White frost

Viikonloppuna oltiin siskon, Lunan ja isovanhempien kanssa ulkoilemassa. Käveltiin Kumpulan läpi ja käytiin syömässä Mäkelänrinteen kahviossa. Sisko tosin lähti koiran kanssa kotiin heti lenkin jälkeen ja mä jäin "yksin" seurustelemaan mummin ja ukin kanssa.

Luna oli tyhmä. Mä jäin välillä porukasta jälkeen, kun jäin kuvaamaan milloin mitäkin. Neiti huomasi, etten ollut enää mukana ja alkoi itkeä perään. Sain pariin kertaan siskon suusta kuulla, että "nyt v***u Noora tänne, että voidaan jatkaa matkaa".

Luna, keppi ja Ella

Ja seuraavaksi kuvia, joiden takia pysähtelin. Yöllä oli ollut pakkasta, joten luonto oli huurteessa.

Harmittaa, kun en ole jaksanut käydä kuvaamassa puiden ruskaa, mutta sainpahan otettua muutaman kuvan syksystä!

Päivisviikko nro 2

Kahden viikon jakso syömishäiriöpäiväosastolla takana. Jostain syystä kuvittelin etukäteen, että tää ois ihan helppo juttu, koska eihän mulla mitään isompia ongelmia ole syömisen kanssa. Sain huomata, että olenkin taas sairaampi kuin mitä kuvittelin. Ei ollut helppoa syödä ateriasuunnitelman mukaan osastolla, saati sitten kotona.

Hoito on ryhmämuotoista, joten toiset ihmiset oikeastaan luovat ilmapiirin. On aina jännittävää tutustua uusiin ihmisiin ja varsinkin tällaisissa olosuhteissa, kun jokaisella on omat vaikeutensa! Meidän ryhmässä oltiin aika eri vaiheissa syömishäiriön kanssa: yksi ei edes koe olevansa sairas, toinen on niin syvällä sairaudessa ettei päivis ole riittävä tuki, kolmas suoriutuu juuri ja juuri päivistä osastolla ja neljäs jaksaa yrittää myös kotona. Silti pitkään sairastaneena koin saavani vertaistukea ja toivottavasti joku hyötyi myös jakamistani kokemuksista. Mun mielestä ainakin oli kiinnostavaa kuulla muiden ajatuksia ja varsinkin onnistumisia.

Ekaan viikkoon verrattuna tää toinen on mennyt paremmin. Oon saanut otettua itseäni niskasta kiinni niin, että olen saanut syötyä edes jotain päivän päätteeksi myös kotona. Rahkaa ja pari omenaa, porkkanoita ja hummusta, sosekeittoa, tölkki kikherneitä... Ei ateriasuunnitelman mukaan, mutta sentään jotain oksentamatta.

Mun päivisviikko jäi pahasti vajaaksi, koska maanantain olin Tukholmassa ja paluumatkalla laivalla tuli juotua sen verran myöhään, että tiistaiaamuna osastolla puhalsin vielä melkein puoli promillea ja sain käskyn lähteä kotiin. Voin sanoa, että ketutti ja hävetti todella paljon kun menin (taas) näin mokaamaan. Menin kotiin nukkumaan univelkoja pois ja itseen kohdistuvan ärsytyksen voimalla sain syötyä jopa lämpimän ruoan itsekseni.

Keskiviikkona heräsin sen verran aikaisin, että jaksoin aamulla ihan kunnolla laittautua ja valita mekon päälleni. Päivän ohjelmassa oli ravitsemusterapeutin kyselytunti, jossa tiedotettiin että aamupäivän välipalan shotti/hedelmä/keksi vaihtuu ihan kunnon iltapäivän välipalaan verrattavaksi välipalaksi. Lounaan jälkeen kävin verikokeissa sillä aikaa, kun muut kävivät kaupassa. Oli pitkä päivä ja päivälliseksi pelkäämääni pinaattikeittoa kananmunan kanssa. Mä vain jätin munan ottamatta, eikä hoitaja ilmeisesti huomannut sitä, joten se siitä kananmunan stressaamisesta.

