Questions And Answers

Pyysin teiltä kysymyksiä muutama viikko sitten. Yhteyttä otettiin niin sähköpostin kuin blgin kommenttiboksin kautta, mutta tässä tulee vastauksia:

Jos esim. lääkäri sanoo että nyt olisi viisainta lähteä osastolle niin voiko täysikäinen henkilö kieltää sen ja onko itsellään sana valtaa siihen?
- Jos on pakkohoitokunnossa, ei potilaalla ole sananvaltaa. Pakkohoidon kriteerit voi lukea vaikka wikipediasta. Syömishäiriöisellä, joka ei oireile psykoottisesti, pakkohoidon raja menee bmi 13:ssa.

Miten sinulla kun täytit 18v niin jouduitko silloin ikinä "pakkohoitoon"?
- Painon takia olen ollut vain kerran pakkohoidossa, muulloin suostunut osastolle vapaaehtoisesti. Itsetuhoisuuden takia olen ollut useamman kerran tarkkailussa, mutta käyttäytynyt niin hyvin, että päässyt sen neljän päivän jälkeen lähtemään. Joku kerta suostuin Auroran osastolle masennuksen vuoksi. Siellä ei kuitenkaan ei ole resursseja vahtia syömisiä -> laihduin pakkohoitorajan (bmi 13) alle, en päässyt pois ja jouduin osoittamaan että motivaatiota riittää sh-osatolle. Yritin toteuttaa ateriasuunnitelmaa, vaikken saanut siihen mitään apua. En muista montako viikkoa meni, että sain todistettua olevani motivoitunut syömishäiriöhoitoon. Sh-osastolta koin saavani apua, vaikka jos oireilin ahdistukseen viiltämällä lensin ulos (ja tämä tapahtui monesti).. .

Milloin huomasit olevasi sairastunut anoreksiaan ja teitkö asialle heti jotakin?
- En tiedä milloin hyväksyin sairauteni. Tajusin, ettei kaikki ole kunnossa, kun ravasin päivittäin lenkillä laihtumistarkoituksessa. Ala-asteelta asti oltiin varoiteltu anoreksiasta, mutta "minä vain vähän laihdutin". Vielä sairaalassakaan en ollut valmis tekemään asialle mitään, vaan jumppasin salaa, piilotin ruokaa ja oksentelin. Uskoin, että hoitajat naureskelivat lihavuudelleni selkäni takana, enkä ymmärtänyt miksi juuri minut oltiin valittu "kidutettavaksi" ja syötettäväksi-läski-ihrapossuksi. Pienimuotoiset traumat on myös nuorten akuuttipsykiatrian suljetulta jäänyt...

Kerroitko ikinä läheisillesi?
- Äitini huomasi jonkin olevan pielessä ennen minua ja otti yhteyttä kouluterveydenhoitajaan. Mutta en kertonut, sillä en halunnut hoitoa.

Mitä mieltä muut olivat sairaudestasi?
- Osa läheisistäni kieltää asian edelleen, mutta kaverini saivat tietää asiasta vasta kun jouduin sairaalaan. Olen aina ollut vähäruokainen ja alipainoinen, joten he eivät huomanneet asiaa. Tukivat kuitenkin kaikin puolin ja kävivät katsomassa osastolla.

Milloin päätit yrittää parantua?
- Uskoin tosissani haluavani parantua jo 18-vuotiaana. Menin osastolle vapaaehtoisesti, kun vastentahtoisen hoidon kriteerit eivät enää täyttyneet.  Elämä syömishäiriöisenä on oikeasti helvettiä ja halusin siitä eroon, mutten vielä jaksanut työskennellä asian eteen tarpeeksi. Kun katson taaksepäin, luulen että vasta päälle 20-vuotiaana se päätös on pitänyt enimmän aikaa. Päätös kun pitää tehdä joka päivä monta kertaa uudestaan, vaikka pelottaisi ja ahdistaisi kuinka.

Mitä toivoisit tulevassa elämässäsi?
- Näin ensiksi tahtoisin saavuttaa normaalipainon (missä en ole ikinä ollut) ja oppia rakastamaan itseäni sellaisena. Ammatin puolesta minulla olisi päätä lukea itseni insinööriksi, lääkäriksi tai miksi tahansa, vaikka jokin visuaalinen alakin kiinnostaisi. Liikaa vaihtoehtoja! Nyt ensiksi siis vain lukio loppuun ja terveys kuntoon.

Kuvitteletko joskus millaista elämäsi olisi ilman anoreksiaa ja masennusta?
- En oikeastaan, alkaa vain masentaa kaikki menetetty aika. Seuraan sitten ylpeydellä terveiden pikkusiskojeni edistymistä. Ja yritän myötäelää myös opiskelijaelämää terveiden kavereideni kautta :--D

Pystyisitkö joskus tekemään postausta jossa kertoisit tarinasi?
- Koska en edelleenkään tiedä kuinka monen tekijän takia olen sairastunut, uskoisin että en.. Menisi varmaan liian henkilökohtaiseksi.

Mistä uskot, että kaikki lähti (pohjimmaiset syyt)? Olisi myös kiva kuulla tarinasi yhdessä postauksessa, alusta aina tähän päivään asti.
- Mulla ei ikävä kyllä ole edelleenkään aavistustakaan... Mulla on ollut aina rakastava perhe, mutta ehkä omat vaatimukseni ovat olleet liian korkealla, vaatinut itseltäni liikaa. Olen ollut alipainoinen siitä asti kun aloitin 7-vuotiaana koulun. Aina ollut se "pienin". Viidennellä luokalla muistan kuinka kauheaa oli kun 30kg:n raja meni rikki ja yläasteen lopussa kun paino alkoi lähennellä 45:ttä, ajattelin, että se on liikaa ja pakko pudottaa takaisin 40:een. Putosi sitten enemmänkin... Oon aina ollut kouluarvosanojen suhteen perfektionisti, stressannut itseni äärimmilleen.

