Guardian Angel

Sairaalajakson jälkeen olen voinut yllättävän hyvin - kyllä - lähdin osastolta maanantaina, vaikka minua yritettiin koko päivä suostutella jäämään edes viikon loppuun. Lääkäri jopa soitti äidilleni, mutta itsepäisesti päätin, että en jää enää päiväksikään. Pakkohoidon kriteerit eivät täyttyneet, joten pakkasin vähäiset tavarani iltapäivällä ja suuntasin kotia päin.

Olo on ollut ihmeen hyvä ne pari päivää, jotka olen ollut vapaalla. Tänään tirautin muutaman kyyneleen kun ahdisti, mutta muuten ahdistus on pysynyt piilossa. Olen aika yllättynyt. Hyvä kuitenkin näin.

Nyt olen yksin tyttöystäväni asunnolla vahtimassa hänen söpöjä rottapoikiaan ja hamsteriani. Rakas on jäänyt koululle pariksi yöksi, joten olen majaillut itsekseni hänen kämpillään. Hyvää opettelua elämää varten: kaupassa käyntiä, siivoamista ja lemmikeistä huolta pitämistä. Olen suoriutunut mielestäni hyvin - myös syömisten suhteen.

Ja salatut elämät -boksit on aika rakkaus. Montakohan jaksoa sitä ehtii katsoa päivässä? :--D

Complicated

Tänään saan toivottavasti kotiutettua itseni vastoin kaikkien  muiden tahtoa. Tulin Auroraan torstaina, lähden maanantaina. En ole ehtinyt osallistua ryhmiin tai tavata lääkäriä. Tiedän, etten antanut hoidolle kunnon mahdollisuutta. Mutta kun en pysty syömään. Yksi kasvispihvi päivässä ei riitä ja se on ainoa, mitä olen saanut salaatin lisäksi alas.

Ensimmäisenä päivänä ahmin kaksi leipää, sen jälkeen olen kammonnut ja vältellyt ruokailuita. Ei kukaan osaa pakottaa tai suostutella minua syömään jos pää sanoo toista. Koti on tuttu ja turvallinen, siellä kaikki sujuu paremmin.

Päässä ei ole erityisemmin pyörinyt itsetuhoisia ajatuksia. Peilailen itseäni, mutten enää näe ylipainoista vartaloa. En kyllä näe luitakaan, vaan suurin piirtein normaalipainoisen näköisen tytön. Ei tee mieli viiltää tai satuttaa itseään, mutta en ole erityisen iloinenkaan. Mikään ei kiinnosta. Seronil nostettiin neljäänkymppiin.

Paino vaatteet päällä 39,7kg. Huomenna on aika syömishäiriöpolille. Minä pärjään.

My Name Is Ana

Olen Aurorassa mielialahäiriöosastolla. En tajua miksi tulin tänne, lääkärien ja vanhempien painostuksesta. Aika matelee ja ahdistun tulevista aterioista. Ateriasuunnitelmaa ei tarvitse noudattaa, mutta en kyllä kulutakaan ollenkaan. Parikyt kaloria kuntopyörällä ja sitten lopahtaa innostus. Käytävillä ei voi haahuilla ja kävellä. Odotan vain vieraita, jotka voisivat lähteä kanssani ulos - yksin en saa. Hoitajille en oikein uskalla jutella, kaikki ovat täysin vieraita eikä sellaisiin voi luottaa.

Eilen aamulla otettiin paino: 39,6kg. Mörkö päässä huutaa, että nyt et ainakaan syö, ei tuollainen läski tarvitse lisää ruokaa. Haluaisin skipata ruokailut, mutta aina joku vahtii että syön tarpeeksi. Jos kuitenkin sanoisin, että nyt riitti. Ei ne kai mua voi letkuunkaan laittaa...

Kaipaan kotiin, en tiedä milloin uskaltaisin sanoa sen ja jättää hoidon kesken. Tiedän, eihän se vielä ole alkanutkaan, lääkärin tapaaminenkin on vasta maanantaina. Itkeskelen täällä ahdistustani, rikkinäistä elämääni, eikä kukaan huomaa. Tuntuu, että masennun täällä vain lisää.

Kaikki olisi paremmin jos painaisin vähemmän.

Slow Motion Sickness

Menee huonosti, mutta paino ei ole viikkoon tippunut. Siinä se pyörii 40 kilossa. Ja sitä on mielestäni liikaa. Mieliala on koko ajan maassa, eikä kukaan voi auttaa. Saan aivan yllättäen itkukohtauksia ja olen viillellytkin aivan liikaa.

Eilen oli verkostopalaveri, eräänlainen hoitokokous, jossa olivat paikalla polin, sh-polin ja -osaston porukat, sekä äitini. Äiti itki kun häneltä kysyttiin, että pärjäänkö kotona. En pärjää. Neloselle ei ole menemistä tässä mielentilassa, joten sovimme että minut laitetaan jonoon Auroraan. Ei syömishäiriön, vaan masennuksen vuoksi. Ehkä tarvitsenkin hieman lomaa itsestäni.

Eilen iski ahdistus ja vedin pään täyteen temestaa, sinne ne illan muistikuvat sitten hukkuivatkin. Rakas kantoi minut taas kerran vessasta oksentamasta sänkyyn. Anteeksi kun nykyään kaikki menee näin. En osaa enää elää. Vellon ahdistuksessa tai päihteissä.

Jos syön, se on automaattisesti oksennus. Tänään on pysynyt sisällä yksi jogurtti, omena ja maitokahvia. Iltapalaksi ajattelin vielä syödä jotain pientä.

Enkä ole syönyt kaleoridejani, kohta löydän itseni Haarmanista sydänmonitorista. Sydän sanoo tum tum.