Torstaina oli taas ruoanlaittoa. Tehtiin falafel-pitoja ja tsatsikia ja välipalaksi pätkiskääretorttua. Itse osallistuin falafelien tekemiseen, pyöryköiden pinnalle tuli seesaminsiemeniä ja ne friteerattiin kattilassa. Iltapäivän pienryhmien sijaan oltais pelattu Pictionarya, mutta mua alkoi ahdistaa niin, että kieltäydyin. Kaikkia muitakaan ei huvittanut, joten ei sitten pelattu ollenkaan. Mulle jäi kuitenkin niin painostava ja ahdistava fiilis, että häivyin ulos talon nurkalle itkemään ja rauhoittumaan puoleksi tunniksi. Välipalakaan ei sitten onnistunut, joten jouduin juomaan nutrin ja lähtemään pahoin mielin kotiin.

Perjantaina aamupalan levon jälkeen käytiin yksitellen läpi, miten osastojakso on mennyt, mitä siitä on hyötynyt ja että mitä jatkossa. Itselläni on ensi viikolla lääkärinaika ja kahden viikon päästä menen taas kahden viikon intervallille. Kamalaa toivoa, että joku ryhmästä tulisi myös uudelle osastojaksolle, koska ei kenenkään haluaisi voivan niin huonosti, että tarvitsisi olla sairaalassa. Ois se kuitenkin kiva jos olisi joku tuttu... Rentoutusryhmä oli peruttu, joten laulettiin taas Singstaria ja lounaan jälkeen vaan keskusteltiin. Muutaman kanssa vaihdettiin Instoja (ja jos sitä kautta löysitte myös blogiini, ois kiva jos laittaisitte viestiä).

Jaksosta jäi hyvä fiilis. Tietysti oli ahdistavaa, mutta tästä sairaudesta ei ole mahdollista päästä eroon jos ei ahdistusta ja pelkojaan suostu kohtaamaan. Nyt vähän jännittää, että miten nämä kaksi viikkoa kotona tulevat sujumaan, mutta onneksi pääsen sen jälkeen ainakin yhdelle intervallille. Ensi viikolla menen  taas Vamokseen ja loppuviikosta äidin kanssa lounaalle ja mummolaan pariksi yöksi (syömään). Ruokailuita tukevia suunnitelmia siis on.

Nyt telkasta alkaa HIHS:n esteratsastuksen GP, johon haluan keskittyä, joten: hyvää lauantaita kaikille!

Päivisday nro 5

Aamulla oli aivan uskomattoman vaikeaa päästä sängystä ylös, enkä ilmeisesti ollut ainoa aamupalapöytäkeskustelujen mukaan. Mukavaa kun ruokapöytään on pikkuhiljaa alkanut tulla vähän puhetta. Ite useimmiten keskityn vain syömiseen ja varsinkin jos on haastavaa, ei kauheasti huvita jutella. Välillä kuitenkin on kiva saada ajatuksia pois ruokailutilanteesta ja keskustella jostain ihan muusta, kuten koirista. (Koska koirista voi puhua aina ja loputtomasti.)

Aamupalan levon jälkeen olin ilmoittautunut vapaaehtoiseksi kandihaastatteluun, eli vastaamaan lääketieteen opiskelijoiden kysymyksiin. Kerroin esimerkiksi nykyisestä tilanteestani, syömishäiriöhistoriastani, parhaista ja huonoimmista osastokokemuksista, lääkityksestä, mitä ja paljonko söin huonoimmillani ja kuinka läheiseni ovat suhtautuneet sairastamiseeni.

Haastattelun jälkeen ehdin vielä hetkeksi ryhmään keskustelemaan siitä, miten viikko on mennyt. Sanoin rehellisesti, että kotona ei ole sujunut. Kerroin myös, että viikonloppuna voisin mennä vanhemmille syömään jos uskallan ja hoitajan kommentin jälkeen sain käännettyä sen päässäni niin, että menen.

Ennen lounasta oli vielä rentoutusryhmä, jossa venyteltiin. Mun nivelet on yliliikkuvat, enkä saanut kaikkia liikkeitä tuntumaan. Fysioterapeutti sanoikin, että mun ei silloin kannata mennä äärirajoille, ettei mikään lähde paikaltaan, vaan tehdä mieluummin vaikka jotain muuta.