Miten sairautesi alkoi? Oliko heti anorektista käyttäytymistä vai jotain muuta?
- Tähän en osaa vastata. Olen aina ollut nirso ja vähäruokainen, koulussa en ole syönyt oikeastaan ikinä kunnolla ja aamupalan syömisen sijaan olen mieluummin nukkunut. Painoani olen tarkkaillut jo ensimmäisistä luokista asti, vertaillut muihin... En tiedä missä välissä se on luisunut anoreksian puolelle. Muistan vain, että yritin oksentaa tahallani ysiluokan alussa.

Missä vaiheessa sun perhe huomasi sun sairastuneen? Miten ne reagoi?
- Varmaan vasta lukion puolella, kun jäin kiinni oksentamisesta. Meiän kylppäristä lähti lukko irti sen myötä...  En enää muista :((

Mitä sä ajattelit laihoista tai lihavista ihmisistä? näitkö muut ihmiset realistisesti vaikka omakuvasi oli vääristynyt?
- Toisella luokalla en voinut käsittää, miten eräs ekaluokkalainen tyttö painoi minua tuplasti enemmän. Inhottavaa myöntää, mutta olin tuolloin osa kiusaajajoukkoa. Kadun sitä edelleen yli 10 vuoden jälkeen... Ikä kuitenkin kasvatti arvostamaan ihmisiä sen kokoisina kuin he ovat, ei kukaan tahallaan syö itseään ylipainoiseksi. Muut ihmiset olen aina nähnyt realistisesti.

Onko sinulla ollut ahmimiskohtauksia paljon?
- Melkein koko sairauden ajan. Ja kyllä, edelleen useamman kerran viikossa. Ensimmäisen kerran muistan yrittäneeni oksentaa, kun pikkusisko oli leiponut kaverinsa kanssa mokkapaloja. Söin useamman ruudun, mutta vessanpöntön reunalla sain ulos vain kyyneleitä.

Miten vahvasti tahdot aivan oikeasti parantua?
- Tää vaihtelee tosi paljon. Haluan parantua, päästä tästä ällöttävästä luurankokropasta, mutta välillä on niin vaikeaa, että toivottomuus iskee, lamaannun enkä näe ulospääsyä tilanteesta. Miksi syödä, kun kuitenkin kuolen tähän sairauteen? Ja kun pelottaa ja ahdistaa niin paljon, ettei yksinkertaisesti saa nostettua haarukkaa suuhun asti. Ei mulla ole antaa mitään prosentteja kuinka paljon haluan parantua, mutta sen tiedän etten halua kuolla. Ja elämän saa vain syömällä. Toisinaan kuvittelen syöväni tarpeeksi, mutta vaaka näyttääkin päinvastaista. Taistelen ristiriitojen kanssa päivittäin.

Mitä aattelet sun perheen ja sun suhteesta? Mitä luulet että ne (vanhemmat, sisarukset, isovanhemmat...) aattelee sinusta ja sinun sairaudestasi? Miten toivoisit niitten toimivan?
- Tällä hetkellä tuntuu, että äiti on meidän perheestä ainoa joka edes yrittää ymmärtää. En juurikaan uskalla puhua tuntemuksistani, pelkään että satutan niillä muita. Sisarusten kanssa välit on ajautuneet niin erilleen, etten osaa sanoa onko ne huolissaan vai vihaako mua. Isovanhempien suhtautuminen.. toiset ymmärtää, toiset kutsuu kakkukahveille joka viikko. Toimikoot miten parhaaksi näkee.

Miten näet sen että kaverisi syövät vaikkapa rasvaisen hampurilaisaterian? Istut vieressä ja näet kuin kaverisi vetää kalorit kitusiinsa. Tekisikö sinun mieli sanoa asiaan jotain? Vai vain katsoa vierestä ja ajatella että onneksi nuo eivät ole minun kehossani?
- Mulle on ihan sama mitä mun kaverit vetää, ja uskokaa tai älkää - jos käyn kavereideni kanssa kanssa hampurilaisella (esim. Chicosissa, Hesessä), syön samanlaisen aterian, mutta ilman lihaa! Haaste on vaan saada houkuteltua mut sinne syömään. Ja mua oikeastaan ärsyttää eräs ( ♥ ), joka tilaa aina hamppiksensa ilman majoneesia ;) she knows who I mean...

Mitä aattelet hoitajista ja niitten toiminnasta? Entä lääkäreitten toiminnasta ja sanomisista?
- Nuorisopuolella kukaan ei ymmärtänyt syömishäiriöstä mitään (olin jonossa Ulfåsaan, mutten sinne koskaan päässyt). Pakkoruokintaa, letkun kanssa ja ilman, ilman keskusteluapua. Olin sairaampi tuolta päästessäni kuin sinne joutuessani. Aikuispuolella asiat olivat edes hieman paremmin, mutta vuoden epäinhimillysyyden jälkeen... sanon vaan, että potilaat tarvitsisivat enemmän rohkaisua liian tiukkojen sääntöjen sijaan.
Lääkärit tietävät vain sen, mitä hoitajat kirjaavat. Puolen tunnin tapaamisen perusteella on varmasti vaikea sanoa mitä potilas tarvitsee.

