En oikeen tiedä, mitä kirjoittaa. Mulla on hirveästi ajatuksia, mutten viitti niitä ainakaan vielä jakaa kun kaikki on niin epävarmaa. Sen sijaan on varmaa, että laitoin äsken sähköpostia hamsterin kasvattajalle, että en tyttöä voi ottaa ja sanoin poikki parisuhteeni..
Hirvee myrsky. Mun päässä. Ja masentaa aivan mielettömästi! (paitsi et ei enää nii paljoo ku puhuin äsken vanhan kouluterkkarin kaa puhelimessa 43min)
Ja nyt teille, rakkaat Anat! joita aivan varmasti muutama lukijoiden joukossa on..
 |
| ...ampukaa itteänne päähän |
Oon ollu kohta viisi vuotta sairaslomalla/kuntoutustuella. Toisin sanoen matkustanut kodin ja osaston väliä, välillä vapaaehtoisesti, välillä pakolla, välillä sisätaudeilla, välillä psykiatrisella. Lentänyt ulos vaikka kuinka monta kertaa, vaikka olisin halunnut mahdollisuuden parantua. Tuhosin ne itse, sairauteni tuhosi. Tästä paskasta ei pääse yksin ylös, kun siihen on tarpeeksi syvälle vajonnut. Tää ei todellakaan ole hallinnassa, vaikka välillä niin uskottelenkin. Eikä mitään riitä - kuolema ois kiva, ehkä ainoa ulospääsy tästä helvetistä. Mutta ainakaan tällä hetkellä se ei ole sitä mitä haluan. Sinnittelen ja kerään voimia, jotta jaksan yrittää uudelleen.
Toisaalta taas on helvetin pelottava ajatus palata takaisin "normaaliin" elämään. Mä en oo jaksanu opiskella ollenkaan pariin vuoteen, sitä ennenkin mun todistus oli täynnä vaan keskeytettyjä kursseja. Ennen arvosanat oli ysejä ja kymppejä, seiska todistuksessa oli jotain niin hirveetä... Nyt mulle riittäis paljon vähempikin, mutten kykene edes siihen. Ja tää sosiaalisten tilanteiden pelko, välillä on vaan mahdotonta lähteä kotoa. Nähdä tuntemattomia kadulla, seistä ruuhkaisessa bussissa. Puhua ihmisten kanssa. Tuntemattomille en voi soittaa ollenkaan. Pitäis varata hammaslääkäri, mutta se on täysi mahdottomuus.
Helvetin hieno elämä? Asua porukoilla yli 20-vuotiaana, koska yksin ei pärjää? Päivärytmi määrittyy aterioiden ympärille, jokainen poikkeus ahdistaa. Viikon kohokohdat on terapia ja jos kaverit sattuu olee Helsingissä. On liian kylmä, vaikka ois kuinka hieno sää ulkoilla koiran kanssa. Myös sisällä saa istua patterin vieressä, vaikka ois toppautuneena kolmeen huppariin. Harrastuksia ei oo, koska kaikki liikunta on kielletty ja muu ei oikeestaan kiinnosta. En kuulu mihinkään yhteisöön (koulu/työ/harrastukset), enkä mielelläni käy ulkona syömässä. Hyvästi sosiaalinen elämä! Nettitutut on vaan puolituttuja. Baarista voi saada humalassa juttelemalla muutaman facebook-kaverin, joiden kanssa ei enää illan jälkeen vaihdeta sanaakaan.
Jee, mul on oma mielikuvitusmaailma jossa asun, enkä pääse pois! Vitun siistii, kelatkaa! Sinä ja sairaus 24/7!!!! Masennuksesta, itsevihasta ja muista puhumattakaan (y)
Tän päivän hoitokokous, suunnitelmia, mut ei mitään varmaa. Fb:ssä voi tulla kyselee jos on kaverilistoilla (Andreaaaaa..!) Pääsen kai toimintaterapeutin kaa juttelee mun kuntoutuksesta ja viikon päästä on uus aika sh-polille, johon vanhemmatki on tervetulleita. Sit kai kaikkee.