Lounaaksi oli makaronilaatikkoa ja keskustelu kääntyi jossain vaiheessa munamaitoon. Mua alko ahdistaa, että olen kuluneen viikon ajan syönyt lakto-ovosti ja koko loppuiltapäivän yritin saada työnnettyä mielestäni pois kuvia huonosti voivista häkkikanoista. Ens keskiviikon päivällisellä on pinaattikeittoa, jonka kanssa tulee kananmuna, enkä tiedä miten tulen siitä suoriutumaan. (Kellään vinkkejä?) Suhtaudun nykyään kananmunaan samoin kuin lihaan.

Olin unohtanut kirjan kotiin, joten välipalaa odotellessa selailin vain kännykkästä Facebookin cairnterrieri- ja hamsteriryhmien kuvia. Yritin ottaa päikkärit, mutten taaskaan saanut nukahdettua, joten makoilin vain peiton alla.

Saatiin lähteä jo ennen kolmea ja suuntasin kaupan kautta suoraan kotiin. (Nyt on kotona taas pitkästä aikaa leipää.) Vaikka ruokailut kotona eivät ole sujuneet ohjeiden mukaan, olen kuitenkin onnistunut olemaan liikkumatta. Olen kaikki illat kiltisti nököttänyt joko sohvalla tietokoneella tai Demin kanssa puuhaillessa.

Päivittäiset päiviskuulumispostaukset jäävät nyt tähän. Varmaan tuun ens viikollakin jotain kirjottelemaan, mutta en usko, että mulla on joka päivä asiaa kokonaisen postauksen verran. Ens viikolla on kuitenkin sama ohjelma kuin tälläkin viikolla ja lisäksi olen sunnuntaina lähdössä laivalla Tukholmaan, joten olen koko maanantain pois osastolta. Ajattelin ottaa pikkukameran mukaan, joten saan ehkä tehtyä reissusta jonkun postauksen.

Mutta jee, hyvää viikonloppua kaikille ja hyvää syyslomaa niille, joilla sellainen on!

Päivisday nro 4

Ei sitten mennyt eilinen ilta kuitenkaan ihan nappiin kovasta yrityksestä huolimatta. Eivät muutkaan illat esimerkillisesti ole sujuneet, sillä ateriasuunnitelman mukaisen iltapalan sijaan olen syönyt porkkanoita ja hummusta.

Aamupalalla oli kaurapuuroa, jee! Tänään ei enää käynytkään, että maitotuote on yksi juusto ja puoli lasia maitoa, vaan jouduin jättämään toisen juuston pois ja kaatamaan lasin täyteen. En yhtään tykkää nykyisen ateriasuunnitelman mehupakosta hedelmän sijaan. Pitkään jatkuneen oksentelun takia mulla nousee ruoat helposti kurkkuun ja jopa suuhun asti. Aamupala koostuu lähinnä nesteistä ja ruoasta, jota ei tarvitse pureskella ja juuri sellainen ei-niin-kiinteä ruoka aiheuttaa eniten närästystä. Mutta itsepähän olen itseni ajanut tilanteeseen, että joudun syömään sairaalassa tiukkojen sääntöjen mukaan.

Aamiaisen jälkeen käperryin sohvalle peiton alle nukkumaan. Väsytti, mutta päässä pyöri niin hirveästi ajatuksia etten saanut unta kuin vasta juuri ennen aamupäivän välipalaa. Ja sitten ei olisikaan millään enää jaksanut nousta...

Välipalan jälkeen alettiin laittaa ruokaa. Tehtiin kana-tacoja (vegeille soijasuikaleita) ja välipalaksi valkosuklaa-pannacottaa. Itse en koe ruoanlaittoa millään tavoin ahdistavana, eikä mulle ole haaste käyttää esimerkiksi öljyä paistamisessa, joten lupauduin tekemään "helpoimman", eli pilkkomaan salaattiaineet. Soijasuikaleiden valmistukseen ei kuitenkaan ollut valmista ohjetta, eikä kukaan muu ollut ennen tehnyt niistä mitään, joten autoin.

En oo ikinä ennen syönyt tacoja, ainoastaan tortilloita tai taco-lastuja papukastikkeen kanssa. Jokainen joutui syömään neljä tacoa ja moni kauhisteli määrää, mutta musta syöminen oli jopa rentoa? Huvitti kun tomaatit eivät pysyneet kuoren sisällä ja sormista sai nuoleskella jogurttikastiketta.

