiralätinää, koska Luna on hassu ja se on mun kaveri!

Miten mukavaa onkaan herätä aamulla siihen, kun joku tulee herättämään hyppäämällä sänkyyn. Kyllä siihen kaheksaan kiloon vatsan päällä herää. Meil oli aika lepponen aamupäivä, katottiin eilisen Salkkarit ja käytiin lyhyellä lenkillä. Toisin sanoen oravajahdissa läheisessä puistossa, vaikka yhtään pörröhäntää ei näkynyt. Joskus terrierineiti on sieltä oravan bongannut ja jyrsijänmetsästysvietti on sen verran voimakas, että ei voi vaan normaalisti kulkea paikan ohi. Ja se uikutus / ininä / huuto mikä koirasta lähtee kun "saalis" on näköpiirissä. Tää koskee jostain syystä vaan oravia, meiän hamstereita toi tollo ei huomannutkaan.

salaa sohvalla

Aamulenkki jäi liian vähäisten vaatteiden takia sen verran lyhyeksi, että päätin lähteä välipalan jälkeen vielä hetkeksi koirapuistoon. Ihan kun ois pennun kanssa kävellyt, kun Luna tajusi minne ollaan menossa. Poikkeuksellisesti se leikki ihan kunnolla jonkun samankokoisen nartun kanssa, yleensä pari spurttia riittää, mutta tällä kertaa kaveri kyllästyi ensin! Sain jatkaa leikittämistä kepin ja hanskojen kanssa kunnes alko mennä liian rajuks kun jo hihojakin näykittiin. Harjoteltiin "hoppa"-käskyä penkille ja puunrungolle vähän kauempaa ja hyvin sujui. En tiedä miks käsky on ruotsiks, mutta se nyt on! Hyppää / hoppa.

Lursi väijyy :------3

Päivän palkitsevin hetki oli kuitenkin se, kun kadulla vastaan tuli räksyttävä pikkukoira ja Luna otti sen nähtyään automaattisesti kontaktin muhun ilman käskyä tai namia! Tuntuu, että vihdoin on jossain onnistunut kun noin haastavassa tilanteessa koira käyttäytyy kerrankin toivotulla tavalla. Kaikki perheenjäsenet ei kulje koko ajan nami kädessä lähestyvien koirien varalta, joten rähinöitä sattuu edelleen usein. Nyt neiti kuitenkin kipitti kiltisti rinnalla ja otti katsekontaktin, vaikka toinen aukoi päätään. Yleensä tää on se, joka alottaa...

no moi sulleki!

Nyt pelataan sählyä! Tai pelataan ja pelataan: pilkon nameja sählypallon sisään ja Luna saa kieritellä ne sieltä pois. Tavalliset aktivointilelut ei juurikaan kiinnosta, mut ton sählypallon kanssa jaksaa puuhastella! Koska pallot on rakkaus. Tennispallot, pehmopallot, jalkapallot ja ihan kaikki ♥

sähläystä

Lost In Space

Emmä tiiä. Jos nyt vaan saisin ryyppää pään täyteen ja lähtee vaik homobaariin.

Yks tyyppi tietää, tai no kaks. Elämä ei oo helppoo syömishäiriön ulkopuolellakaan. Puran ajatuksiani päiväkirjaan eikä kukaan tule neuvomaan mitä tehdä. Tää on mun oma päätös, jota oon harkinnu jo jonkin aikaa. En tietoisesti, mutta puheistasi päätellen kuitenkin jo pidempään. Oon vaan niin sekaisin tunteitteni kanssa, etten tiedä mitä haluan. Luulen tietäväni, mutta jokainen vaihtoehto sattuu. Ja sit se sattuu lisää. Kipu menee kuitenkin ohi, lupaan sen. Samalla voin kuitenkin tehdä elämäni suurimman virheen, mutta ehkä mä otan sen riskin. Yritän luottaa, että mäkin voin valita oikein vaikka toiset ois eri mieltä. Välillä on vaan kuunneltava itseään. Ja mä uskon nyt kuuntelevani!

