Päiväossalta jäi lähinnä paha olo. Ihmisillä on niin eri ongelmat ja niiden rinnalla (ketään väheksymättä) tunsin oman tilanteeni toivottomaksi. Sairaalakierre, historiaa liian monta vuotta ilman että kertaakaan on päässyt edes normaalipainoon.
Kahden viikon päiväosastojaksothan perustuu täällä nykyään ryhmä- ja vertaistukeen. Hoitajien kanssa ei ole kahdenkeskisiä keskuteluita, vaan kaikki pitäisi saada purettua ryhmässä potilastovereiden kanssa. En mä voinut kertoa kuinka paskasti viikonloppuna sujui, kun toiset oli onnistunu syömään pizzaakin! Ja kun ei kysytä, niin ei joka ongelmasta voi tosta noin vaan omasta alotteesta avautua. Henkilökunnasta eniten apua oli siitä, että jalkautuvan työryhmän tilat oli vieressä, pääs juttelee entisen oman jalkautuvan kaa. Ja terapia viikonloppuna!
Hoitaja tuolla sanoi, että parantuminen ja syöminen on vaan omasta päätöksestä kiinni. Sen kun päättää syödä. Oon ilmeisesti vitun surkee luuseri, kun jumitan vuodesta toiseen samassa tilanteessa. Mä oikeesti yritän, mutta sitten iskee taas masennus ja niin kova ahdistus, että saatan tappaa itteni.. Ex-sh-aikuispuolen omahoitaja kyllä sanoi, että näkee mussa suuren muutoksen, mutta eihän se riitä?
 |
| anoille löysii housui, kelpaaaaax?? |
Tuli itkettyä, viilleltyä, oksennettua.. Nukuin kotona 4-5 tuntia yössä, koska en täyden vatsan takia saanut ahdistukseltani unta. Aamuisin luovutin viiden aikaan, nousin, keitin itselleni teetä ja avasin koneen kuunnellakseni musiikkia.
Yritä siinä sitten samalla opiskella, vaikka tunteja ois vaan kaks viikossa. Kun kaikki energia menee ahdistuksen kanssa kamppaillessa.
Onneks on hoitokokous tiistaina. Jos pääsis jonoon kuntoutusosastolle. Ei tästä yksin nousta. Vai onks mulla vaan asenneongelma?
ei nousta. vaikka niin miekin yritän, yritän sukea kaikki muut ympäriltäni. kaikki kattoo kun hullua.
VastaaPoistaNo kun kysyit asenneongelmasta, niin en mä siitä tiedä, mutta oksentaminen on aina harppaus taakse ja ei edistä paranemista. Ehkä sulla ei kuitenkaan ole 110% halua parantua? tai jokin sua haluaa pidätellä kiinni tuossa kamalassa sairaudessa, joka varastaa sun koko elämän ellet laita pistettä sille. Hoitaja on tavallaan oikeassa, mielellä on valtaa ja kun päättää syödä, niin sä paranet. Toki tietysti helppo sanoa sellaisen, joka itse ei ole tuota helvettiä käynyt läpi. Mutta jokainen meistä pysty omalla päätöksellä lopettamaan tuon viiltelyn ja oksentamisen, jos vain haluaa.
VastaaPoistaTota siel nykyään hoetaan et omasta päätöksestä kii...
VastaaPoistaMua nyt vähän hämmentää tää asenne. Jos sä et päätä mitään vaan ajelehdit sairaudessa laittamatta tikkua ristiin, et parane. Jos et päätä syödä, et syö. Kaikki voi kannustaa ja valistaa ja tsempata ja uhkailla tai vaikka kiristää asetta ohimolla pitäen, että nyt syöt, niin se haarukan nostaminen suuhun on oma päätös. Siitä se lähtee - päätät, että nyt en oksenna, päätät, että nyt syön. Sama homma kun laihdutuksessa - päätät, että lähdet lenkille, päätät, ettet syö herkkuja.
PoistaSe on se oma päätös ja sen noudattaminen, lähestulkoon kaikessa mitä elämässä tekee.
Ei kyllä oo ihan sama kuin laihdutuksessa, ahdistus painonnoston myötä on aika eri tasoa..
PoistaOn se hyvä kun tämänkin tiedät!
PoistaMitäs nyt meinaat tehdä? :(
VastaaPoistaJatkaa yrittämistä kotona!