Iltapäivällä pienryhmien sijaan keskusteltiin koko porukalla. Ollaan kaikki tosi eri vaiheissa sairauden kanssa ja eri ikäryhmää. Kontrollista puhuttaessa oli jotenkin jännä, että toiset kokevat, että kun muu elämä tuntuu hajoavan käsiin, voi ainakin hallita syömisiään (=anoreksia päättää säännöt). Musta taas tuntuu, että just syömishäiriön takia koko elämä on kaaoksessa kun ei pysty niin yksinkertaiseen asiaan kuin syömiseen.

Välipalan pannacotta ei sitten ollutkaan enää niin helppo kuin tacot. Aloin ajatella liikaa kuinka paljon kermaasuklaatasokeriakaloreita annos sisälsi. Tossa vaiheessa pitäis vaan osata olla ajattelematta liikaa ja keskittää huomio vaikka pöytäliinan kuvioihin, laittaa "robottivaihde" päälle ja kuljettaa lusikkaa jälkiruokakupin ja suun väliä.

Selviydyin kuitenkin taas yhdestä päivästä. Kotonakin pitäisi syödä ateriasuunnitelman mukaan, mutta ei vaan onnistu. Miten se voisi yhtäkkiä onnistua, jos se ei ole onnistunut useampaan kuukauteen? Ja kun lisäksi on syönyt osastolla enemmän kuin pää sallii.

Päivisday nro 3

En saanut eilen unta ennen puoltayötä. Yleensä iltaisin otan lääkkeet ennen iltapalaa tyhjään vatsaan, jolloin ne alkavat väsyttää tunnin sisällä. Edellispäivän osastolla syötyjen ruokamäärien jälkeen tilanne oli aika eri, kun oisin varmaan vielä yhdeksältäkin pystynyt oksentamaan suurimman osan päivällisestä pois.

Täysi olo on tukala, mutta oo kai onnekas kun en ikinä ole kärsinyt vatsavaivoista tai -kivuista syömisen jälkeen. Mun rautavatsalla voin huolella syödä mitä tahansa ruoka-aineita mielin määrin ilman erityisempiä tuntemuksia.

Tänään oli pitkästä aikaa kiva saada aamupalaksi puuroa, ja vielä kunnolla haudutettua, eikä mitään mikrossa tehtyä niin kuin kotona. Lisäksi lasi mehua ja leipä + margariini ja juusto, maitotuotteen jaoin niin, että otin puoli lasillista maitoa ja yhden lisäjuuston leivän päälle. Ahdisti proteiinien vähäisyys suhteessa ruokamäärään, mikä kuulostaa mun suusta järjettömän tyhmältä, koska enhän mä ole protskuu kotioloissakaan syönyt riittävästi. Kaikesta sitä stressattavaa keksiikin...

Aamupäivän aikana aloitettiin 1000 palan palapeli, joka on pituussuunnassa niin pitkä, että pöytä ei ehkä tule riittämään. Kiva yrittää siirtää sitä myöhemmin muualle... Rentoutusryhmässä fysioterapeutti veti jännitysrentoutuksen, mikä sopi mulle hyvin. En vaan ikinä ole päässyt mukaan johonkin värirentoutukseen tai mielikuvamatkoihin, koska päässä pyörii liikaa asioita.

Lounaaksi oli kerrankin aika mautonta (kasvis)ruokaa. Yleensä mun mielestä osastolla tarjottavat ruoat on olleet ihan hyviä. Joskus kastikkeen seassa on maustamatonta tofua tai jotain mistä en henkilökohtaisesti tykkää. Joku vertasi sairaalaruokia kouluruokiin.

Iltapäivällä käytiin yhdessä kaupassa hankkimassa tarvikkeet huomiseen ruokaan. Iloittiin siitä, että päästiin hetkeksi ulos kun oli niin hieno ilma. Varmaan ensimmäiseen kahteen viikkoon ei satanut ja oltiin ihan että "vaaaaau, ei tarvii sadetakkia tai sateenvarjoa".

Välipalan jälkeen saatiin vuodeosaston puolelta lainaan pleikkari (koska muistin, että kukaan siellä ei sitä käytä) ja yhden potilastoverin kanssa laulettiin Singstaria melkein päivälliseen asti. En tiiä tykkäskö muut, mutta laulaminen oli oikeesti terapeuttista. Ja välillä kun meni huonosti, niin osattiin nauraa itsellemme ja pelin palautteelle.