JAJAJA jos luulee, että puhun itsemurhasta, niin EI!

Oon täs juonu litran soijamaitoo tunnin sisään. Faija kysyy mitä hippeilen. Ensinnäkin se on parempaa, ei eläinperäistä ja ekologisempaa kun normimaito. Jos joutuu maksaa tuplahinnan, nii so what. Kylmähyllyst saa parasta (jos ei lasketa kaikkii vanilja-, hasselpähkinä- ja mantelipohjasii / makusii)! Och vegetarianer äter inte fisk, ihan näin btw.

elämänilo!

Luna on tääl, meil on kivaa! Paitsi et aamupäivällä tassut jääty ja Lursipursi alko kiljua kadulla kun yritin lämmittää sen anturoita :(( Ja sit sil oli hieno keppi, isompi kun se itse. Eläimet on vaan jotenkin niin ihania. Mun hamsterinhankintaoperaatio sujuu oikein hyvin. Oon tässä pari päivää hulluna lähettänyt kasvattajille sähköpostia ja Nurmijärveltä löytyi aika varteenotettava musta laikukas syrkkineiti, joka ois mahdollista saada helmikuun alussa. Hirvee hamsterikuume ja oijoi, vaikka eihän uusi Vipsua ja Karkkia korvaa. Jokainen eläin on omanlaisensa, vaikka lajille ominaisia piirteitä löytyykin!

Ei mul oo sillee mitää järkevää kirjotettavaa. Päivä kerrallaan ja noin! Aamusta iltaan, yritys nukkua. Koira. Talvi. Ruoka. Huone. Kirja. Musiikki. Netti. Puhelin. Bussi. Carpe Diem. Luna.

sunday morning

Sua suutelen ja huokaisen,

Miksi herään tähän samaan aina uudelleen.
Uskottelen, sua mä tahdo en
Ja pois vierestäs mä meen.

Kuule rakkaani, Carpe Diem ei tänään kelpaa
Kuule rakkaani, Carpe Diem, järki lyö tunnetta turpaan
Tää sattuu, tähän tottuu,
Ja entä jos yksin kuolenkin.
Tiedä rakkaani, että oon vielä täysin kesken.

Running Out Of Turbo

Odottelen tässä parasta kaveria, jotta voidaan lähteä - vähän myöhässä - juhlimaan mun synttäreitä. En olekaan ollut kuukauteen baarissa, tai siis yökerhossa. Ton tytön kanssa viimeksi juhannuksena, me kun ei ikinä päästä baariin asti! Juorutaan yömyöhään ja todetaan, ettei jaksa lähteä enää mihinkään kun ei kuitenkaan jaksa pilkkuun asti olla.

Polilla katsottais pahalla mun illanviettosuunnitelmia, alkoholi TAPPAA. Olen riippuvainen ja kaikki mun psyykkiset ongelmat johtuu siitä ja pälä pälä. Kyllähän sitä ennen Thaimaan-matkaa meni normaalia enemmän, mutta kun oli niin loistava olo, että piti päästä entistä korkeemmalle! Ja kun muut ei tajunnu sitä fiilistä ennen kun juotin ne humalaan :---DD

Oon täs viime päivät kituuttanu ihan liian vähillä ruokamäärillä, eikä kodin ulkopuolella syöminen vaan onnistu! Kaikkialta sataa tän takia vaan syytöksiä niskaan, joten kovetan itseni tunteettomaksi. Oon vaan pohjattoman surullinen. Miten mä satutan toisia ja aion satuttaa varmaan vielä lisää, jos vain saisin ne sanat suustani joilla rikon elämäni pirstaleiksi. Jos lennän vielä polilta, koska tavotteisiin ei oo päästy nii kuolen vaikka nauruun.

Kaikki on aika sisällötöntä ja maailman kauneuskin on suurimmaksi osaksi kadonnut.