Mitä aattelet ateriasuunnitelmasta?
- Se toimii osastolla. Mä joudun kotona "leikkimään" osastopäiviä, jotta saan noudatettua ateriasuunnitelmaa. Siviilissä kun ei vaan voi syödä täsmälleen kellonaikojen mukaan. Aterioita on pakko yhdistellä, eikä desimitan kanssa voi kulkea kavereiden luona...

Miksi oireilet?
- Tähän en osaa vastata.

Onko sinulla ystäviä? Kaipaatko seuraa?
- Ystäviä mulla on ala-asteajoista lähtien, pari niistä on mun parhaita kavereita edelleen. Lukiokavereita seuraan enää Instagramissa ja osastokavereita on laidasta laitaan. Välillä huomaan, että menee viikkokin näkemättä ketään. Somessa tulee silti viesteiltyä joka päivä. Yksinäinen en oo.

Mitä toivot oikeasti kaikkein eniten maailmassa?
- En tiedä. Että läheiseni olisivat onnellisia. Että itsekin olisin. Terve elämä, oma kämppä ja hanpsteri! :--D

Milloin sinusta tuntuu hyvältä? Mikä saa sinut tuntemaan jotakin positiivista?
- Jos saan jonkun muun iloiseksi! Ja eläimet, ne on lähellä sydäntä. Kun Luna tuo muristen jonkun lelun ja vaatii huomiota. Kun hevonen kulkee oikeinpäin alla. Kun kameran kanssa saa tallentaa hetkiä. Kun saa syötyä haasteellisen aterian. Kun ihmiset luottavat. Kun rakastaa.

Mikä ahdistaa sinua?
- Maapallon tulevaisuus, kuolevaisuus, epätasa-arvo, eläinoikeudet. Ruoka ja vääristynyt kehonkuva. Oma kyvyttömyys vaikuttaa. Syömishäiriöön liittyen: ruoan sisällä pitäminen ja kaloreiden imeytyminen.

Mitä ajattelet kuolemasta?
- Se ei enää pelota. Muutaman kerran oon yrittänyt tappaa itseni ja siitä on tullut vain rauhallinen olo, kun on päättänyt jättää tän maailman taakseen.. Jumala kuitenkin loppujen lopuksi päättää. En oo onnistunut itsemurhassa, joten ehkä mulla on vielä joku tarkoitus täällä maan päällä?

Onko blogin pitämisestä ollut apua itsellesi? Oletko perustanut blogisi vertaistuen saamiseksi vai/tai omaksi päiväkirjaksi? Miksi juuri blogi? Miten koet negatiiviset kommentit?
- Alunperin päiväkirjaksi. Pidän kirjoittamisesta, mutten koe että blogi olisi varsinaisesti auttanut eteenpäin, vaan se on alusta asti ollut ennemmin päiväkirja. Haluan vain jakaa oman tarinani (joka toivottavasti muuttuu selviytymistarinaksi).  Alkuaikoina sain enemmän vertaistukea samassa tilanteessa olevien kanssa, mutta nyt suurin osa muutaman vuoden takaisista syömishäiriöbloggaajista on päässyt takaisin "normaaliin" elämään. Käsittelen samoja asioita terapiassa, mikä auttaa huomattavasti enemmän. Ja blogata voi monesta muustakin aiheesta kuin syömishäiriöstä! Tällä hetkellä en uskalla edes lukea vanhoja postauksiani, muistikuvat sairaimmilta ajoilta ajoilta ovat suureksi osaksi kadonneet, enkä halua palauttaa niitä mieleeni. En ole juurikaan välittänyt negatiivisista kommenteista, paitsi viimeisen kuukauden aikana kun niitä on alkanut sadella yhä enemmän. Yritän sysiä ne taka-alalle, läheiseni kuitenkin ovat paremmin perillä asioistani, mutta viimeaikaisen vyöryn takia olen ottanut niistä liian paljon itseeni ja siksi estinkin anonyymikommentoinnin joksikin aikaa.

Koetko, että olet saanut blogisi kautta vertaistukea?
- Jonkin verran kyllä. Rakentavimmat kommentit tulevat kuitenkin entisiltä osastokavereiltani ja tutuilta, jotka ovat päätyneet myös blogini lukijoiksi. Vaikka olenkin kirjoittanut julkista blogia jo useamman vuoden, harva silti tietää minusta kuin pintaraapaisun. Toisille parantumisen tiellä auttavat toiset keinot, toisille toiset. Itseäni kannustaa eniten, kun saan lukea että muilla lähtee menemään paremmin monenkin vuoden sairastamisen jälkeen.

Oletko ystävystynyt kenenkään samassa tilanteessa olevan kommentoijan / bloggaajan kanssa?
- Useammankin tytön kanssa olemme nähneet "livenä" ja hyväksyneet kaveripyynnön Facebookissa. Toisten kanssa olemme käyneet koirapuistossa, toisten valokuvanneet ja ihan vain vaihtaneet kuulumisia. Kenenkään kanssa ei ole kuitenkaan alettu vertailemaan tai laihduttamaan yhdessä, vaan kyse on oikeasti ollut positiivisesta vertaistuesta. Kuitenkin kun toinen parantuu, välit yleensä katkeavat. Itsekin olen ottanut etäisyyttä akuutisti sairaisiin sh-kavereihini, koska koen ettei se edesauta omaa parantumistani.