PoistaOn.
VastaaPoistaSiis miten sitten sun mielestä anoreksiasta parantuu, jos ei noin?
VastaaPoistaItse en pysty noin suuriin harppauksiin. Tuolla syötävä ateriasuunnitelma ylitti omani (joka kuntsarilla laadittiin), lisäksi olisin tarvinnut myös kahdenkeskisiä keskusteluita hoitajan kanssa.
PoistaNousiko sun paino ton kahden viikon aikana? Mulle tuputetaan tota päiväosastoa mutta ei vaan pysty..jalkautuva eli Minna on käynyt mun luona..pää ei kestä tollasia ruokamääriä.
VastaaPoistaNousi. Mutta enemmän M:sta oli aikoinaan apua. Nuo ruokamäärät mitä tyhjästä pitäis yhtäkkii syömään on mun mielestä ihan järjettömii.
PoistaAika jännä kommentti, koska siihen aikaan muistaakseni valitit, kuinka jalkautuvasta ei ole hyöytä, kun ahistaa niin paljon myös sen jälkeen. Aina jotain valitettavaa. Koska huomaat, että ongelmaa on sun omassa toiminnassa ja asenteessa? Et sä tolleen tuu toipumaankaan, ihan sama, mitä hoitoa tai muuta tarjotaan. Niin kauan kuin keksit aina ne negatiiviset asiat, olet siinä kierteessä. Kaikkea on tarjottu ja aina löydät niistä vikaa. Ja sitten kun niitä ei tarjota, on vika siinä, ettei niitä tarjota.
PoistaJa mitä tulee noihin osastolta saamiisi kommentteihin omasta asenteesta, eipä ollut anonyymikommentteja, eli pitäisköhän jonkun valon syttyä, jos kaikkialta tulee samaa palautetta (paitsi tietysti voi pieni-seuraajiltasi).
Jalkautuvasta ei ollut riittävästi apua, mutta kyllä niistä käynneistä hyödyin. Eihän muuten kertaviikkoisia ruokailuita olisi jatkettu niin pitkään. Ahdistusta ei pääse pakoon, oli hoitomuoto mikä tahansa.
PoistaWelcome back, Honey...
VastaaPoistaMutta kovin on surullista lukea kuinka loppupeleissä ahdistava koko kaksiviikoisesi päiviksellä oli. :( Enkä montaa lausetta ehtinyt edes lukea, kun virisi kysymys, johon itse onneksi vikassa kappaleessa vastaat! Kuntoutusosasto. Uskoisin, että se olisi nyt ehdottomasti paras ratkaisu. Pitkäjänteistä apua ja tukea, pienemmin askelin. Tuntuisi, että päiväosasto on enemmänkin ensiapua ja pikaboostausta hyvinkin eri tilanteissa oleville potilaille. Saattaa toimia joillekin - toivon mukaan monillekin - mutta ei varmastikaan kaikille, eikä kaikissa tilanteissa. Sinun kohdallasi k-osasto olisi todennäköisesti paljon hedelmällisempi ratkaisu. Toivonkin nyt koko sydämestäni, ettei paskafiilis jää päälle; että saisit oksentelut ja viiltelyt kitkettyä, ja pääsisit pikaisesti jonoon k-osastolle. Sillä Sinä ET ole surkea luuseri. Ja, kuten ex-omahoitajasikin sanoi, olet jo muuttunut paljon. Nyt kun saat vain siitä kipinästäsi taas kiinni... Kaikki peukut ja varpaat täällä ristissä ja pystyssä, jotta tiistain hoitokokous tuottaa toivottua tulosta...! Rauhallisia viikonlopun rippeitä - toivottavasti uni palailee ja saat levättyä ja kerättyä voimia uuden viikon tärkeisiin taisteluihin! <3
Petyin itseeni kun kaksiviikkoinen ei sujunut ongelmitta, kuvittelin pystyväni paljon parempaan :-( Helvetti vie mä yritin, mutta näitä kommentteja lukiessa tuli alisuoriutujafiilis. Terapeutti kuitenkin sanoo näkevänsä mussa edistystä vuoden takaiseen, joten kuuntelen mieluummin häntä :)
PoistaEt oo alisuoriutuja, sulla vain ei syystä tai toisesta ole riittäviä kykyjä. Aliravitsemus on syönyt aivoja, ja sen kohtaat myös näin.
