Mä oon niin v***n kyllästyny tähän syömishäiriöön, ja kaikkeen muuhunkin p*****n. Kuinka loppujen lopuks oon sairauksien vietävissä. Mitä mä vuoden aikana oon saavuttanu? Joo, oon ollu kotona. Mennyt sik-sakkia elämässä. Vaa'an numerot pyörii kuitenkin samoissa lukemissa kuin vuosi sitten sh-osastolta lähtiessäni.
Reagoin kaikkeen liian vahvasti, joko oon superonnellinen tai ihan maassa. Hyvät hetket ajaa mun voimat täysin loppuun, ja lopulta kun oon yksin huomaan olevani niiiiin väsynyt henkisesti. Mä halkeilen palasiksi ja yritän kerätä itseni kasaan. Tunnistaa tunteita ja terveitä ajatuksia ahdistuksen seasta. Päällä on kaikki kura, enkä mä saa kaivettua sen kerroksen läpi. Mä haluan olla ajattelematta, sumentaa aivot. Luovuttaa ja silti olla luovuttamatta. Miksei kaikki voi alkaa sujua itsestään?
Mä en jaksa kun paranemismotivaatio katoaa ja sitten sitä saa taas odotella takaisin - jonka aikana melkein kaikki tehty työ valuu hukkaan. Ja mä oon taas siinä pimeydessä, jossa oon eläny jo monta vuotta. Astun askelen ja vajoan, haparoin, teen kaikkeni, että ahdistus menis - mutta se palaa takaisin aina vain voimakkaampana. Tää matka on niin petollinen, liikaa vääriä valintoja. Oon liian itsepäinen, vaikken sais luottaa arviointikykyyni.
Välillä tuntuu, että kaikki vois olla jopa ihan hyvin ja mä oikeesti selviin tästä. Mut sit tapahtuu jotain, mihin en voi enää vaikuttaa. Pienetkin ilon aiheet katoavat, ja mä yritän löytää helpotuksen vanhoilla tutuilla, väärillä tavoilla. Mä ajan ihmiset ympäriltäni omalla käytökselläni, vaikken haluaisi. Kai se sitten on itsekästä.
Oon yrittäny oppii sietää ahdistusta, mutta se tunne on liian todellinen. Mä rauhoittelen itseäni ääneen, että tää on nyt vaan sairauden vääristämä ajatus. Mä kuitenkin tunnen sen pelon ja tuskan, vaikka kuinka yritän järkeillä. Ja kun mä en enää kestä, löydän itseni vessasta tai vahingoittamasta itseäni. Eli mä en yritä tarpeeks.
Enkä mä tiedä kannattaako mun levätä. Antaa ajatuksille tilaa kun ne kuitenkin syöksee mut vaan syvemmälle. Helpompi jättää ne käsittelemättä, joten juoksen eteenpäin kunnes taakasta tulee liian raskas ja mä sorrun sen alle.
Joskus mä kasvan pienemmäksi
Katoan sokkeloon
Joskus en jaksa, suljen silmät
Ja leikin ettei mue ees oo
Katoan sokkeloon
Joskus en jaksa, suljen silmät
Ja leikin ettei mue ees oo
Niin kauan uskoin hyvään ja huomiseen
Mut tuuli kääntyi näin taivaan rikkoutuneen
Mut ei ne huomaa vaikka tuijottaa
Ei ne mitään musta irit saa
Mut tuuli kääntyi näin taivaan rikkoutuneen
Mut ei ne huomaa vaikka tuijottaa
Ei ne mitään musta irit saa
Joskus mä lennän kavemmaksi,
Lähemmäks aurinkoo
Joskus en jaksa, suljen silmät
Ja leikin ettei mua oo
Lähemmäks aurinkoo
Joskus en jaksa, suljen silmät
Ja leikin ettei mua oo
Ja kun ahdistaa pahasti, mä oon mieluummin yksin. Koska silloin mä kykenen muiden edessä vain itkemään, tiuskimaan ja tuijottamaan seinää omiin ajatuksiin uppoutuneena. Mä nään jokaisessa ja kaikessa vaan huonoja puolia. Halaus ja kosketus saa kuvittelemaan paksun rasvakerroksen mun luiden ympärille. Jokaisen kuullun lauseen seasta sairaus kääntää kohteliaisuudet kirosanoiksi, ymmärtäväisyyden teeskentelyksi, hymyn pilkkaavaksi nauruksi. Yhdessä syöminen muuttuu Nooran lihotus -yritykseksi. En uskalla reagoida mihinkään, etten räjähdä, koska kuitenkin tiedän ettei kukaan tarkoita mitään minkä kuulen. Ei kukaan oo ansainnu mun käytöstä. Enkä mä halua nähdä läheisiäni näiden lasien läpi, mä haluun nähä sen todellisuuden jonka kokee vaan kun mieli on paremmassa voinnissa. Ei koko maailma mua vihaa, vain minä itse (ja ne joiden vihan olen ansainnut).
 |
| koira lähti ja sain sängyn takaisin itselleni |
Siksi, Noora, siksi, että tämä on h-e-l-v-e-t-i-l-l-i-s-t-ä kamppailua. Käyt nyt läpi elämäsi ehkä kovinta taistelua koskaan, ja se meinaa viedä kaikki mehut. Mutta jos ja kun Sinä siitä nouset ja selviät, olet vahvempi kuin moni muu ihminen. Vaikka nyt tuntuu, että kaadut ja katoat kaiken ja kaikkien alle, niin että tuskin henkeä saat, niin se on vain tunne. Sinä selviät, vaikka kuinka ituttaa, raivostuttaa, itkettää, ahdistaa, lannistaa.
VastaaPoistaOlet juuri menettänyt rakkaan lemmikin ja palannut auringon syleilystä pimeään Pohjolaan. Ei ihme, että on paha olla. Ja saa olla. Mutta vielä Sinä nouset. Tunteet ovat uuvuttavia; välillä onnen kukkuloilla, väliilä syvimmässä maanrakosessa.
Kannattaa levätä. Kannattaa antaa ajatuksille - mutta vain terveille sellaisille - tilaa. Jaa saa olla yksin, jos ja kun siltä tuntuu. Mutta älä eristäydy lopullisesti. Hyvä, että kirjoitat tänne. Me välitämme. Ja olemme lähellä, mutta kuitenkin tarpeeksi kaukana. Jottei Sinun vaikeina hetkinä tarvitse kohdata ketään silmästä silmään. Mutta niinäkin hetkinä me kuulemme jokaisen sanasi, tunnemme tuskasi.
<3
PS. Kai saat jatkaa siellä sh-polilla? Ajattele positiivisesti: plus-miinus-nolla ehkä, mutta loppupeleissä painosi ei ainakaan ole laskenut siitä kun lähdit osastolta. Nyt vain tie taas ylöspäin.
Terveet ajatukset, terveet ajatukset tulkaa tänne!
VastaaPoistaHoitokokous on 21. päivä, mut tuskin mua pois potkitaan vaikka paino ois + tai -5kg. Jalkautuva kuitenkin todennäköisesti lopettaa - eihän mun tilassa oo tapahtunut muutosta.