Sexual Disorder

Muutama tunti sitten eduskunta hyväksyi aloitteen tasa-arvoisesta avioliittolaista. Eihän tää juttu oo vielä loppuunkäsitelty, mutta parempaan päin ollaan menossa! Aiheeseen liittyen voisinkin nyt postata pohdintojani hieman sivuavasta aiheesta. Oon alottanu tän postauksen kirjottamisen jo vuosi sitten, mutten koskaan ole uskaltanut julkaista. Eli kuinka mielisairaudet vaikuttavat seksuaaliseen suuntautumiseen, omalta kohdalta voin blogeja lukemalla / oman kokemuksen kautta pohtia vain syömishäiriöisiä ja masentuneita.

Puhutaan nyt vaikka... rakkaudesta. Ja nimenomaan siinä tapauksessa, että löytyy diagnoosit jne. Kaikki se epävarmuus toisin- tai molemminpuolin. Nyt en puhu omista suihteistani, mietityttää vaa.. Ja mietityttää paljon.

Miten nää mielenterveydellisestisoirehtivat sairaat ihmiset aina löytää toisensta? Mä tunnen aivan helvetin monta pariskuntaa, joissa molemmilla henkilöillä on mt-ongelmia. Useampia lesbopariskuntia. Parin vuoden sisällä on ollut melkeen yhtä monta eroa. Mekin hoettiin aina, että "kahdesta rikkinäisestä tulee yksi ehjä" Mä en vaan usko tohon. Ei, ensin pitää oppia rakastamaan itseään. Mä oon todistellut tuhansia kertoja ihmiselle, että se on kaunis, tarkoittaen sitä. Mutta kun joutuu sanomaan tän lauseen yli kymmenen kertaa päivässä omalle kumppanille toisen seisoessa peilin edessä, eikä se silti usko.

Kun toinen on epävarma itsestään - masentuneet ihmiset asettavat itsensä aina MAAILMAN huonoimmiksi ihmisiksi, ollaan rumia, laiskoja, täysin turhia. Sairastaessa parisuhteessa ajatukset menee välillä siihen pisteeseen, että toinen ei edes ymmärrä että häntä voi rakastaa. Se on rankkaa. "Ja varmasti se tapaa jonkun kauniimman ku minä ja jättää mut?" Tuntuu, että toinen ei luota tarpeeksi. Mutta silti suletaan yhteen ja tukeudutaan vaan toisiinsa. Ollaan tosi itsekeskeisiä, mutta silti toisen hyvinvointi menee itsen edelle.

Entä siinä vaiheessa kun toinen alkaa parantua? On juuri pääsemässä omasta pahasta olosta, mutta ei kestä kantaa sen lisäksi toisen vielä pahempaa vointia. Jos haluu ehjän elämän, on irrotettava, koska toisen olo ei välttämättä korjaannu. Lupauksia, mutta silti ambulanssikeikkoja. Mutta jos nyt erotaan, tappaako se itsensä?

Tai jos sairastetaan samaa tautia (tässä esim. anoreksiaa), ollaan usein sairauden eri vaihessa. Tuetaan toisiamme syömään "vau, me syötiin tänään aamupuurot!" Ei yks aamupalan syönti oo iso juttu, vaikka anoreksia toiselle niin kuuluttaisi. Ja ne hetket kun ollaan erillään, toinen syö, toinen sanoo syövänsä. Jos on yhtään viisas, jättää toisen vielä sairastamaan huomatessaan merkit. Katkasee suurimmaks osaks välit. Toista ei voi auttaa jos se ei oo itse valmis ottamaan apua vastaan. Jos lähtee itse vielä rikkinäisenä auttamaan toista, sairaus vie pian uudelleen mennessään. Tärkeintä on kuitenkin saada itsensä kuntoon.

Sitä vaan en voi ymmärtää, että joku joka joskus on sairastanut samaa tautia täysin samanlaisilla oireilla voi vain unohtaa miltä tuntuu siinä pahimmassa olotilassa. miltä tuntuu viiltää, miltä tuntuu oksentaa. Yhtäkkiä se on järjetöntä ja sairasta ja yököttävää. Täysin luonnotonta.

Oon useamman kerran seurannut sivusta, kuinka parantumisen jälkeen suhteen toinen puolisko "kääntyy" heteroksi. Eka on oltu niin lesbojahomoja ja sitten löytyykin ihana vastakkaisen sukupuolen edustaja? Osittain se ehkä johtuu teini-iän kokeiluvaihteesta tai siitä, että ainoa joka voi ymmärtää omaa ajatusmaailmaa on toinen sairastava. Tietysti silloin välit lähenevät.

Itseni kohdalla mietin, että kuuluuko tää naisiinpäin suuntautuminen siis vain mun oireisiin? Alanko mä yhtäkkiä nähdä komeita miehiä, kun ennen katselin vain upeita naisia? Sen näkee ehkä puolenkymmenen kilon päästä. Oon ollut parisuhteessa sekä miehen että naisen kanssa, mutta tällä hetkellä koen itseni enemmän lesboksi. Joten iloitsen eduskunnan päätöksestä ihan vain itseni takia.

Mutta silti, ehkä ihmiset on vaan hukassa ja etsii itseään, voiko 18-vuotias todella tietää olevansa 100% lesbo? Kun on niin sairas, ettei edes tunne itseään! Paras kaveri on se, joka on samassa tilanteessa. Mutta sitten parannutaan, ikäännytään ja kas ollaan onnellisesti naimisissa miehen kanssa.