PoistaEn voi vaan ymmärtää tota päiväosaston touhua :< ja kuka muka sairastais useempaa vuotta jos parantuminen ois vaa päätöksestä kiinni, et nyt mä syön ja sillä sipuli. Helvetti. Tsemppiä Noora hoitokokoukseen ja muutenkin! Ollaan yhteyksissä<3.
VastaaPoistaEi se tietenkään ole vain siitä päätöksestä kiinni pelkästään, mutta se on ensimmäinen askel. Syömishäiriöhän on riippuvuussairaus ja oli riippuvuus sitten mikä tahansa (vaikka tupakanpolton lopettaminen) on ensimmäinen askel, tehdä päätös lopettamisesta. Syömishäiriö on toki laajempi kokonaisuus, mutta samalla tavalla siinä on tehtävä päätös, lopettaa oksentaminen, laihduttaminen ja uhmata sairautta. Kaikilla meillä ei vain ole niin kovaa tahtoa, pysyä siinä päätöksessä. Ei se sairaus ainakaan mihinkään katoa, jos ei ala syömään ja jatkaa vaan tuttua turvallista rataa.
PoistaNiin, kyllä taustalla pitää olla koko ajan päätös mukana ja omilta mukavuusalueilta on poistuttava. Kyllä mä tuollakin itku silmässä pistelin ruokaa suuhun ja olin oksentamatta, mutta joku raja siinäkin kuinka paljon ahdistusta kestää.
PoistaTodella, voi sua pientä. Joutua nyt kestämään ahdistusta:( Kyllä on niin väärin kohdeltu ja liikaa vaadittu. Voi sua, onneks oot kuitenkin motivoitunut!
PoistaTottakai se päätös tarvitaan, mutta ei sitä VAIN päättämällä parane.
PoistanIIN, päätöksen jälkeen pitäisi vielä kestää vaikka ja mitä. En usko että useimmilla ongelma on päätöksessä, mutta siinä pysyminen. Se vaatii jo paljon enemmän. Ongelma tuntuu Nouylla olevan, että melko nopsaan heittää hanskat tiskiin ja ---
PoistaMä en ole vieläkään heittänyt hanskoja tiskiin!
PoistaÄh, tuo kahden viikon periodi on ihan yhtä tyhjän kanssa, olivat oireet sitten mitä hyvänsä. Hoitohenkilökunta eivät voi muuta kuin kehoittaa yrittämään, mutta varsinaista tukea ei tunnu saavan. Toivottavasti pääset jonoon kuntoutusosastolle ja hokossa saatte sovittua jotakin konkreettista.
VastaaPoistaNämä kommentitko auttavat Nouya tai muita jotenkin toipumaan? Onko tämän kommentin toinen viesti siis, että mitään ei voi tapahtua ennen kuin k-osaston ovi aukeaa?
PoistaEn mä sanoisi, että yhtä tyhjän kanssa. Kyllä jokainen joka haluaa, saa varmaan jotain irti. Ja nyt on vaan jatkettava taistelua kotona!
PoistaMä aloin itse paranemaan sillä tavalla että periaatteessa "aikuistuin". En halunnut enää näyttää pikkutytöltä vaan kasvaa nuoreksi naiseksi. Tuntui että ruualla "pelleily" oli pikkutyttöjen hommaa ja huomionhakemista josta itse halusin irtaantua.
VastaaPoistaMuut samanikäiset alkavat perustelemaan perheitä ja etenevät muutenkin elämässään ja mä tahdoin siihen samaan ja kasvaa myös aikuiseksi.
Mulla tää ei liity enää teini-iän kapinointiin. Mielelläni nostaisin painoni normaaliin, jos se kävisi tuosta vaan. Kavereiden etenemistä elämässä oon kadehtinu jo useamman vuoden, mutta silti suurempi tuska tulee kun tiedostaa pilaavansa oman terveytensä.
PoistaTiivistät itse olennaisen ongelmasi "jos se kävisi tuosta vain". Jännä seurata monta vuotta menee, että teet jotain tai lopetat ton "ei tää oo niin helppoo" -selittelyn. Kummasti se toisilta silti onnistuu... jotain vissiin tekevät eri tavalla, tai ehkä muilla toipuminen vain tapahtuu ;)
PoistaKyseinen osastojakso tuskin sopii täysin kenellekään, riippumatta sairauden laadusta ja vaiheesta. Sääntöjen ja käytäntöjen ollessa kaikille yhtäläiset, on vain tehtävä parhaansa oman pystyvyytensä mukaan.