Kattelin kasvattajilta hamsterivauvoja ja mulle tarjottiin 2,5kk vanhaa syyrialaista urosta sijoitukseen. Haluisin niin jonkun pikku vipeltäjän, mutta tähän vuodenaikaan ei kauheesti poikueita synny. Haluisin jostain syystä tytön, siksi vielä tota yhtä mietin. Odotan vielä vastaako yks toinen kasvattaja sähköpostiin.

Ja nyt VALKOVENÄLÄISIÄ yksinkertaisesti siitä syystä että mulla ei oo blandiksia, mutta kahvilikööriä ja vahvempia löytyy.. Ja maitoa jääkaapista. Vois ehkä kävästä kaupassa samalla kun menee L:aa vastaan. Ja mehän päästään tänään tanssimaan asti!

Jeps! Hyvät lauantai-illat kaikille (paitsi viime postauksen Anonyymille, koska sun jutut on pyllystä)!

I'm An Old Old Man Tryin' To Live While I Can

Hmph.. Onnistuin pilaa eilisen synttäripäiväni pahoittamalla muiden mielen. Kieltäydyin kaiken maailman juhlatarjoiluista, isovanhempien kanssa kahvitellessa en koskenutkaan porkkanakakkuuni, join vain teetä. Koko päivä muutamalla sadalla kalorilla, vasta illalla sain kerättyä rohkeutta syödä kunnolla.

Vanhemmilta sain heti aamulla ihanan kortin. Ja kyllä, siihen on piirretty toinenkin kakkonen. Kuka löytää? Pöllö pöllö pölöölöllööö!

Noora 2wee 8---)

Terapiassa kerroin jo muutaman päivän jatkuneesta laihdutusajatuksesta. Miten puuro, hedelmät, vihannekset, tofu ja soijamaito on ainoot turvalliset ruoka-aineet. Mä yritän vältellä jatkuvaa ahdistusta karsimalla ruokavaliotani, vaikka jossain kaukana tiiän että tää ajaa mut vaan entistä syvemmälle.

hirvee ahdistus kun ajettiin bussilla Töölön läpi! Lastenlinna, Ulfåsa ja Psyk.Keskus ♥

Käytiin poikaystävän kaa kattomassa The Wolf of Wall Street. Elokuva ärsytti ja nauratti, rahalla saa vittu mitä vaan: naisia, huumeita, veneitä, taloja ja linnaa 20 vuotta. Pääsin kuitenkin oman pääni sisältä sen verran pois, että käytiin vielä leffan jälkeen ravintolassa syömässä. Ilmeisesti en ollut vielä saanut thairuoasta tarpeekseni, sillä päädyttiin Kampin Orchid Thai-Viet kitcheniin :--DD
Loppuilta olikin osittain ihan onnistunut!

nuudelii, vihanneksii ja pahaa tofuu

 .........

Tuntuu, että koko elämä on Karkin kuoleman jälkeen hajoamassa käsiin. En tajunnutkaan kuinka tärkee siitä oli tullu mulle tän vuoden aikana, kun se oli ainoo seura yksinäisinä iltoina ja syy jatkaa eteenpäin, koska olin siitä yksin vastuussa. Osasin lukea sen elekieltä, ääniä ja korvia ja nauroin sille kun neiti ärsyyntyneenä kitisi kun ei päässyt kiipeämään jonnekin. Ja Hamsteriyhteys! Oli hetkiä, jolloin eläin oli mulle tärkeempi kun ihmiset.

Lisäks, kun ei ole voimia kantaa muiden murheita. Osittain huolikin toisen jaksamisesta ajaa mut pois tolaltaan - ja mitä teen - jätän toisen yksin. En osaa auttaa, vaikka haluisin sitä enemmän kuin mitään. Murehdin omia mitättömiä keksittyjä murheitani, vaikka voisin olla tukena läheisilleni. Anteeksi.