Tälleen ihan vaan pohdintoja... Kertokaa omia mietteitänne!

(JA ITSE OLEN AIVAN ÄLYTTÖMÄN ONNELLINEN!)

Scenes From An Italian Restaurant

Lähdin Italiaan asenteella, että koska on pari päivää aikaa syödä oikeasti hyvää ruokaa, niin unohdetaan syömishäiriöpiinaaja ja nautitaan! Suurimmaksi osaksi onnistuikin, muttei se vaan toimi niin että otetaan "lomaa" sairaudesta kun siltä tuntuu.

Oltiin perillä noin kymmenen aikaan aamupäivällä. Koneessa olin syönyt juustosämpylän aamupalaksi, kun ei muutakaan vegevaihtoehtoa ollut tarjolla. Aika pian suunnattiin lounaalle ja napsin mä oman annokseni lisäksi palasia siskon pizza margheritastastakin.

endiivi-papukeitto parmesaanilla

ruokajuomana lähes poikkeuksetta Cocis Zeroa

Hasselpähkinä-, kermakaramelli ja kinder-jäätelöä

Illalla käytiin uudestaan ravintolassa. En meinannut osata päättää gnocchien, tortellinien ja perus pastan välillä.

Alkupalaksi bruschettaa

söin koko tomaattipastan!

Ei aavistustakaan millon oon viimeksi saanut syötyä näin paljon päivän aikana oksentamatta. Ja iltapalaksi vielä omena, kaikki oli varmaan aika yllättyneitä :---D

Ekan päivän jälkeen en enää muistanutkaan kuvata kaikkia aterioita, enkä uskaltanut kantaa sateen takia kameraakaan joka paikkaan mukaan.

Aamupalalla söin yleensä teen ja hedelmän kanssa joko leipää tai muroja soijamaidolla. Sharonit/persimonit/khakit oli tuolla jotenkin aivan erilaisia kuin Suomessa, kuoret oli kitkeriä ja niissä oli jättisiemeniä.

pizza ai funghi, eli sienipizzaa!

Matkan aikana söin peräti kaksi kertaa pizzaa. Kaloreita en laskenut ja järkeilin, ettei pari lättyä paisuta muutamassa päivässä monella kilolla. Viimeksi taisin uskaltaa syödä pizzaa kesäkuussa Pridejen jälkeen.

lisää bruschettaa

välipalaksi vetelin joku päivä sipsejä
- ja kaupasta löyty tosi hyviä murokeksejä

Vikan illan jälkiruoka: tiramisu

Kuvaamatta jäi ainakin oma tekemä linssi-tomaattipasta siltä illalta kun en lähtenyt mukaan ravintolaan. Joku päivä söin munakasta ja salaattia, mutta oli niin nälkä, että muistin kuvaamisen vasta kun annoksesta ei ollut juuri mitään jäljellä. Juhlien etkoilla oli kuohuvan lisäksi tarjolla oliiveja, juustoja ja leipätikkuja. Jäätelöä tuli maistettua myös muissa mauissa.

( Kuten arvata saattaa, kotona ei ole jatkunut puoliksikaan näin hyvin. Otin tällä viikolla taas nutrit avuksi, kun hoitaja uhkaili, että kohta ollaan osastolla... Oon onnistunu pakottaa itteni syömään joten kuten. Kuinka mä vihaankaan tätä sairautta! Tänään kävin Sylin kahvihetkessäkin ja tuli kyllä pohdittua asioita sairauden ympäriltä niin paljon, että ois kelvannu terapiaistunnosta. ja se kopiokone varmaan tulosti kaikki keskustelut )

Rome Wasn't Built In A Day

Roma! On vaikeaa mahduttaa kaikki yhteen postaukseen. Juhlimme isäni 50-vuotispäiviä Italiassa. Italia on vaan aina ollut se jokin juttu.. Aina kun ollaan oltu laskettelemassa Alpeilla, niin poikkeuksetta Italian puolella! Itselleni tämä oli ensimmäinen kaupunkimatka ikinä, mutta nautin reissusta - ja vielä enemmän siitä, että muu perhe (vanhemmat, siskot + poikaystävät) viettivät hyvää aikaa. Itse koin oloni ehkä hieman ulkopuoliseksi ja mieli oli niin masentunut, etten saanut matkasta irti läheskään niin paljon kuin olisin halunnut. En olisi jaksanut kierrellä katsomassa nähtävyyksiä, ja välillä syömishäiriö sai minut ravintolassa valinnanvaikeuden vuoksi melkein raivon ja itkun partaalle.. Yhtenä iltana sh esti kokonaan lähtemästä ravintolaan, joten kokkailin itselleni linssipastaa.

Myönnetään. En tajua historiasta yhtään mitään, eikä mua kiinnosta antiikin aikaan rakennetut mitkä lie.. Joo hienoi pylväitä ja temppeleitä oli? Aavistustakaan paikkojen tai rakennusten nimistä, tai siitä milloin ja mitä varten ne on rakennettu. Mut hienoilta näytti ja tallensin mielelläni matkan kuviksi!

En julkaise kuvia itse juhlista, vieraat pysykööt anonyymeinä.

herätys aamulla viiden jälkeen kolmen tunnin yöunien jälkeen: kuolema

kämppä / palatsi sijaitsi Piazza Matteilla

toi sininen taivas ja koristeet sisäpihalla! Okei, meiän huoneisto oli viel hienompi.

ekalle päivälle oli niin paljon nähtävää..