VastaaPoistaKun on viettänyt kauan aikaa pimeydessä, ei sieltä voi kerralla astuakaan ulos. Pienin ja varovin askelin, pienin muutoksin. Ne jotka eivät sitä pimeyden peikkoa ole tavanneet, eivät voi ymmärtää, miksei pelkkä päätös aina riitä. Pelkkä päätös ei nimittäin todellakaan riitä. Ja kuinka löytää motivaatio uudestaan sen kadotessa?
Paraneminen ei tapahdu yhdessä yössä, voi kunpa se olisikin niin helppoa. Myös se, joka syö pizzan, voi iltaisin vaipua epätoivoon ja uskoa, ettei mikään riitä auttamaan loppuun. Jokaisen kokiessa sairauden eri tavoin, on itsestäänselvää, etteivät ajatukset aina kohtaa toisiaan. Silti helpottaa tietää, ettei ole jokaisen ajatuksensa kanssa täysin yksin. Mutta kuinka luottaisi vasta tapaamiinsa ihmisiin siinä paikassa niin hyvin kaukana omalta mukavuusalueelta? Viimeisenä perjantaina sitä toivookin, että olisi kysynyt ja jakanut enemmän kun siihen vielä oli mahdollisuuksia.
Jos tunnet itsesi surkeaksi luuseriksi, et tiedäkään, kuinka rohkeana ja vahvana vieressäsi istuva voi sinut nähdä. Vaikka ahdistuksesi näkyy ja tuntuu lähelläsi, uskomattomalla tsempillä annos katoaa lautaseltasi, ja sinun pystyessäsi siihen se ei voi olla mahdotonta toisellekaan.
Toivon sinulle paljon voimia, tarvitset kaiken mahdollisen. Etenkin niille hetkille kun valo tuntuu täysin kadonneen.
Näinhän se menee, ettei voi tietää mitä toisen päässä liikkuu. Ulkoa päin voi olla hyvinkin tyyni, vaikka sisällä myrskyää. Välillä onnistuu kovettamaan itsensä, mutta jossain välissä tunteet purkautuvat hallitsemattomina ulos..
PoistaKyllä mäkin sain voimaa siitä, kun näin kuinka vaikeaa vieressä oli ja silti annos pikkuhiljaa lautaselta katosi ;))
Noooraaa nyt lue tää ja mieti mitä tulen kertomaan sulle!
VastaaPoistaSä jatkat sun elämääsi suurin piirtein miten tähänkin mennessä. Käyt tän kakkosjakson loppuun ja kolmannella jaksolla otat vähän enemmän kursseja että JOKA päivälle on jotakin merkittävää tekemistä että käyt siellä koululla joka päivä edes yhdellä tunnilla. Sun täytyy elää sun sairaus varjonasi ja sen kanssa. Sun ei mun mielestä tarvitse nostaa sitä painoa normaaliin. Ei herranjumala se ole mikään terveyden tae se että on normaalipainossa! Mä tiedän mistä puhun kun olen samankaltaisessa tilanteessa. Mä päätin että elän vaan alipainossa, koska se normaalipaino ei auttanut mua. Mut nyt keskityn sinuun elikkä unohdat kaikki osastot. Sun on varmistettava vaan ettei paino mene esimerkiksi sen 40 alapuolelle milloinka se on vaarallista. Alipaino ei tapa ketään mut vaarallinen alipaino - no tiedät kyllä! Sä tykkäät kuitenkin kivoista vaatteista ja tiedät itsekin ettet ole läski vaikka saattaa tuntuakin siltä. Ei sun tarvitse mennä normaalipainoon. Muuta en osaa sanoa... Yritän auttaa vaan.
^^mä en olis tästä anonyymin kommentista niin samaa mieltä. kyllä jos bmi huitoo siellä alle kuudentoista ikuisesti, keho vaurioituu lisää ja lisää pikku hiljaa. teini-ikäisenä ja kakskymppisenä vauriot eivät vielä välttämättä näy, mutta ootapas vaan kun mennään yli kolmenkympin... Sinne asti on tietenkin kovin nuorena vaikea ajatella (oletan anon olevan alle 20v.?)
