Oon lueskellut vanhoja tänne kirjoittamiani tekstejä viime aikoina. Yleensä kirjotan vaan, kun tunnen jotain - ja silloin jää järkevä ajattelu vähemmälle.
Kadunko jotain mitä olen julkaissut? Kyllä, paljonkin, mutten halua poistaa yhtäkään postausta. Olen kirjoittanut ajatukseni rehellisesti, asiat niin kuin olen ne nähnyt. Kun katson taaksepäin, huomaan käsittäneeni asioita usein väärin ja tehneeni liian nopeita johtopäätöksiä. Kaikkea ei voi laittaa edes sairauden piikkiin.
Ketkä kaikki tätä lukee ja missä mielessä? Mikä lukijoita kiinnostaa? Samaistuuko joku, lukeeko joku ammatillisessa mielessä, ärsyttääkö, thinspaako vai onks tää vaan tarina, joka etenee hyvin hitaasti?
Kun aloitin kirjoittamisen, en kertonut blogista kenellekään. Minulla ei ole edellenkään linkkiä facebookissa. Silti jotain kautta suurikin osa tutuistani on löytänyt tänne, hämmästyn edelleen joka kerta kun tunnistan jonkun nimimerkin takaa. Enkä käsitä sitä, että lukijoita on yli 550, kirjoitan edelleen vain itselleni, jaan asioita joita ei pitäisi. Hoitajakin polilla aina muistuttaa, että ne osastolla otetut vessapeliposet ei kuulu tänne, ei vaikka kuinka ois vaan "asukuvia". Pahimmillaan saatan antaa toisista ihmisistä vääränlaisen kuvan, koska he ovat kieltäneet kirjoittamasta tietyistä asioista, niistä hyvistä puolistaan.
Oon täs jo muutaman päivän miettiny, että pitäisi soittaa yhdelle henkilölle. Viimein selvittää asiat. Ehkä kiittää? Koska nyt vasta alan nähdä ongelmani, kuinka tiukassa tää on. Miltä tuntuu nähdä toisen vajoavan, vaikka tämä vakuuttaa kaiken olevan hyvin. Kun oikeanlaista hoitoa ei ole tarjolla, eikä itsellä riitä voimat molempien kannattelemiseen. Mistä sitä tietää, eihän tää välttämättä lopu ikinä? Kaikki tehdyt lupaukset on tyhjiä, koska sairaus voi tulla väliin milloin tahansa. Parempi päästää irti vaikka sattuu, elämää on enemmän jossain muualla.
Mäkin haluisin löytää sen elämän, semmosen jossa viihdyn.
Ei kannata hävetä vanhoja kirjotuksia.
VastaaPoistaSamaa mieltä oon arvista. Vaikka ikäväkseni välillä huomaan häpeeväni noita. Mutta häpeenkö, vai pelkäänkö vaan, että niistä kysytään tai ne tuomitaan? Joka tapauksessa toivon, etten häpee ja fiksun aikuisen pitäis osata olla kysymmättä niistä.
Multa kysyttiin viime kesänä junassa, että minkä raivokohtauksen oon saanu ku on tommoset arvet.. Veti hiljaseks.
PoistaMä eksyin tänne sun blogiin joskus, kun vielä itsekin sairastin syömishäiriötä. Sittemmin toivuin, mutta olen jatkanut lukemista, koska toivon, että säkin löytäisit vielä tien parempaan elämään ilman anoreksiaa. Kirjoitat hyvin, enkä osaa lopettaa lukemista, kun toivon niin kovasti, että sulla alkais mennä paremmin. Hassua, kun en edes tunne sinua. Tavallaan kai vois sanoa, että luen ammatillisessa mielessäkin, koska nykyään opiskelen terveysalaa ja kiinnostaisi tulevaisuudessa ehkä toimia syömishäiriöpotilaiden kanssa. Vaikka omaa kokemusta on, huomaan silti, ettei se vielä riitä. Eri ihmisiä auttaa niin eri asiat ja kullakin on se yksilöllinen kokemusmaailma.
VastaaPoistaVoimia Noora <3
Kiva, että olet jäänyt lukijaksi :)
PoistaJa vielä hassumpaa on, kun joku kaupungilla esittäytyy lukijaksi ja kertoo tietävänsä miltä minusta tuntuu, vaikka ei olla ikinä ennen nähty :---o
Kirjoitin ylipitkää kommenttia ja sitten onnistuin sen tuhoamaan... Noh, ehkä se oli vinkki ;) Mutta koska kuitenkin ajattelin kirjoittaa, niin yritän nyt uudestaan.
VastaaPoistaLöysin blogisi samoihin aikoihin kuin blogimaailman yleensä, eli kolmisen vuotta sitten. En muista oliko suoraa tulosta sh-blogien googletuksesta, vai jonkun toisen lukulistan kautta, mutta näin kuitenkin. Myönnän, että joskus blogisi on toiminut myös ei niin terveessä tarkoituksessa ja välillä olen pitänyt tietoisesti lukutaukoa. Mutta ajattelen osittain, että tietyssä vaiheessa mistä tahansa löytää niitä sairautta tukevia ajatuksia, jos vain haluaa..