Nyt tuntuu, että olen kirjaimellisesti kurkkuani myöten täynnä ruokaa. Päivällinen yrittää vieläkin nousta itsestään ylös ja saan taistella itseni kanssa, etten kävisi oksentamassa sitä pois.

Päivisday nro 2

Ristitiitaisia tunteita. Koen itseni terveemmäksi kuin kertaakaan sairastumiseni jälkeen, mutta silti tällä hetkellä olen kymmenen tuntia päivästä osastolla harjoittelemassa syömistä. Tänään oli pitkä päivä, joka alkoi kahdeksalta aamiaisella ja päättyi vasta päivällisen levon jälkeen kuudelta.

Aamulla oli todella vaikeaa päästä ylös, sillä olen nukkunut viime aikoina liki 12 tunnin yöunia, enkä eilen illalla todellakaan mennyt seitsemältä nukkumaan. Yleensä mulle riittää n. kahdeksan tuntia unta, joten laitan tän jatkuvan väsymyksen huonon ravitsemuksen piikkiin.

Tiistaisin on "sämpyläpäivä", joten aamulla ei ole tarjolla puuroa, vaan kaikki syövät kokonaisen sämpylän päällisineen. Leipä on aina ensimmäinen asia, joka ruokavaliostani karsiutuu pois, joten hyvä taas palautella muistiin, että leivässä (varsinkaan vaaleassa sellaisessa) ei ole mitään sen ihmeellisempää. Tuli myös syötyä ensimmäinen viili vuosiin.

Aamupäivällä suunniteltiin torstain ruoanlaittoa, käytiin kuuntelemassa psykoedukaatio Etelän Sylin toiminnasta ja aloitettiin leffa, jota jatkettiin lounaan jälkeen. Lounaan ajan oltiin evakossa jossain perhesyömisen tiloissa(?), koska päiviksen keittiöön asennettiin uutta tiskikonetta.

Iltapäivällä pienryhmässä meitä oli vain kolme ja tuntui, että hermostuksissani höpötin taas aivan liikaa omista kokemuksistani. Sen jälkeen aloitettiin toinenkin elokuva, mutta vähän ennen päivällistä mua alkoi ahdistaa niin, että tuijottelin vain ikkunasta ulos. Keksin "harjoituksen", jossa samanaikaisesti laskin ohi kulkevat autot numeroin ja pyöräilijät ja lenkkeilijät kirjaimin. Aivot saivat näin muuta tekemistä kuin ruoasta stressaamisen.

Itse päivällinen tuntui melko hankalalta ja aina kun syöminen on haastavampaa, tulee tietyt sairaat maneerit automaattisesti käyttöön. Etsiskelin taas lusikalla keitosta ensin kaikki porkkananpalat, sitten perunat ja lopuksi jäljellejääneen linssimössön. Pystyn nykyään useimmiten syömään suht' rennosti ja ilman maneereja, mutta huomasin jo kesällä päiväsairaalassakin, että jos oli huono päivä, niin keittolusikka kääntyi kädessä toisin päin ja söin sosekeittoa kuperalla puolella.

Ehkä vähän yllätyin siitä, kuinka (henkisesti) paha olo mulle päivän jälkeen jäi. Onneksi Demi oli poikkeuksellisesti hereillä jo ennen seitsemää kun pääsin kotiin. Joten vaihdoin collegehousut jalkaan ja otin tietokoneen mukaan makkariin aka hamsterihuoneeseen. Askartelin tyhjästä kaurahiutalepaketista Demille uuden tunnelin ja mietin, että voisin keksiä sille lisää aktiviteettia myös häkin ulkopuolelle iltaulkoiluja varten. Esimerkiksi talouspaperistahan saa muotoiltua vaikka mitä, jos sitä vähän kastelee ja antaa sitten kuivua. Jos jollain on vinkkejä virikkeistä, niin kertokaa ihmeessä.

Nyt aloitan päivän kolmannen leffan Netflixistä ja yritän saada syötyä jotain iltapalaa...