Poistajoillekin normaalipaino= biologinen paino on kyllä sellainen bmi 17, sitä en kiellä. on luonnostaan laihoja.
kuten vakava ylipaino, myös alipaino (viittaan nyt sinne bmi alle 16) aiheuttaa yleensä pidemmän päälle erilaisia vaivoja ja ongelmia. lisäksi kroonista anoreksiaa sairastavat eivät monesti elä yli neljänkympin. (on toki poikkeuksia.)
2 viikon päiväosasto nouyn tilanteessa mielestäni aivan riittämätön, kokovuorokautinen olisi varmasti parempi vaihtoehto. toki osastotkaan eivät ole koko ratkaisu. vaikka tää "oma päätös"-hokema onkin varmasti ärsyttävä, se on hyvin pitkälle totta. päätös luopua anoreksiasta. päätös luopua äärimmäisestä laihuudesta. tilalle on kuitenkin löydettävä jotain muuta, koska anoreksia jättää elämään aivan valtavan tyhjiön... ja tiedän mistä puhun. jos siihen ei saa tilalle jotain muuta- huom. kehittävää, on liian helppo valua takaisin, tai korvata yksi ongelma toisella (esim. anoreksiasta päihteisiin.) omalla kohdalla tilalle tulivat rakkaus (niin imelältä kuin se kuulostaa), kissa, ja mielekkäät harrastukset. mä en ole aivan 100% parantunut, edelleenkin vaaka-addiktio, ja paino ahdistaa lähes joka päivä. silti mä en aio luisua takaisin, mä menettäisin liian paljon. parisuhteen, voimat harrastaa...... kaiken, pidemmän päälle.
elämälle on löydettävä jokin muu tarkoitus.
Olen Annele kanssasi monesta asiasta samaa mieltä. Ton painon osalta ehkä voisi auttaa ajatus, ettei yritäkään nostaa sitä määräänsä enempää. Sellaistahan on "kroonikkohoitokin", ettei tavoitteet ole niin korkealla, tärkeintä on elämänlaatu.
PoistaSe missä olen ehkä hieman eri mieltä, on tuo osastojaksoasia, tai ehkä vain katson asiaa hieman eri kannalta. Kuten Annele sanot, toipuakseen pitää tilalle löytää jotain muuta ja sekä Noyn että monen muun sairautta seuratessa ja oman koettua, en koe, että se joku löytyy osastolta. Sinne voi (ja jossain kohtaa pitääkin) mennä hakemaan terävimmän kärjen kevennystä, mutta se varsinainen työ, se on tehtävä muualla. Uskon, että siihen Hus:n hoitomallikin tähtää. Luulen, että liian monelle osastosta on tullut se "oma juttu". Siellä on omat ihmiset, tutut rutiinit ja muut, ihan niin kuin "terveillä" ne on ulkomaailmassa. Pitkäaikassairaana irtautuu ulkomaailmasta, mutta tuolla kuulut joukkoon. Ja jos toipua aikoo, se muu on löydettävä muualta. On kasvettava pois siitä "turvasatamasta", etsittävä ihmisensä muualta ja rakennettava itsetuntonsa muulle kuin painosta tms. saadulle huomiolle. Oma raaka(?) veikkaus on, että Noy on ikävä esimerkki tästä, kun elämä rakentuu tuolle kehälle. Onhan hänen psyykkisen kehityksen vuodet nimenomaan rakentuneet noissa kuvioissa.
Mutta summasumarum, irtiotto - se vaatii niitä uusia asioita ja ennen kaikkea halua etsiä niitä. Ja kyllä, se mitä Noy nyt tekee, ei riitä. Aina voi kuluttaa aikansa voivotteluun, jossitteluun tai muuhun - tai sitten tehdä itse enemmän. Sanotaanhan, että siinä vaiheessa kun ihminen jaksaa vielä valittaa, hänellä on energiaa myös tehdä muutosta!
Hyviä pointteja osastosta, totta.
PoistaMä en halua elää tää sairaus varjonani. Oon välillä yrittänyt, eikä se ole elämää. Ja tälläkin hetkellä olen alle 40kg:n, joten milläs sen yli nostan, jos vaan leikin että kaikki on hyvin ja jatkan vanhaa rataa?