 |
| thx L and Nikon |
Sä oot mahtava! Vielä kun omaan päähän sais että luurankomainen kroppa ei ole jees. Tämmöset postaukset auttaa siinä, eli lisää vaan näitä syömishäröilyjä lyttyyn lyöviä postauksia! (:
VastaaPoistaMä oon tiedostanu ton jo niin kauan, mutta kun asialle on niin vaikee tehdä mitään! Haluun vaan mun entisen elämän takas, mutku ÄLJDSFÅIJLBHSFJ!!! Ehkä onnistun :))
Poistajess way to go girl ! kyllä sä vielä ton paskan selätät ! <3
VastaaPoistatietysti selätän :---D ja kiitos, luin yhen sun vanhan postauksen ja aaargh, se oli niin suoraan mulle kirjotettu että... taistelen!
PoistaToi eka lause. Liian tuttua. :I
VastaaPoistaKuitenki, tsemiä aivan hirmusesti! Oot vahva ihminen :)
~ babyrottensoul.blogspot.fi
Mut siihen voi vaikuttaa! Ota apu vastaan, taistele! Elämä voittaa, mä ainakin uskon siihen..
PoistaTää teksti on niin täyttä totta. Tää sairaus ei anna mitään - kuherruskuukauden jälkeen sitä vasta tajuaa, minkälaiseen paskaan sitä onkaan sekaantunut. Ja sillon sen lopettaminen on jo hirmuisen vaikeaa.
VastaaPoistaVaikka sulla on takanasi jo pitkä sh-historia, muista, että toivoa on vielä! Sulla on mahdollisuus parantua tästä inhottavasta sairaudesta, kunhan taistelet sitä vastaan 110% voimalla. Tiedän että säkin tiedät sen olevan vaikeaa - ajoittain jopa helvetillistä - mutta lopussa, siellä sua oottaa elämä. E sitä varmaan voi sanoin kuvata ennen kuin sen parantumisen kokee, millainen se olo on sitten. Mutta säkin tulet vielä saavuttamaan sen, eikös niin? Mä uskon suhun, Noora. ♡
Mulla on toivoa - vaikka toivoisin, että oisin heränny tähän jo aiemmin. Ja mä taistelen! Silti en usko, että pääsen normaaliin elämään kiinni vielä moneen vuoteen, liian kauan aikaa on kulunut. Mutta lopulta kuka tahansa pystyy siihen!
PoistaIhan hirveetä et jotkut haluu tän taudin itelleen eikä tajuu et se oikeesti pilaa koko elämän. Oon niin samaa mieltä sun kanssa.
VastaaPoistaMut Noora hei, kuvittele mistä kaikesta oot jo selvinnyt ja varmasti tuut vielä kaikesta muustakin selvitytymään! Nyt ei luovuteta! Kyllä me vielä saadaan hyvät elämät ja terveenä se ainoostaan onnnistuu :--)
Kaikki proanat sais oikeesti vaikka sairastua päiväks tähän tautiin ja nähä millasta elämä sillon on ja ei muuten varmana ykskään niistä haluis enää anoreksiaa tai mitään muutakaan syömisvammailua!
Tsempit Noora <3
Pinja
Kaikki pro-anat sais sairastuu kuukaudeuks, että tajuis tän helvetin. Ja säkään et oo vielä tajunnu, että kotona oleminen ei oo mikään saavutus. Vasta kun edistymistä tapahtuu, vaikka se vaatis osastohoitoa, on lähempänä elämää. Mä uskottelin ittelleni vuoden, että oon paranemassa - paino laskee ja nousee, pysyy samassa, ajatukset muuttuu - mutta, painon kannalta mä en oo yhtään sen lähempänä normaalia kuin osastolta lähtiessäni!! Oon yhtä lähellä kuolemaa kuin vuosi sitten, mikä IHMEEN saavutus tää mukamas on?
Poista:--( Tää on ihan järkky sairaus ja pilaa kaiken
PoistaHyvä teksti, sanoista tekoihin, eikö? ;)
VastaaPoistatsemppiä <3
Mä niin toivon. Oon yrittäny tätä vaikka kuinka monta kertaa, tuloksetta. Mut nyt mul on voimia!