Forum Romanum

..joo moi eläimiä

keskityin välillä vähän vääriin asioihin

Arvatkaa kuinka paljon HÄVETTI kävellä kaduilla tämän näköisenä! Olisi ehkä kannattanut aloittaa pakkaaminen ennen kuin tuli yöllä muutama tunti ennen lähtöä HH!:n Järvenpään keikalta...
Ja kun koko ajan tiedostaa kuinka ällöttävän alipainoinen on.

Espanjalaiset portaat lukkoineen.. ja bongasin tommosen mosaiikkiolion seinästä? Ja kyllä, keskityin kokonaisuuksien sijaan mieluummin yksityiskohtiin :---D

Trasvetere.. rakastuin ♥

Grattis pappa! Skål!

Tällainen oli Rooma omasta näkökulmastani. Paremmalla voinnilla on kyllä käytävä uudestaan, jos jaksaisi kierrellä enemmän ympäriinsä ja perehtyäkin näkemiinsä asioihin.

Teen erillisen postauksen ruoista, joita söin ;))

Last October

Palataan vielä hetkiseksi päiväosastoaikoihin. Aika menee todella nopeasti, sillä tuostakin kaksiviikkoisesta on kalenterin mukaan jo kuukausi! Kamera oli mukana myös viimeisenä torstaina, jolloin otetut kuvat jäivät ajallaan julkaisematta. Itse en asusta juurikaan pidä, päällä tasan ne ekat tai tokat vaatekappaleet mitkä lattialta löysin. Meikkiä mulla ei seuraavissa kuvissa ole ollenkaan, pyysin E:tä ottamaan muutaman kuvan au naturel.

takki: Cyber shop, kaulahuivi: Monki, pöllöheijastin: Suomalainen

huppari: Backstreet, kengät: Rieker, toppi alunperin: Gina Tricot

Joo lol moi, pärstäkuvia. Älkää sanoko mitään, jos ei oo sanottavaa. Olin menos illalla risteilylle HH!:n keikalle, sen takia diy-toppi nimmareineen (jonka tosin vaihdoin mekkoon laivalle päästyämme).

Ulfåsan piha ja ruskaiset lehdet, ei uskois et nyt maata peittää ohut lumikerros..

Leader Of The Rats

Mulla ei ole ollut omaa jyrsijää melkein vuoteen, mutta....

Leevi-rottaa ei enää ole. Muistan vaan pirteän pikkupojan kasvattajalla, ekat viikot yksin kotona kun tajusin rottien persoonallisuuden. Miten niiden kaa leikitään ja mistä ne tykkää. Kesyrotat on ihan parhaita pikkueläimiä omine luonteineen. Leevi ja Romeo oli mun ekat omat rotat. Touhusivat veljensä kanssa sohvalla, vietettiin aikaa kolmistaan ku Ankku oli koulussa. Noiden höpsöjen vauvojen kaa. Silloin kun asuttiin vielä yhteisessä kämpässä. Ehkä joku pidempiaikasista lukijoista muistaa?

Siitä on kuitenkin jo yli vuosi, melkeen kaksi. Ne oli niin söpöjä kasvattajalla kun tehtiin bussimatka Espooseen eikä meinattu löytää perille. Miks pikkueläimet elää niin vähän aikaa? Tuntuu, että kaikki lähtee liian nuorina.. Nyt oli Leevin aika, toivon vaan että Romeo jaksaa ilman veljeään.

Oon enemmän kuin kiitollinen M:lle, joka otti rottaveljekset luokseen eron jälkeen. Oot ollu - ja oot edelleen - aivan loistava mamma noille kiharakarvapojille <3 Tuntuu tekopyhältä tehdä tää postaus, moni jää kaipaamaan niin paljon enemmän kuin minä.

Leevi vas.

Leevi oik.

Lepää rauhassa pikkuinen ♡

edit 21.11 klo 12.20 //
Musta tuntuu, ettei mulla oo ees oikeutta surra. Mähän annoin pojat pois, mulle jäi hamsteri ja rotat sai elää laumassaan. Kun pieniä tarjottiin myöhemmin mulle, suunnittelin jo että siskon vanhasta huoneesta tulis rottahuone. Mut se ei käyny vanhemmille tai toiselle siskolle. Pelkäsin, että pojat joutuu lopetettavaks. Ne sai kuitenkin uuden kodin, kiitos kiitos kiitos! Oon seuraillu niiden elämää vaan facesta, pari kertaa käyny kattomassa. Joten ei mulla oo lupaa, mä hylkäsin ne. Mä oisin jättäny ne kuolemaan...

Back in the Day

Roomasta kotiuduttu! Meinasin kuolla lentokoneessa nälkään, vaikka olin syönyt kaksi aamupalaa ennen lentoa.

breakfast part 2: croissant & caffé latte @ airport

Koneessa luin ruotsia, koska illalla piti käydä vielä kirjoittamassa tuntiaine. Aiheita oli useampia, mutta valitsin mielipidetekstin tasa-arvosta. Kirjoitin sukupuolineutraalista avioliitosta. (Ois kiva päästä itsekin joskus naimisiin.)

Sain juuri ladattua matkakuvat koneelle, mutten jaksa käydä niitä nyt läpi, joten erillistä postausta aiheesta tulossa!

