2015/10/07

Uusi alku vol. 592

Oon ollut viime viikot hakoteillä koko paranemisprosessin kanssa, kääntynyt väärään suuntaan ja välittämättä edes sydäntuntemuksista päättänyt laihduttaa. Kiherrellyt itsekseni ettei kukaan huomaa kun tankkaan punnituksiin ja keksin päästäni ruokia joita olen muka syönyt. Ennen kaikkea valehtelin kuitenkin itselleni.

Mikään ei ole paremmin, vaikka vaa'an numerot pienenevät. Hetken voi huokaista helpotuksesta: tämän sentään vielä osaan. Mutta pian syömishäiriö eristää muusta maailmasta, ja tuntuu kuin kaikkea ympärillään katsoisi harmaan lasin läpi, joka vääristää äänet ja vie lämmön. En osallistunut siskoni 18-vuotissyntymäpäiville, koska ravintolaillallinen kauhistutti. Olisiko aika laittaa asioita hieman tärkeysjärjestykseen?



Mussa on parin päivän mittaan kehittynyt ihan järjetön motivaation puuska! En halua enää osastolle ja sen välttääkseni on suunta saatava muutettua kotona. Oon saanut käännettyä ajatuksia takaisin oikeille, terveemmille urille ja tehnyt pieniä konkreettisia muutoksia syömisiini.

Tänään oon päättänyt jättää tekosyyt, ottaa ateriasuunnitelman käteen ja alkaa noudattaa sitä. En aio kuitenkaan orjallisesti seurata kellonaikoja ja ruokamääriä, sillä uskon osaavani muokata suunnitelmaa itselleni sopivammaksi ja siirrellä ruoka-aineita aterialta toiselle karsimatta kuitenkaan energiamääristä.

Haluan pitää huolta hyvinvoinnistani ja ennen kaikkea kropastani. Mun keho on saanut kestää jo ihan liikaa, enkä halua aiheuttaa sille lisää pysyviä vaurioita. Pitkään ajattelin kuolevani anoreksiaan. En nähnyt tietä ylös, joten ei haitannut että näytin elävältä kuolleelta myös ulospäin. Enää en halua nähdä peilistä diagnoosia, mutta tämä viime viikkojen painon lasku vie armottomasti sitä kohti.


Tänään mä uskallan ottaa taas askelen eteenpäin kootakseni itseni kasaan näistä sirpaleista, joiksi joskus olen hajonnut. Paranemisen ei voi antaa vain tapahtua itsekseen, näin pitkällä sairaushistorialla sen eteen on tehtävä jatkuvasti töitä. Lokakuun ajan mä lupaankin kuunnella itseäni todella tarkkaan ja keskittyä saamaan taas ruokailut mallilleen, jotta saisin energiaa muuhunkin ja ennen kaikea pystyisin taas nauttimaan asioista.

Hyvää keksiviikkoa ja pysykää vahvoina!

26 kommenttia:

  1. Mä vähän surulla katoinkin sun kuvia, ettei nyt mene hyvin, mutta onneks oot ite tajunnut ottaa itseäs niskasta kiinni: jo ihan oman hyvinvointis kannalta ja myöskin ettei osasto kolkuttele selän takana. Sh osaa kyllä olla niin pirullinen että se tarttuu kaikkein heikoimmalla hetkellä :/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Puolikas ajatus syömishäiriölle ja pian se onkin vienyt puolet koko valveillaoloajasta. Ja haluan kääntää tämän suunnan kun itse siihen vielä pystyn.

      Poista
  2. Sä oot Noora ihan mielettömän kaunis! Mä olin niin iloinen sun puolesta, kun sulla meni paremmin. Oon lukenut sun blogia melkeinpä alusta asti, joten oli hienoo nähdä sun viimein oikeesti edistyvän ja ottavan niitä askelia kohti terveempää ja onnellisempaa elämää. Takapakit kuuluu asiaan, mutta älä missään nimessä anna periksi, vaan nyt kahta kovemmalla tsempillä eteenpäin! Sulla on kaikki mahdollisuudet parantua, mä uskon siihen ja SUHUN. Hirveesti voimia. <3 Sä ja sun keho ootte todellakin kärsineet jo ihan tarpeeksi ja tarpeettomasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :) Nyt vaan tosiaankin eteenpäin, kohta lähden SYLI:n kahvihetkeen istuskelemaan.

