Päivisday nro 3

En saanut eilen unta ennen puoltayötä. Yleensä iltaisin otan lääkkeet ennen iltapalaa tyhjään vatsaan, jolloin ne alkavat väsyttää tunnin sisällä. Edellispäivän osastolla syötyjen ruokamäärien jälkeen tilanne oli aika eri, kun oisin varmaan vielä yhdeksältäkin pystynyt oksentamaan suurimman osan päivällisestä pois.

Täysi olo on tukala, mutta oo kai onnekas kun en ikinä ole kärsinyt vatsavaivoista tai -kivuista syömisen jälkeen. Mun rautavatsalla voin huolella syödä mitä tahansa ruoka-aineita mielin määrin ilman erityisempiä tuntemuksia.

Tänään oli pitkästä aikaa kiva saada aamupalaksi puuroa, ja vielä kunnolla haudutettua, eikä mitään mikrossa tehtyä niin kuin kotona. Lisäksi lasi mehua ja leipä + margariini ja juusto, maitotuotteen jaoin niin, että otin puoli lasillista maitoa ja yhden lisäjuuston leivän päälle. Ahdisti proteiinien vähäisyys suhteessa ruokamäärään, mikä kuulostaa mun suusta järjettömän tyhmältä, koska enhän mä ole protskuu kotioloissakaan syönyt riittävästi. Kaikesta sitä stressattavaa keksiikin...

Aamupäivän aikana aloitettiin 1000 palan palapeli, joka on pituussuunnassa niin pitkä, että pöytä ei ehkä tule riittämään. Kiva yrittää siirtää sitä myöhemmin muualle... Rentoutusryhmässä fysioterapeutti veti jännitysrentoutuksen, mikä sopi mulle hyvin. En vaan ikinä ole päässyt mukaan johonkin värirentoutukseen tai mielikuvamatkoihin, koska päässä pyörii liikaa asioita.

Lounaaksi oli kerrankin aika mautonta (kasvis)ruokaa. Yleensä mun mielestä osastolla tarjottavat ruoat on olleet ihan hyviä. Joskus kastikkeen seassa on maustamatonta tofua tai jotain mistä en henkilökohtaisesti tykkää. Joku vertasi sairaalaruokia kouluruokiin.

Iltapäivällä käytiin yhdessä kaupassa hankkimassa tarvikkeet huomiseen ruokaan. Iloittiin siitä, että päästiin hetkeksi ulos kun oli niin hieno ilma. Varmaan ensimmäiseen kahteen viikkoon ei satanut ja oltiin ihan että "vaaaaau, ei tarvii sadetakkia tai sateenvarjoa".

Välipalan jälkeen saatiin vuodeosaston puolelta lainaan pleikkari (koska muistin, että kukaan siellä ei sitä käytä) ja yhden potilastoverin kanssa laulettiin Singstaria melkein päivälliseen asti. En tiiä tykkäskö muut, mutta laulaminen oli oikeesti terapeuttista. Ja välillä kun meni huonosti, niin osattiin nauraa itsellemme ja pelin palautteelle.

Nyt tuntuu, että olen kirjaimellisesti kurkkuani myöten täynnä ruokaa. Päivällinen yrittää vieläkin nousta itsestään ylös ja saan taistella itseni kanssa, etten kävisi oksentamassa sitä pois.