Yritän nähdä itseni ihmisenä, en syömishäiriöisenä. Ja silloin mä olen ihan hukassa. Olenko mä välinpitämätön ja narsistinen vai liian kiltti, mietinkö mä liikaa vai liian vähän? Mitä ne elämän pienet hyvän olon hetket on? Pitääkö mun vaan yrittää jaksaa olla normaalimpi, unohtaa koko sairaus, koska se on pelkkää mielen luomaa illuusiota?

Sunday Morning

Jeejee, wääwää, saa skippaa tänkin!

Koska mä oon vaan niin ilonen, eikä aavistustakaan miks :)
Ajattelin aloittavani aamun lenkillä kun heräsin klo 07 (eli 22h sitten..), seisoin katsomassa ulos ikkunasta puoli tuntia ja odotin, että pakkoliikuntatunne menee ohi. "Ei mun tarvii, en oo käyny juoksemassa vuoteen, en alota nyt!" Hirvee aamupalastressi. Aloin melkein itkeä lupaustani lähteä Ikeaan L:n kanssa, liikaa ihmisiä!

Tavaratalossa ajatukset sai onneksi suunnattua (Thaimaan matkojen) kuulumisten vaihtoon ja hyödyttömän ja hyödyllisen tavaran etsimiseen. Ruoaks meni kyl vaan feta-salaattia, mut kaikki juustot tuli syötyä. Jouduttiin odottaa takaisin Helsinkiin lähtevää bussia melkein kaksi tuntia. Ärsytti, mut nopeesti se aika meni kun varattiin vielä liput illaksi Tennispalatsiin kattomaan Jackassin Pahaa pappaa.

Iltapäivästä ei sen enempää, mut sain tehtyä kaikki mitä piti. Paitsi päiväunet jäi väliin.

salil eka salil vika

 Leffa loppu vasta puolenyön jälkeen. En muista millon oisin viimeksi nauranut noin paljon ääneen, överiks vedetty juoni huonolla huumorilla ja piilokamera - toimii! Tais viimein jonkinasteinen stressi purkautua, koska kotiin kävellessäni öinen Helsinki oli taas aika hieno! Valot ja melkein tyhjät kadut! Baarienkin ohi on jännä kävellä kun ei oo juonu tippaakaan, on ihan eri maailmassa kun ne jonottajat pulloineen ja röökeineen.

emo-taidekuva ilman kroppaa.

Kotiin tultuani napsin itsestäni kuvia peilin kautta (mitä tahansa venyttääkseen meikkien putsaamista (lol teinipeili, en julkase) ja mul on ihan kivat hiukset!) ja katsoin vielä Haloo Helsingin platinapainoksen DVD:n kokonaan. Onnellisia kesäpäiviä, festareita!, bongasin tuttuja videolta ja aaaaa.. se kaikki hyvä fiilis keikoilta ja lavan takaa tarttu muhunkin. Ja nyt mä oon ilonen ja pirteä, mikä on aika outoo tähän aikaan.. aamusta?

Vois rauhottuu jos pystyis, ei haluis kuitenkaan koko sunnuntaita nukkua. Taas yks turhista turhin postaus, mut haluun vaan kertoo et ehkä tää maailma onkin ihan kiva paikka, kaunis! Tai on ainakin tän yön, toivottavasti olo jatkuis pidempäänkin, en haluis herätä huomenna taas harmaan usvan ympäröimänä.

duck face :d

    ps. Sporat-sovellus kettuilee, kun se ei näytä kaikkia linjoja. Ja kolmoset vammaa päättärillä öisin vaikka kuinka kauan >:----(

JA JUMITAN WIKIPEDIASSA(!!) KUUDELTA AAMULLA, KOSKA AIVOT JANOAA TIETOA EIKÄ SUOSTU SAMMUMAAN.

Diamonds Aren't Forever

Angst, angst, joo saa skippaa!