Ajattelin, että voisin pitää pientä taukoa syömishäiriöaiheesta... Kysymyspostaukseen tulee vastaukset, mutta muuten haluan nyt keskittyä muuhun elämään. Reissussa tuli syötyä pizzaa, pastaa, nutella-jäätelöä ja vaikka mitä ruokia mukavuusalueen ulkopuolelta! Antaa taas uskoa parempaan :))

Don't Tell Nobody

Alan jo huomata, että aliravitsemus vaikuttaa.. Oon ollut suorastaan psykoottinen, kehitellyt mielessäni kaiken maailman salaliittoteorioita. En voi kertoo niistä, ettei mua huomattais poikkeavaks. Tiiä onks tää totta vai... Maanantaina nuorisoasemalla varmaan vähän ihmetteli kun kysyin juoko se vettä. Ku ei ihmiset ees ite tiiä onko ne aivopestyjä. Luottaa vaan että kaikki menee saman kaavan mukaan ja se on ok. Muka normaalii syödä lihaa, toisii elävii olentoi.

En jaksanut mennä tänään ruotsin tunnille. Tein mä läksyt, mut jäinki sitte nukkuu. Jos ei ookkaan niin tärkeetä saada kymppii joka kurssista?

Käytiin Sallan kanssa lounaalla Yamatossa. Sushi on aina niin hyvää ja tuolla on ihan kattava valikoima kasvisversioitakin! Lisäksi tempuraa, omnom! Varsinkin ne bataatit! Mietittii, et pitäis ostaa friteerauskeitin.

Huomenna ois poli kuukauden tauon jälkeen. Siitä suoraan Järvenpäähän isovanhemmille syömään ja Haloo Helsingin konserttiin. Perjantaiaamuna pitäiski olla sitten lentokentällä seitsemältä, koska lähdetään koko perhe Roomaan. Faija täyttää 50-vuotta ja juhlitaan niitä Italiassa. Siskoilla on poikaystävät mukana, joten tullee yksinäinen reissu.

Kaikki postauksen kuvat on instagramista, koska oon niin laiska. Jääkaapista löytyy nutreja iltapalaksi (pak-ko). Niitä puuron kanssa. Kohta siis iltapalalle! Kaurahiutaleet loppu, joten 4-viljaa tai leipää. Epäilen, että vanhemmat kuiskii musta keittiöistä, mut se voi olla vainoharhaisuutta. En tiedä.

En oo jaksanu viime päivinä mitään. Maanantaina kävin pankissa ja äidin kanssa syömässä. Tiistaina tuntui ylivoimaiselta raahata itsensä terapiaan Espooseen. Junassa oisin voinu vaan jäädä nukkumaan penkille. Suihkussa oon käyny varmaan yli viikko sitten... en ees muista milloin. Aineenvaihdunta on niin sekaisin, etten hikoile. Ei kukaan huomaa. Kohta meen... Pakko elää tätä "elämää".

The Reason Why I Ask You Is Because I'm Sick Of This

Kuvitellaan, että olen Noora yläasteella tai luokion 1.-2. luokalla. Alaikäinen ja sairaimmillaan. Suljetulla osastolla tai sieltä juuri päässeenä (vain koska täysi-ikäisyys antoi erilaiset vaatimukset vastentahtoiseen hoitoon). Tuolloin kuvittelin, ettei ihminen voi kuolla jos ei itse halua: esim. vanhukset ovat kyllästyneet elämäänsä heikkoina, eivätkä jaksa laittaaa vastaan sydänoireille, koska kuolema tuo helpotuksen.

Saatte kysyä mitä tahansa kysymyksiä anoreksian aivopesemältä Nooralta. Huom, mun ajatusmaailma oli tuolloin aika kaponen. Kaikkeen en ehkä vastaa. Enkä vastaa paino- tai ruokamääräuteluihin. Pidetään tää yksinkertaisena, eikä sairastuteta ketään muuta. Jes?

Tarkoituksena avartaa ajatusmaailmaa niille, jotka eivät syömishäiriöstä ole kärsineet. Lääkis-, hoitaja- ja psykanopiskelijat ja muut(?), jotka tulevaisuudessa tulevat auttamaan psyykkisesti sairaita.

Kysymyksille aikaa jonkin verran, edit: vastailen kun kerkeän, ei enempää kysymyksiä, kiitos!

No Dress Rehearsal

Asukuvia viime viikolta, olkaa hyvä! E:n pyynnöstä otin kamerani mukaan päiväosastolle pariksi vikaksi päiväksi. Oli hauskaa sen aikaa kun ulkona tarkeni. Toi tyttö on ihanan kuvauksellinen, mutta täällä julkaisen kuvia vain itsestäni. (sori E, sulla on vielä harjoiteltavaa kameran käytössä vaikka luonnonlahjakkuus ootki ♥) Oot paras, puss :--*

Give Me A Chance

Miksi toiset parantuu ja minä en? En tiedä. Luuseriolo, kun en itse pysty. Olen saanut enemmän apua kuin moni muu, ryssinyt kaikki tilaisuudet. Silti haluaisin elää edes seuraavat 20 vuotta. Minäkuvani on ollut vääristynyt lapsuudestani asti. Olen painanut enimmillään 46 kiloa, ja sekin osastohoidon päätteeksi. Olen aina ollut se "luokan pienin", ratsastanut muiden reppuselässä ja ollut pituusjonossa ensimmäisten joukossa.

Olen kasvanut tuosta "roolista" ulos, mutten edelleenkään hahmota minkä kokoinen olen ja mitä pitäisi olla. En ole ikinä syönyt niin isoja annoksia kuin ateriasuunnitelmani vaatii. Vasta aikuisiällä olen oppinut, mitä normaalisyöminen tarkoittaa. Sen sisältäminen vain vie hieman aikaa.