      Poista
  3. Tänään oon päättänyt jättää tekosyyt, ottaa ateriasuunnitelman käteen ja alkaa noudattaa sitä. En aio kuitenkaan orjallisesti seurata kellonaikoja ja ruokamääriä, sillä uskon osaavani muokata suunnitelmaa itselleni sopivammaksi ja siirrellä ruoka-aineita aterialta toiselle karsimatta kuitenkaan energiamääristä.
    eikös tässä ole vähän ristiriitaa jos et aio noudattaa listaa kuten tässä sanoit? joo ajat ja se syötkö kurkkua vai tomaattia kasvislisukkeena mutta ei määrissä. ja voitko todellakin luottaa omaan päätökseen siirtää ruokia toiselle aterialle(jotka eivät välttämättä toteudu)? anoreksia saa usein päätösvalan jos alkaa itse soveltamaan. lista on lista ja jos sulla oikeasti on motivatiota noudatat sitä oli halua tai ei. mieti haluatko oikeasti parantua koska nyt kuulostaa siltä että ihannoit enemmän laihuutta ja motivaatiokin on kadoksissa. tosi paha juttu että jätit niin tärkeän kun siskosi 18v juhlat väliin. olisitko valmis kunttarille? kolmas kerta toden sanoo... toivon ottavasi apua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen ollut monta vuotta hoidon piirissä ja noudattanut niin montaa eri ateriasuunnitelmaa, että osaan kaikki välipalojen ja lämpimien ruokien vaihtotaulukot ulkoa. Tiedän jopa kuinka monta palaa suklaata mun pitäisi milläkin aterialla syödä, jos se olisi päivän ainoa energianlähde.
      Joten syön "lounaan salaatinkastikkeen" mieluummin siemeninä aamupuurossa tai päivällisen toisen leivän vasta illalla ja korvaan maitotuotteita kasviperäisillä. Oon päättänyt alkuun suunnitella ruoat koko päivälle etukäteen, niin välttyy sitten ruoka-aikaan panikoimasta.

      Poista
  4. lähetän sulle hurjasti tsemppihaleja! sulla on oikea asenne, keep on good work gurrrrl~

    VastaaPoista
  5. Ooks sä koskaan peittänyt mitään arpia tatskoilla tai onks sulla ollu suunnitelmissa? Oon miettinyt kauan et jos mun käsivarren arpiin sais jotain kuvaa peitoksi mut en tiiä onks niitä liian tiheesti et kuvasta sais nättiä.

    Tsemppiä ja voimia tohon ruokailuun ja paranemiseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varmaan kannattaa ihan tatuoijan kanssa käydä juttelemassa. Itsellä viiltely on kohdistunut vasempaan kyynärvarteen, ja osa jäljistä on vielä niin näkyviä, etten ole vielä edes asiaa sen pidemmälle ajatellut...

      Poista
  6. Enpäs ala analysoimaan ihmistä jota en todella tunne, mutta onko mitenkään mahdollista että sulle käy niin ettö kun suunta on hyvä, paino lähenee ja lähenee normaalia ja syömisahäiriöisen leima otsassa hälvenee, säikähdät sitä. Pelästyt sitö että oletkin ehkä paranemassa. Mitä sitten jää? Kuka sitten olet? Ja koska säikähdät sitä että olit paranemaan päin, täytyy taas käväistä ojassa että sinulla on taas lupa olla toipilas joka kampeaa itseään sieltä ylös.
    Se on osa identiteettiä ja siitä on niin vaikea luopua vaikka ihan todella haluaisikin. Itse en pysty. En edes ala yrittämään, olen luovuttaja toisin kuin sinä.

    Saatoin sanoa ihan asiattomia, mutta toivon silti että jos olen oikeassa, saat voimia antaa vain mennä ja luopua otteesta anoreksiaan kun ne ohjat kerrankin on sinulla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä olen melkein koko elämäni ajan pitänyt kiinni jonkinasteisesta syömishäiriöisen identiteetistä, joten tietysti siitä on vaikea päästää irti. En kuitenkaan mieti mitä musta jää sen jälkeen jäljelle, vaan mitä uutta musta tän myötä kasvaa. Mä en oo enää se sama tyttö kun sairastuessani.
      Eikä parantuminen ole pelkkää nousukiitoa, joten jos hetkittäin menee huonommin, ei se tarkoita että jäisi ikuisesti junnaamaan paikoillaan.

      Poista
  7. Eksyilen randomejen blogeihin silkkaa hyvää hukkaan heitettyä elämääni kaunis olet n___n" nolailen itteeni salee kaikkialla :::0

    VastaaPoista
  8. Varmasti noita ajatuksia laihdutuksesta yms. tulee mieleen jokaiselle toipumassa olevalle. Itsekin melkein joka ilta uhoan, että nyt loppuu tää ruuan mättäminen ja aloitan oikein tiukan dieetin. Vaikka tiedän miten naurettavia kaikki sairauden ajatukset on, niiden vallatessa mielen, on vaikea enää löytää sitä tervettä järjen ääntä. Onneks on terapiat, joissa saa ajatuksilleen vähän perspektiiviä. Että mitä hittoa mä muka sillä laihtumisella saavutan? Mitä huonommassa kunnossa on, sitä enemmän ajatus pyörii ruuan ja oman kehon ympärillä. Ja vaikka sairaus saa uskomaan, että sitten on lupa parantua kun on painanut x kiloa, niin ei sitä pistettä oikeasti ikinä tule, jossa olisi "tarpeeksi" laiha.