Mä oon niin v***n kyllästyny tähän syömishäiriöön, ja kaikkeen muuhunkin p*****n. Kuinka loppujen lopuks oon sairauksien vietävissä. Mitä mä vuoden aikana oon saavuttanu? Joo, oon ollu kotona. Mennyt sik-sakkia elämässä. Vaa'an numerot pyörii kuitenkin samoissa lukemissa kuin vuosi sitten sh-osastolta lähtiessäni.

Reagoin kaikkeen liian vahvasti, joko oon superonnellinen tai ihan maassa. Hyvät hetket ajaa mun voimat täysin loppuun, ja lopulta kun oon yksin huomaan olevani niiiiin väsynyt henkisesti. Mä halkeilen palasiksi ja yritän kerätä itseni kasaan. Tunnistaa tunteita ja terveitä ajatuksia ahdistuksen seasta. Päällä on kaikki kura, enkä mä saa kaivettua sen kerroksen läpi. Mä haluan olla ajattelematta, sumentaa aivot. Luovuttaa ja silti olla luovuttamatta. Miksei kaikki voi alkaa sujua itsestään?

Mä en jaksa kun paranemismotivaatio katoaa ja sitten sitä saa taas odotella takaisin - jonka aikana melkein kaikki tehty työ valuu hukkaan. Ja mä oon taas siinä pimeydessä, jossa oon eläny jo monta vuotta. Astun askelen ja vajoan, haparoin, teen kaikkeni, että ahdistus menis - mutta se palaa takaisin aina vain voimakkaampana. Tää matka on niin petollinen, liikaa vääriä valintoja. Oon liian itsepäinen, vaikken sais luottaa arviointikykyyni.

Välillä tuntuu, että kaikki vois olla jopa ihan hyvin ja mä oikeesti selviin tästä. Mut sit tapahtuu jotain, mihin en voi enää vaikuttaa. Pienetkin ilon aiheet katoavat, ja mä yritän löytää helpotuksen vanhoilla tutuilla, väärillä tavoilla. Mä ajan ihmiset ympäriltäni omalla käytökselläni, vaikken haluaisi. Kai se sitten on itsekästä.

Oon yrittäny oppii sietää ahdistusta, mutta se tunne on liian todellinen. Mä rauhoittelen itseäni ääneen, että tää on nyt vaan sairauden vääristämä ajatus. Mä kuitenkin tunnen sen pelon ja tuskan, vaikka kuinka yritän järkeillä. Ja kun mä en enää kestä, löydän itseni vessasta tai vahingoittamasta itseäni. Eli mä en yritä tarpeeks.

Enkä mä tiedä kannattaako mun levätä. Antaa ajatuksille tilaa kun ne kuitenkin syöksee mut vaan syvemmälle. Helpompi jättää ne käsittelemättä, joten juoksen eteenpäin kunnes taakasta tulee liian raskas ja mä sorrun sen alle.

Joskus mä kasvan pienemmäksi
Katoan sokkeloon
Joskus en jaksa, suljen silmät
Ja leikin ettei mue ees oo

Niin kauan uskoin hyvään ja huomiseen
Mut tuuli kääntyi näin taivaan rikkoutuneen
Mut ei ne huomaa vaikka tuijottaa
Ei ne mitään musta irit saa

Joskus mä lennän kavemmaksi,
Lähemmäks aurinkoo
Joskus en jaksa, suljen silmät
Ja leikin ettei mua oo