Päivisday nro 1

Mulla tosiaan alkoi tänään kahden viikon hoitojakso syömishäiriöpäiväosastolla. Blogini rakentuu pitkälle sh:n ympärille ja tykkään purkaa ajatuksiani kirjoittamalla, joten ajattelin, että päivän päätteeksi voisin jakaa tänne fiiliksiä. Saa nähdä kykenenkö tähän joka päivä, mutta let's try. Kuvia en tule lisäämään, aion keskittyä vain kirjoittamiseen.

Tän päivän aamuun siis:

Saavuin osastolle aika reilusti etuajassa, koska mulla oli ysiltä aika psykan polin dk-terapeutille, eikä sieltä pääsyn jälkeen kauheasti huvittanut käyttää aikaa vesisateessa kävelyyn.

Onneksi muistin mistä ovesta mennään sisään ja että kävellään portaat alas, mutta jo sadetakin ja kenkien telineeseen jättäminen tuntui ahdistavalta, koska vain oletin että ne riisutaan ja jätetään siihen. Opiskelija punnitsi mut alusvaatteisilla ja sukat jalassa. Jos olisin tiennyt, että joudun heti ensimmäisenä päivänä vaa'alle, olisin jättänyt aamupalan syömättä. ("Nyt ne kuvittelee et oon hirvee läski.")

Lounaalla oli perunamuusia ja (itseni kohdalla) kasvispihvejä. Ei sinänsä mitään kovin ahdistavaa, mutta kärsivällisyys meinasi loppua kuin muilla tuntui olevan anniskelun kanssa niin vaikeaa. Siinä vaiheessa kun itse pääsin voitelemaan leipääni, mun kädet tärisi jo niin, että hoitaja lohdutti ettei oo mitään hätää, että tää on sulle tuttu juttu. Niin onkin, mutta mä en mahda tyhmälle päälleni mitään! Etukäteen pelotti, että saanko juotua lehmänmaitoa, koska kotioloissa olen ollut jo useamman kuukauden lähes vegaani. Lasillinen onneksi onnistui, koska viikonlopun aikana olin "opetellut" laittamaan normimaitoa jo mm. kahvin ja teen sekaan.

Iltapäivällä asetettiin jokaiselle henkilökohtaisia tavoitteita ja itse päätin, että aion hoitojakson ajan olla oksentamatta ja iltaisin olla kompensoimatta päivän aikana syötyjä aterioita. Joten päivispäivän jälkeen menen suoraan kotiin enkä lähde kävelemään kuluttamaan kaloreita.

Välipalan jätskin syömisen ja levon jälkeen lähdin labraan verikokeisiin. Sain odottaa omaa numeroa noin puoli tuntia ja vihdoin kun pääsin piikitettäväksi tuntui pahalta aina uuden veriputken kohdalla. Ens kerralla saavat ottaa näytteet vasemmasta kädestä tatuoinnista huolimatta.

Pidän aina lähellä, kuljen matkan vierellä

Kuluva viikonloppu on ollut ihanampi kuin olisin ikinä osannut kuvitella. Alkujaan jo pelkkä ajatus Tampereelle lähdöstä ahdisti, eikä koko reissu olisi voinut vähempää kiinnostaa. Tällä viikolla on ollut todella masentunut ja voimaton olo ja hyvä kun olen saanut itseni ylös sängystä.

Onneksi perjantaina iltapäivästä kaverin saattamana jaksoin hypätä Onnibussiin ja matkustaa Tampereelle. Yövyin Ellan luona, joka on parhaita ystäviäni ala-asteajoilta lähtien ja joka on pysynyt rinnallani kaikkien sairastamieni vuosien läpi. Ei olla pitkään aikaan oltu kunnolla yhteyksissä, välillä vaihdettu muutama viesti whatsappissa. Mutta tosiystävän tunnistaa siitä, että juttu jatkuu siitä mihin joskus jäätiin. Ja että toisen kanssa pystyy puhumaan ihan mistä vaan.

Ella teki super hyvää avokadopastaa, käytiin lainakoiran kanssa kävelyllä, "katsottiin" Vain elämää, juotiin teetä ja syötiin suklaata ja keksejä, puhuttiin ratsastuksesta kun Ellan opiskelukaveri tuli hakemaan dogia. Söin paremmin kuin moneen kuukauteen, eikä se edes ahdistanut.