Oman sairauden pahentuessa ja päätyessäni samoihin hoitokuvioihin luin myös kokemuksia ko. hoidosta ja laitoksesta. Niihin aikoihin blogisi sai myös "kasvot", vaikka ei koskaan ollakaan tavattu. Teksteissä oli myös paljon samaa, mitä omaan menneisyyteen mahtuu, joskin tietysti eri tavalla. Kirjoitit sellaisista asioista, mitä itselle oli tapahtunut, mutta joita häpesin enemmän kuin paljon. Helpotti tajuta, että on meitä muitakin.
Nykyisin blogisi on minulle omanlaisensa elämäkerta. Pidempään lukiessa olen "ihastunut" persoonaasi, herkkyyteen ja sitkeyteen. Ja sitä vain toivoo, että asiat menisivät toisin, paremmin. Lukemiseen liittyy myös "ammatillisen minäni" ajatukset, missä kohtaa asiat olisivat voineet mennä toisin, mitä ylipäätään olisi pitänyt tehdä toisin (tässä kohtaa tarkoitan lähinnä järjestelmää ja hoitosysteemiä).
Eli tavallaan kaikkia niitä "lukusyitä", mitä tuossa mietit.
En tiedä, miltä sinusta tuntuu tällaista lukea, mutta toivon, ettei säikäytä tai loukkaa tms. Mutta ennnen kaikkea toivon niin paljon parempaa sinulle, mitä nyt olet kokenut/koet. Kuten olen ennenkin kirjoittanut, sinulla on vaikka mitä edessäsi, kun uskallat irrottaa <3
Kun joitain kuvia olen tänne lisännyt, en ole todellakaan omilla silmin nähnyt miltä näytän. Olen jopa miettinyt, voiko joitain kuvia julkaista, koska olen niissä niin lihava - nyt näen ihon läpi paistavat luut.
PoistaJa tämän sairaan osan elämästäni haluan jakaa myös muille kun kerran olen aloittanutkin. Eli vien "tarinan" loppuun asti, yritän saada syömishäiriöisen / siitä parantuvan ajatusmaailman esiin, näyttää että työ ei todellakaan ole helppoa, se saattaa kestää vuosia, mutta on silti mahdollista.
Tai jos joku tunnistaisi itsensä teksteistä ja tajuaisi, että hei! täähän on sairaus nimeltä anoreksia nervosa, joka laittaa nää laihdutusajatukset mun päähän. Sairastaa voi myös normaalipainoisena, eikä se tee toipumisesta yhtään helpompaa. Ja mitä lyhyemmän ajan sairastaa, sitä helpompi on voittaa oma elämä takaisin.
Sulla on menneisyytesi ja tekstit ovat osa sitä. Lukijoilla on omat motiivinsa, mutta sun ei tarvitse miettiä niitä, blogisi on sun oma ja sun tajunnanvirtaa. Tsemppiä Noora!
VastaaPoistaOlen joskus suutuksissani sanonun lääkäriäni täällä idiootiksi - ja parin päivän päästä saanut tietää kasvotusten, että kyseinen ihminen lukee blogiani. Ei kannattaisi antaa jokaisen ajatuksen virrata koko maailman luettavaksi...
PoistaMä uskon että sä kyllä löydät sen elämän, ennen pitkää. Ei se tietty oo ehkä se suorin ja nopein reitti mutta kyllä se vielä sieltä muokkaantuu, kunhan jaksaa uskoa ja toivoa. Niin mä ainakin ajattelen myös omalla kohdallani.
VastaaPoistaOon kuunnellu Jenni Vartiaisen Mä en haluu kuolla tänä yönä -kappaletta pitkästä aikaa. Siinä on aika osuvat sanat:
PoistaJääköön taakseni syntinen entinen
Pystyn muuttumaan vielä mä tiedän sen
Muttei tänä yönä
Vika lause oli paras ja sä tuut vielä saamaan sen minkä haluat! <3
VastaaPoistaPinja
Sä jaksat olla aina niin positiivinen :D
PoistaKirjoitit tänne kerran, kun joku jotain kirjoittamaasi kritisoi, että blogisi on Sinulle kuin päiväkirja. Sellaisena minäkin sitä pidän. Ja minusta tämä on todella hieno juuri sellaisena. Kirjoitat mitä kulloisenakin ajankohtana mielessäsi liikkuu. Ja minusta on hienoa, että kirjoitat nimenomaan silloin kun tunnet jotain! Olen satavarma, että Sinulta irtoaisi kilometrikaupalla myös ns."järkeilevää" tekstiä. Mutta loppupeleissä, tunnepuolen tekstit kertovat paljon enemmän Sinusta ja ajatuksistasi - elämästäsi. Ja niitä minä arvostan! Varmaan monet julkaisut jälkeenpäin kaduttaa, mutta se on ollut senhetkistä todellisuuttasi ja siksi niin arvokasta. Varmasti on tullut myös väärinkäsityksiä ja -ymmäryksiä, mutta se on vain inhimillistä. Jatka Sinä vaan tarinaasi ihan omalla tyylilläsi! Nostan hattua, että jaksat ja Sinulla riittää kanttia pitää julkista päiväkirjaasi. Moni ei siihen pystyisi.
VastaaPoistaJa paranemistarinahan tämä on. Kyllä Sinä vielä sen elämänkin löydät, sen jossa viihdyt! <3
Päiväkirjahan tämä on, hyvin harvoin jaksan muualle kirjoittaa. Eivätkä lukijat ehkä ymmärrä joka sanaa, pääasia että itse muistan tapahtuneen tekstien pohjalta myöhemminkin :)
PoistaKohta polille kuulemaan mitä ois mahdollisesti edessä!