PoistaTsemppiä, oot paras! Kohta taas nähää ja sit katotaan joku (hyvä) komedia! :)
VastaaPoista/ C
Juliaki sano, et viimesin oli ihan _paska_!!
Poistamut ei kauhua! - B
PoistaSaat toki tulla valitsemaan :D eikä me aina katota kauhua..
PoistaSiis, ihan ekaksi... eikun tokaksi: olen todella pahoillani kariutuneesta parisuhteesta ja hamsterin oton perumisesta. Mutta nyt on todellakin myrsky! Myrsky päässäsi ja koko elämässäsi!! Olen tullut siihen tulokseen, että elämässä ei ole mitään, ellei ole terveyttä. Ainakaan jos diagnoosina on syömishäiriö. Eli ihan ekaksi: nyt on Sinun aika keskittyä vain ja ainoastaan omaan hyvinvointiisi ja siihen mikä sitä edistää. Tehdä kaikkesi jotta pääset taas terveen kirjoihin.
VastaaPoistaHelppoa se ei tule olemaan. Kaikkea muuta. Mutta Sinä haluat parantua ja Sinä voit parantua. Kuka tahansa voi. Se vaatii vain niin mielettömästi rohkeutta, päättäväisyyttä, sisua ja sinnikkyyttä. Takapakkeja tulee. Mutta myös niitä hohdokkaita onnistumisia. Alku ja aloittaminen on aina vaikeinta. Mutta Sinulla on rohkeus ja avaimet selättää kaikki p***a. Ja kun olet päässyt selvemmille vesille riittää taas aikaa ja energiaa niin parisuhteelle kuin lemmikeille.
Anoreksia on niin järkyttävä sairaus, että tapaan sanoa, etten toivoisi sitä pahimmalle vihamiehellenikään... Anoreksia todellakin vie koko elämän. Ja koska tänne pallolle on elämään luotuja, niin ei voi muuta kuin toivoa kunkin sairastuneen pääsevän sairaudesta eroon. Vei se sitten kuinka monta vuotta tahansa.
Voimia, kultaseni! Sinä voitat! <3
Laitoin sulle Facessa viestiä ;))
PoistaNoora!! HITTO !! Sussa on niin paljon munaa sanoo että toi sairaus on perseestä!! Mä tiiän, että sussa on _saakeli sentään_ sitä parantumiseen tarvittavaa tahdonvoimaa. Sitä samaa tahdonvoimaa, mitä oot käyttänyt väärin, sairauden hyväksi. Sussa ON sitä voimaa, ja suupala suupalalta sussa on sitä enemmän ja enemmän!
VastaaPoistaSun keho on vieläkin varmasti heikko, mutta toi sun mieli. Se on vahva. Turhaan sä tyttö sitä epäilet tai vähättelet - sä oot fiksu ja tiedostat mielesi liikkeitä. Sä pääset normaaliin elämään vielä kiinni, sulla on vielä vuosia vuosia vuosia elettävänä sitä ihanaa elämää. KOSKAAN ei ole liian myöhä sanoa syömishäiriölle bye bye, KOSKAAN ei ole liian myöhäistä päättää parantua ja tehdä asialle jotain <3
Samalla haluisin kuitenkin sanoa, että älä vaadi itseltäsi liikaa. Ei se normaali elämä taikaiskusta sekunnin murto-osassa palaudu, vaan pikkuhiljaa pienin askelin. Ethän sä edes välttämättä tiedä, minkälaista sun normaali elämä tämän ikäisenä onkaan! Munkin elämä muuttui osaston jälkeen aika radikaalisti, en palannut siihen mitä kuvittelin olevan normaalia elämää, vaan tein mun elämästä mun näköistä - ja nautin siitä!
Tavallaan harmi, että sun suhde kariutui etkä hamsteriakaan voi ottaa, mutta hyvä, että osasit sen päätöksen tehdä, teit asioille niin kuin tunsit oikeaksi tehdä. On tärkeää, että kaiken tän keskellä kuuntelet itseäsi ja sitä, minkä tiedät oikeeksi. Itselleen kannattaa antaa aikaa myös!