Eilen olin kummipoikani ristiäisissä. Mulla ei vielä ole kuvia tilaisuudesta, mutta jossain vaiheessa toivottavasti saan jonkun kuvan lisättäväksi Instagramiin. Joku teistä on ehkä joskus lukenut myös Jennan blogia, joten tässä lupaa kysymättä linkki hänen instaansa (sori rakas), jossa on kuvia pienestä.

Sain kunnian olla sylikummi. Poika nukkui lähes koko tilaisuuden ajan, välillä vähän vääntelehti ja häiritsi kun päätä valeltiin vedellä. Nolotti kun kädet alkoivat täristä minimiehen painosta jo ensimmäisen viiden minuutin aikana. Annoin lapsen välillä äidille ja sain pikkuisen taas takaisin käsivärsilleni kasteen, siunauksen ja kastekynttilän sytyttämisen ajaksi. Vanhemmat olivat valinneet ihanat virret ja ensimmäistä laulettaessa meinasi päästä ainakin kummilta itku kun omat lapsuusmuisot nousivat mieleen ja samalla katseli pientä sylissään: haivenia pään päällä, suljettujen silmien silmäripsiä ja pieniä uniliikkeisiä sormia.

Seurustelu tuntemattomien ihmisten (mm. lapsen isovanhempien) kanssa oli melko ahdistavaa, mutta onneksi olen saanut niin hyvän kasvatuksen ja kokemuksia sukulaisjuhlista, etten jäänyt  sanattomaksi vaan hymyilin ja juttelin niitä näitä ihan luontevasti. Siinä vaiheessa kun kysyttiin, että mites opiskelut tai työelämä Emmi onneksi pelasti tilanteen, eikä mun lopulta tarvinnut vastata kysymykseen ollenkaan.

Joonas tuli hakemaan mut juhlapaikalta ja kotimatkalla Helsinkiin näkymät olivat uskomattomat: syksyiset puut ja sateen jäljiltä höyryävät pellot. Välillä tiekin oli suimuinen. Yritin napsia kuvia auton ikkunasta ja sadasta otoksesta julkaisukelpoisia sain vain juuri tämän postauksen kuvitukseksi.

Huomenna päiväosastolle syömään, jännittää!

Come back like a boomerang

Sain lähetteen takaisin syömishäiriöklinikalle ja huomenna olisi ensimmäinen aika lääkärille. Olen täyttänyt valmiiksi nivaskan kyselyitä ja joutunut niiden takia selaamaan blogiani taaksepäin, jotta osaisin vastata kysymyksiin milloin ja paljonko painoin vähimmilläni.

Jostain syystä mua jännittää aivan tavattomasti, vaikka lääkäri on tuttu. Tai ehkä juuri siksi. En ole ollut hoidossa kyseisessä paikassa melkein kahteen vuoteen ja nyt vointiin tulikin sellainen notkahdus, että joudun takaisin.

Hävettää sekä se, etten pärjännytkään niin hyvin kuin olisi pitänyt että se, että tulen takaisin "näin läskinä", mun paino kun ei ole laskenut edes kymmentä kiloa normaalista. Joo, tiedän että näin pitkään sairastaneena en voi verrata entiseen, koska kroppa ei monen kierroksen jälkeen enää kestä samanlaista rääkkiä, mutta silti.

Stressaan myös niinkin pientä asiaa, että pitääkö mun ilmoittautua toimistoon vai ei, koska en tiiä oonko ensikertalainen. Ehkä oon? Ja jos kysytään mitä kuuluu, kerronko kaiken mitä kuluneen kahden vuoden aikana on tapahtunut vai mitä ööäääääää...

Terapeutin kanssa juteltiin, että mun pitäis sanoa, että haluan päiväosastolle hakemaan taas ponnahdusta säännölliseen syömiseen. Mutta kuulostaa niin mahdottomalta sanoa, että minä haluan. Koska en mä halua, tai ainakaan syömishäiriö ei halua. Kuka ylipäätään osastolle haluaisi?

Ehkä vaan yritän sivuuttaa tuomitsevat ajatukset ja meen huomenaamulla paikan päälle vailla ennakkoluuloja. Nyt heitän aivot narikkaan, avaan Netflixin ja jatkan The 100:n kolmatta kautta.