En mielelläni jaa lapsuudenkuviani, mutta toivon, että tekin antaisitte minulle aikaa toipumiseen. Terapeuttini ja omahoitajani näkevät edistymiseni, mikä on minulle tärkeintä. Anonyymien negatiiviset kommentit eivät auta eteenpäin, vaikka jotkut kokevatkin tarvetta "herätellä todellisuuteen". Te vain poljette minua alaspäin, tuhoatte sen lopunkin itsetunnon mitä olen saavuttanut vuosien varrella.

En haluaisi estää anonyymikommentointia, koska suurin osa palautteesta on rohkaisevaa ja rehellinen kritiikkikin on tarpeen. Ylenmääräinen mollaaminen sen sijaan ei.

Haluan edelleen toistaa, ettette tunne minua ja historiaani vain pelkän blogin perusteella.

terveisin Noora ♥

Boat Behind

Käytiin risteilemässä Baltic Princessillä Joonaksen ja Eliaksen kaa. Milli perui viime hetkillä, joten jätkien kanssa oltiin liikkeellä. Vähän ehkä random lähtee exänsä kanssa laivalle? Mut Haloo Helsinki! esiinty, joten tuli yhdistettyä taas keikka ja laivailu! Torstaina suuntasin päiväosastolta kotiin pakkaamaan repun ja sitten pikapikaa Joonakselle. Ajettiin autolla Turkuun ja ehittiin opiskelijoiden kaa paattiin.

Hytti oli kätevästi heti sisäänkäynnin vieressä vitoskannella, joten tax free, baarit ja muut oli vaan yhtä kerrosta ylempänä. Itsekin ostin muutaman siiderin ja vesimelonibreezerin ღ, mutten juonut niillä itseäni humalaan.

Kuten osastolla lupasin, huolehdin ennemmin ruokapuolesta. Tän täytetyn juustosämpylän täytteet oli kyllä aivan ö-luokkaa: juustoa viisi siivua ja yksi nahistunut salaatinlehti. Seuraavana päivänä kun ostin samanlaisen, mukana oli lisäksi yksi paprikan pala.

HH! aloitti yhdentoista aikaan ja pääsinkin keskelle eturiviin / tokaan riviin. Parin biisin jälkeen ihmiset alkoi tunkea ja puskea jo niin pahasti, että meni jo vähän fiilis. Jossain puolessa välissä keikkaa meno äityi niin pahaksi, että multa revittiin hiustenpidennykset päästä ja joku yritti kaulasta työntää (kuristaa) mua sivuun. Alko ahdistaa kun tuntui, että talloutuu jalkoihin. Järjestyksenvalvoja tuli lopulta heittää mut pois, koska joku nainen sanoi, että tungin sen eteen ja tuupin ihmisiä. Mitä helvettiä? Järkkäri ei kuunnellu, vaikka mun viereiset tytöt yritti todistaa että oon ollu siinä jo ennen keikkaa... Siinä vaiheessa jo melkein itkin, joten lähdin ihan suosiolla ja löysin sit Mikon mixipöydän taakse istuu. Loppukeikka meniki sit ihan ohi kun yritin rauhoittua, eikä sielt takaa mitään nähnykään.

maailman rumimmat selfiet Leon ja Ellin kaa

Keikan jälkeen olin jo ihan valmis menee nukkumaan raskaan illan (ja viikon) jälkeen, mutta eipä jätkät antanu mun jäädä hyttiin. Kuulemma kun laivalle on tultu, pitää myös juoda. En vaan voi ymmärtää. Ja vähästä on ilta kiinni, jos pilaan sen jäämällä menosta pois. Hetkeks lähettiin sit vielä tanssimaan ja join sen E:lle lupaamani piña coladan!

Aamulla heräsin auringonpaisteeseen ja lähdin yksikseni kiertelemään laivalle. Ulkona tarkeni vain pari minuuttia, mutta se ei haitannut, onhan noita saaristomaisemia elämänsä aikana tullut tuijoteltua ja pidän enemmän perspektiivistä omalta purjeveneeltä.

Kahvilassa tarjoiltiin vielä kymmenen jälkeen aamupalaa, joten otin lautasen täyteen turvallista kaurapuuroa, jonka seuraksi teetä ja päärynän. Parasta puuroa muuten pitkään aikaan, hyvin haudutettua. Loppupäivänä en mitään lämmintä enää syönyt, koska rahat olivat niin vähissä ja hinnat ties missä sfääreissä. Sipsiä ja suklaata sai halvemmalla.

Maarianhamina näytti laivasta käsin surkean autiolta. Vierasvenesatama oli typötyhjä, ainoat mastot mitä kaukaa näki, olivat Pommernin. Tuntuu, että katsoin tuota samaa maisemaa vasta kuukausi sitten ja tuntui jotenkin haikealta, että heinäkuusta on jo aikaa vaikka kuinka. Ja kuinka paljon paremmin asiat tuntuivat kesällä olevan kun tulikuumalla kannella luin Tarua sormusten herrasta siskoni kuunnellessa vieressäni musiikkia iPhoneltaan kuulokkeillani.

hienot värit kun aurinko laski

Tuli juteltua käytävillä puolituttujen ja tuntemattomien kanssa ja lahjatavaramyymälästä ostin muumitermarin ja uudet kuoret matkakorttiini. Matka nyt oli mitä oli, toivottavasti muilla oli kivempaa kun mulla :---D