PoistaMä olin poissa osastolta 1,5 vuotta. En haluaisi sinne takaisin kun tiedän mitä omillaan asuminen on, mutta koen etten yksin tule ikinä saamaan painoani normaaliin. Yritetty on ja parhaimmillaan olen viitisen kiloa saanutkin puolessa vuodessa, mutta sitten tulee stoppi.
On hyvä uskoa itseensä ja juttuihinsa, ainakin on illuusio ja joku, minkä varaan kaiken kasata. Onpahan taas joku jota syyttää, kun ITSE sössit asias ja ruikutat.
PoistaNo vittu, juuri ITSEHÄN tässä asiani sössin, luuletko etten sitä tajua?
PoistaNäin sut esim. rentoutusryhmissä. En tiiä mikä tän kommentin idea nyt on, mutta toivotaan että se aurinko paistais vielä joskus meille jokaiselle. Voimia.
VastaaPoista<3
PoistaMiten aiot selvitä ahdistuksesta k-osastolla? Jotenkin näyttää, että olet keinovalikoimalta aika samassa tilanteessa kuin viimeksi siellä. Tähän ei tarvitse vastata, mutta toivon, että mietit myös tämän puolen asiasta. Vai onko k-osastopuheet vain samaa jossittelua, jota niin monet muutkin "jos , ei tämä auta mua, ----"
VastaaPoistaEn tiedä miten tulisin selviämään. Toivon vain olevani entistä vahvempi. Jos ei onnistu nii se on varmaan kuolema aika pian.
PoistaVoi jessus tota itsesäälin määrää! "Varmaan kuolen..." Nimenomaan.
PoistaMusta se on ihan fakta? Sydämessä on ollut ekg:n mukaan vaikka mitä häikkää. Totuus on, ettei surkastuma parane painoa pudottamalla.
PoistaNo lopeta se pudottaminen. Jos keskittäisit yhtä paljon energiaa tosta taudista paranemiseen kun tähän ruikuttamiseen niin oisit varmaan jo terve.
Poista"Voi kun ihanaa nähdä kun paino putoaa!" Tiiätkö sen fiiliksen, kun syöminen tai ruoan sisällä pitäminen on vaikeempaa kun mikään muu? Ois vaan niin helppoa tappaa itsensä, mutta kun se ei ole mitä haluan.
PoistaYou can do it !! Toivotaan et saat parhaan mahdollisen avun ja mieles iloseks :>
VastaaPoistaPaljon voimia sulle<3 Sun pitää alkaa uskomaan parantumiseen! Oot ihana ja kaunis tyttö, paranet vielä varmasti ja elämä näyttää sulle hyvät puolensa!
VastaaPoistaKyllä mä välillä uskonkin, nää mielialat vaa heittelee x(
PoistaToivottavasti mietit tarkkaan oletko tällä hetkellä riittävän motivoitunut hoitoon pärjätäksesi kuntoutusosastolla kevättä paremmin. Kolmatta mahdollisuutta tuskin annetaan. Ahdistuksen purkukeinot pitää löytää itse, eikä niitä ole päihteet, viiltely tai muu itsetuhoinen käytös. Tukea hoitajilta ei ole tarjolla yhtään enempää kuin aiemmin ja säännöt muutenkin kaikinpuolin tiukentuneet. Jos/kun olet valmis tekemään töitä paranemisen eteen ilman viiltelyjä ja oksenteluja, toivon että saat hoitopaikan ja pääset elämässä eteenpäin! Itse olen kokenut aika monta hoitojaksoa viimeisen 15 vuoden aikana, ja kyllä se hyöty on mitattavissa ihan oman motivaation määrällä..
VastaaPoistaEn todellakaan pyytäisi päästä sinne, jos ei motivaatiota löytyisi tai en uskoisi pärjääväni.
PoistaOn se hienoa, että oot niin motivoitunut ja tietoinen, miten toivut. Kumma ristiriita vain käytännön toteutuksessa. Mutta onneks aina voi pitäytyä marttyyrilinjalla. Go for it.
PoistaOnneksi uskon vielä Jumalaan.
PoistaSe vaan että jumalaan uskominen ei auta sua pätkänkään vertaa...
PoistaVoitte kivittää minut Stefanoksen tapaan, niin olen onnellinen :) Saarnaan Jeesuksesta ja kiviä lentää, oikee nykyajan marttyyri!
Poista