    Sen sijaan täytyy miettiä millä asioilla mulle on oikeasti merkitystä. Laihuus ei todellakaan ole kaiken sen kärsimyksen arvoista mitä syömishäiriö aiheuttaa. Paino on vaan numero, eikä ulkonäkö määrittele minkälainen ihminen on. Pakko vaan uskoa että tästä paranee!

    Paljon tsemppiä ruokailuihin ja kaikkeen muuhun :) ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ainiin, piti vielä sanoa että sulle sopii hiukset tosi hyvin tollai! Tai no, aina sä näytät kauniilta oli hiukset miten vaan :D

      Poista
    2. Mä päätin alottaa tän "dieetin" heti alkuun mahdollisimman suurilla annoksilla, jottei iskisi ahmimis- ja oksentamishaluja. Ja jos se tarkoittaa, että aterian päälle tekee mieli syödä rivi suklaata, niin sitten syödään.
      Tuon pohjalla käymisen suhteen oon itse siinä tilanteessa, että koen että pohjan oon saavuttanut jo. Ei mun kroppa kestäisi enää yli kymmenen kilon painonpudotusta, oisin haudassa ennen kuin pääsisin edes pienimpään painooni. Lisäksi oon kolunnut Helsingin osastoja läpi niin kiitettävästi, etten todellakaan kaipaa enää suljettujen ovien taakse.
      Kiitos :))

      Poista
  9. Hienoa Noora <3 Sä pystyt kyllä mihin vaan ! Noi hiukset sopii sulle tosi hyvin, kauniit (:

    VastaaPoista
  10. Ou mai näiden ihmisten kommentointia. Kehtaisitteko sanoa kirjottamianne asioita päin naamaa tai mietittekö yhtään ennen kun painatte lähetä. Oon seuraillu pitkään monenkin postauksen kommentteja enkä ymmärrä. Eikö toisen puolesta voi olla tsemppaava menneistä huolimatta ja jättää tiettyjä kysymyksiä oman päänsä sisälle. Mä vaan toivotan niin hurjasti tsemppiä Nooralle! Terveisin sydämen ja aivot omaava lukija.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. mun mielestä joskus tarvitaan järeitä keinoja, suoria sanoja ja tiukkaa asennetta; ei semmonen "koita yrittää" tai "kyllä se siitä" lempeät keinot johda usein tuloksekkaisiin muutoksiin. kaikilla se ei tietty toimi, mutta omalla kohdallani ulkopuolisen suorat kommentit pistävät ajattelemaan ja siten myös realisoimaan omaa tilannetta.

      Poista
    2. Vaikka sitten voi myös miettiä, onko täysin tuntemattomien tehtävä herätellä sairastavaa, jonka elämästä ei tiedä käytännössä mitään. Itse käyn neljässä eri hoitopaikassa ja mulla on myös paljon kavereita vertaistukena, joten luotan mieluummin lähipiiriini. En siis ota itseeni anonyymien ilkeämmistä kommenteista. Ja jos oikeasti haluaa auttaa, yleensä positiivinen palaute toimii sh:ta sairastaviin paremmin kuin itsetuntoa lyttäävät kommentit.

      Poista
    3. kyl mä jotenkin sut tunnen.... osastolla oltu samaan aikaan aikoinaan

      Poista
    4. Tosi moni samaan aikaan osastoillut mut tunteekin, kun siinä ympäristössä on todella vaikeaa olla ahdistuksen takia oma itsensä.

      Poista
  11. Hyvä että oot nyt huomannut takapakin ja päätät muuttaa suuntaa taas paremmaksi!

    Mullakin on tällä hetkellä kova motivaatiopuuska ja todellakin tahdon eroon tästä sairaudesta!

    Tsemppiä ja jaksamisia<3

    VastaaPoista
  12. Pyrp pistää vihaks. Iha ku et osais. Et yrittäis. Mutta kun sie teet! Siitä ei oo epäilystäkää. Välillä aina kompastelee.. mut mitä sitten? Joskus sitä sinä. Minä tai joku muu menettää toivosa. En sitä kiellä kuinka monta kertaa oon sinuu hermostunut. Halunnut heittää puhelimen seinää ja poistaa numeron (tosin muistan sen ulkoo :D ) en mie silti lakkaa rakastamasta. Ihminen tekee tyhmiä. Ihan ku mine. Se on vaa kaikki oppimista

    "Anna kaikkesi, mutta älä periksi. Aina on mahdollisuus yrittää uudelleen: lujemmin tai toista kautta"

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Uskon ja monesti suhunki hermo mennyt. Mutta on ihan tervettä suuttua ja tuntea, joten käännetään tääki vaan voitoks! ;))

      Poista