Come back like a boomerang

Sain lähetteen takaisin syömishäiriöklinikalle ja huomenna olisi ensimmäinen aika lääkärille. Olen täyttänyt valmiiksi nivaskan kyselyitä ja joutunut niiden takia selaamaan blogiani taaksepäin, jotta osaisin vastata kysymyksiin milloin ja paljonko painoin vähimmilläni.

Jostain syystä mua jännittää aivan tavattomasti, vaikka lääkäri on tuttu. Tai ehkä juuri siksi. En ole ollut hoidossa kyseisessä paikassa melkein kahteen vuoteen ja nyt vointiin tulikin sellainen notkahdus, että joudun takaisin.

Hävettää sekä se, etten pärjännytkään niin hyvin kuin olisi pitänyt että se, että tulen takaisin "näin läskinä", mun paino kun ei ole laskenut edes kymmentä kiloa normaalista. Joo, tiedän että näin pitkään sairastaneena en voi verrata entiseen, koska kroppa ei monen kierroksen jälkeen enää kestä samanlaista rääkkiä, mutta silti.

Stressaan myös niinkin pientä asiaa, että pitääkö mun ilmoittautua toimistoon vai ei, koska en tiiä oonko ensikertalainen. Ehkä oon? Ja jos kysytään mitä kuuluu, kerronko kaiken mitä kuluneen kahden vuoden aikana on tapahtunut vai mitä ööäääääää...

Terapeutin kanssa juteltiin, että mun pitäis sanoa, että haluan päiväosastolle hakemaan taas ponnahdusta säännölliseen syömiseen. Mutta kuulostaa niin mahdottomalta sanoa, että minä haluan. Koska en mä halua, tai ainakaan syömishäiriö ei halua. Kuka ylipäätään osastolle haluaisi?

Ehkä vaan yritän sivuuttaa tuomitsevat ajatukset ja meen huomenaamulla paikan päälle vailla ennakkoluuloja. Nyt heitän aivot narikkaan, avaan Netflixin ja jatkan The 100:n kolmatta kautta.