Ja äh, sori että näin lurkkaan aina välillä, mutta kun jäit mun mieleen osastoajoilta oikeestaan yhtenä ainoista "järkevistä" tyypeistä, harmi silleen että ei olla enää oltu enempää yhteyksissä.. Mut lähdetään vaikka joskus valokuvaamaan tai jotain, jos kumpikin sosiaaliselta ahdistukseltamme saadaan aikaan! (:
<3 toivon sulle niin paljon kaikkea hyvää,
Maija
Ah, ihana Maija! Ja vamma Heureka-retki, ei jumalauta oltiin tyhmiä "kumpi saa eka sydärin!"
PoistaJa mun mieli, se on tosiaan kehittyny vahvemmaks viime vuoden aikana - toivottavasti nyt niin vahvaks, että sään käytyä viimeisen kamppailuni syömishäiriötä vastaan!
Säkin oot tehny hienoa työtä ja oikeestaan oon kadehtinu sua kaikki nää vuodet, vaikutat niin eri ihmiseltä kuin se pieni itkevä tyttö ruokapöydässä, jonka Nutridrinkin sisällä rapisi ravistettaessa "vain" pilli ;)
Maija puhuu asiaa!
PoistaMahtavaa, että tiedostat nyt tilanteesi ja saakeli, haluat tehdä asialle jotakin! Olet vielä nuori ja sulla on elämä edessä, elämä ilman syömishäiriöhelvettiä! Tosi hyvää tekstiä sulta ja uskon, että moni ano alkaa sen luettuaan miettiä tilannettaan uusin silmin. Tää sairaus on niin vittumainen, että sitä ei soisi pahimmalle vihamiehellekään.
VastaaPoistaNyt tsemppiä ihan hirveästi, että saat asiat reilaan ja voit tulevaisuudessa antaa kodin uudelle hamsterille ja saat rakkaan rinnallesi.
Voisitko kertoa enemmän tuosta kun oot ollu monta vuotta sairauslomalla eli miten se on siis vaikuttanut koulunkäyntiisi? Kävitkö siis lukiota ja jäikö se kesken vai oletko suorittanut vain peruskoulun? Itsellänikin opiskelut ovat kärsineet syömishäiriön takia :(
VastaaPoistaLukion kursseista on suoritettu n. puolet, mutta pariin vuoteen en oo ollu ees minkään koulun listoilla, vaikka aikuislukioon piti vaihtaa. Koulunkäynti ei lähtenyt enää kunnolla sujumaan kun pääsin nuorisopuolen pakkohoidosta (jonka aikana en suorittanut yhtäkään kurssia, en osannut itsenäisesti). Ramppasin osaston ja kodin väliä, niin että kaikki kaksi kurssiani keskeytyivät aina osastohoidon takia. Kai mä viis suoritusta sain haalittua kolmen vuoden aikana...
Poistaaaaaaa onneksi olet vittuuntunut syömispaskahäiriöön!!!
VastaaPoistaja kuulostaa kliseeltä että kyllä se siitä... mut oikeesti, kyllä se siitä kunhan vaan löytää jotain tärkeempää elämään...
Mä ite lähdin opiskelemaan lähihoitajaksi, koska se oli järkevin vaihtoehto, mut keskenhän se jäi... oikeestan mua huvittaa se,että meillä oli kursseja ja ihan koekin syömishäiriöistä,ei ketään silti haitannut kun yks menee jännästi ruokailun jälkeen vessaan (oksentaan) ja köksän tunnteilla kokkaa ja syöttää muita ettei ite tartte...
mut joo, oma parantumiseni lähti siitä, että lakkasin yrittämästä olla "normaali" tai järkevä... ei kukaan oikeesti ole normaali... menin vuodeksi kansanopistoon opiskelemaan luovaa kirjoittamista (joka on niiiiin turhaa! eikä siitä saa numeroita!) ja löysin vahingossa elämään jotain muuta kuin syömishäiriön...niin sitten se tavallaan unohtui.