Ja kun ahdistaa pahasti, mä oon mieluummin yksin. Koska silloin mä kykenen muiden edessä vain itkemään, tiuskimaan ja tuijottamaan seinää omiin ajatuksiin uppoutuneena. Mä nään jokaisessa ja kaikessa vaan huonoja puolia. Halaus ja kosketus saa kuvittelemaan paksun rasvakerroksen mun luiden ympärille. Jokaisen kuullun lauseen seasta sairaus kääntää kohteliaisuudet kirosanoiksi, ymmärtäväisyyden teeskentelyksi, hymyn pilkkaavaksi nauruksi. Yhdessä syöminen muuttuu Nooran lihotus -yritykseksi. En uskalla reagoida mihinkään, etten räjähdä, koska kuitenkin tiedän ettei kukaan tarkoita mitään minkä kuulen. Ei kukaan oo ansainnu mun käytöstä. Enkä mä halua nähdä läheisiäni näiden lasien läpi, mä haluun nähä sen todellisuuden jonka kokee vaan kun mieli on paremmassa voinnissa. Ei koko maailma mua vihaa, vain minä itse (ja ne joiden vihan olen ansainnut).

koira lähti ja sain sängyn takaisin itselleni

A Passage To Bangkok

Thaimaan-matka tuntuu kauhean kaukaiselta, vaikka en ole ollut viikkoakaan kotona. Ekat päivät meni unessa ja vuorokausirytmiin totuttelemisessa, täällä Suomessa kun kello on viisi tuntia vähemmän. Muutto takaisin vanhemmille, uusien korttien hankkiminen, Karkki lopetettiin, vuosi vaihtui ja olen ollut poikaystävällä. Enkä mä oo ees kovin ruskee!

ranta. minä. keinu. aurinkolasit. tyvikasvu.

Reissun ekan päivän nukuin kirjaimellisesti kokonaan ohi. Ja valvoin seuraavan yön. Halusin kuolla. Parin päivän päästä helpotti, nautin auringosta, rannalla kävelystä kuunnellen iPodilta Rock The Beachin soittolistaa. Elin hetken kesän parhaita päiviä uudelleen. Mutta ikävöin ihmisiä tai itse asiassa ihmistä, jotka siihen kuului.

Ruoka oli hyvää, outoa syödä pelkkää riisiä, nuudelia, vihanneksia ja kananmunaa eri kastikkeissa. Ja tuoretta mangoa, papayaa, ananasta, banaaneja, kookosta yms! (Paitsi jouluaattona oli jo niin totaalikyllästys thairuokaa kohtaan, että soin jouluateriaksi kasvistäytteisen sandwichin ranskalaisilla.) Ja aamupaloilla banaanipannukakkua!

Pad thai without meat

Piña colada. Nää oli aika vahvoja.

Jokailtainen tuli-show rantaravintoloiden edessä

Yhtä pilvistä aamupäivää lukuunottamatta paistoi koko ajan aurinko. Celsiukset oli suunnilleen kolmessakympissä, vähän tuuli niin ei ollut kuitenkaan liian kuuma. Ei tuntunut yhtään joululta, ja pari brittipoikaa tonttulakit päässään näytti lähinnä tyhmältä.

Viimeiset päivät me vietettiin Koh Samedin rantojen sijaan Bangkokissa. Hotellihuone oli 26. kerroksessa (piti mainita, vaikkei me siellä muuta tehty ku nukuttiin). Käytiin ajelemassa pitkähäntäveneellä, shoppailemassa, shoppailemassa Asiatiquessa, syömässä lisää thaikkua ja Starbucksissa kahvilla. Rakastuin Toffee-Nut Frappuccinoon!

Enkä mä ymmärrä, miten taksikuski sai koko perheen nauramaan kertomalla samassa lauseessa Lady Gagasta, Obamasta, Helsingin kenguruista, tuk-tukeista ja yöllä nukkuvista poliiseista..

Jotain patsaita, mut lentavät pulut piti ikuistaa!

The Roof hotel bar on the 38th floor

Asenne ja paras bileasu NOT!

Oli onnistunut matka, eikä tiedä pääseekö noin kauas enää ikinä uudelleen. Totuin olooni, sillä olin yllättyny kun kone laskeutui Suomessa pilvien alapuolelle ja täällä oli jo kolmelta iltapäivällä pimeetä! Ja lunta in my dreams.

ps. joku ihana on löytäny blogiini googlaamalla "haluan että minut lihotetaan"