Die Bitch

Niin paha olo, ettei sanoin voi edes kuvailla. Istuin eilen vessassa tunnin itkemässä. Oloa ei yhtään helpottanut se, että pikkusiskoni kotiin tullessaan huusi minulle: "Voi ***** Noora, sä oon maailman itsekkäin, pilaat kaikkien elämän ja etkö voisi jo muuttaa sinne sun tyttöystävälle ni päästäis sustaki eroon".

Tulos oli se, että kaivoin terän esiin ja yritin viiltää ranteen valtimon auki. En vain tylsällä terällä saanut tarpeeksi syvää jälkeä aikaan. Mietin myös, että tyhjennän lääkekaapin. Ei kukaan huomaisi, että olen nukkunut pois. En kuitenkaan voisi tehdä sitä äidilleni ja päädyinkin soittamaan hänelle Espanjaan. Ehdotti, että menisin Auroran päivystykseen yöksi. En suostunut, joten hän kutsui ystävänsä meille tarkistamaan vointini. Siihen aikaan olin jo hieman rauhoittunut, joten vain paketoitiin käsi ja sain mennä nukkumaan.

Tänään kävin sitten aamulla laboratoriossa. Labratätikin tokaisi, että "ei sua taida nää neulat sattua" kun ronkki kättäni. Ei kauhean ammattimaista käytöstä, koska kyllä minä edelleen kipua tunnen. Nainen myös sitoi ranteeni kun se edelleen vuosi...

En vain jaksa. Voisin mennä takaisin nukkumaan.

In The Shadows

Käsittämätön ahdistus vaivaa. Paino taas noussut parisataa grammaa ja tunnen olevani liikaa. Minua on liikaa, tekisi mieli leikata saksilla paloja irti. Hyllyn tässä rasvassa ja silti syön lisää. Itkettää ja tekee mieli viiltää. Miksi söin?! (jotta paranisin)

Puhuimme isän kanssa tänään aamupalapöydässä. Kuinka hän toivoo, että saisin painon nostettua 50 kiloon. Hän sanoisi jos painoa tulisi liikaa, lopetettaisi siihen kun olen kauneimmillani. Äitikin on nimittäin hoikka ja olen perinyt hänen vartalonsa. Ei minusta kuulemma saisi läskiä tekemälläkään. Vaikka jo nyt tuntuu jo siltä, laihduttaminen kuiskii koko ajan korvan takana. Voisin helposti olla tunteja syömättä, mutta en anna itselleni siihen lupaa.

Eilen katsottiin parhaan kaverini kanssa Silent Hill, oli kyllä käsittämättömän sekava leffa, enkä siitä kauhua saanut revittyä irti kun ei mitään ymmärtänyt. Ehkä se on pelinä parempi, en tiedä.

Olemme tyttöystäväni kanssa käyneet asuntonäytöissä, tarkoitus olisi saada kämppä jostain Etelä-Helsingistä. Olisi ihan mahtavaa asua esim. Töölössä. Lyhyt matka keskustaan, sairaalaan, kauppaan, porukoiden luo jne. En vain saisi enää joutua osastolle, sillä eläkkeeni ei riitä samanaikaisesti vuokraan ja sairaalassa asumiseen. Ottaisin itse vastuuta, jatkaisin ehkä koulussa. En tiedä, ahdistaa ja samalla olen onnellinen.

I'm Not Hungry

Hoitaja kävi taas tänään luonani syömässä. Tällä kertaa lounaan. Ateriasuunnitelman mukaan syöminen leipineen, margariineineen ja salaatinkastikkeineen tuntui vaikealta, mutta selvisin ruoasta suht nopeasti ja sen pahemmin kaloreita laskematta.

Ahdistus nostaa kuitenkin taas päätään, se vie minut mennessään, eivätkä äänet päässäni anna hetken rauhaa. Näin eilen ensimmäistä kertaa itseni peilistä ylipainoisena ja kun sama toistui tänään, sain hysteerisen itkukohtauksen. Siskoni löysi minut huoneeni lattialta vasen käsi veressä viiltelyn jäljiltä. Hän kertoi vanhemmilleni ja pian olimmekin matkalla päivystykseen tikattavaksi. Kolmen tunnin odottelun jälkeenkin haava vielä vuosi ja suihkusi verta. Nyt haavan päällä on side, mutta lääkäri taisi laittaa viisi tikkiä. En katsonut, vaikka haavan ompelu mielenkiintoista onkin.

Pistää väkisinkin miettimään onko jalkautuva hoito minulle sopiva hoitomuoto. Jos se, että hoitaja käy luonani syömässä nostaa koko päivän kestävän ahdistuksen ja saa minut käyttäytymään itsetuhoisesti, olisi ehkä parempi lopettaa. Harmittaa, sillä viime kerralla onnistumisen tunne oli jotain mahtavaa.

Kyllä minä silti syön, keho ei kestä enää yhtään romahtamista. On vaikeaa, sillä laihduttamisesta on tullut minulle jo elämäntapa ja elämäni on yhtä kuin anoreksia. Muutaman tunnin välein yritän saada jotain alas, edes jotain pientä. Eilenkin söin iltapalaksi toscakakkua leivän sijaan. Ja oksennuslakko on pitänyt. Paino on noussut viikonlopun aikana puoli kiloa, mutta en ole siitä yhtään iloinen

Viikonloppu meni pelkästään ryypätessä, pahat ajatukset on helppo työntää syrjään alkoholilla. Ei kun tuhlaamaan viimeiset rahat Alkoon... Olen ihmisraunio, en saa edes nukuttua.

Life Starts Now

Mä en voi jatkaa sillä tiellä, jota oon kulkenut ainakin viimeiset viisi vuotta. Muuten mä kuolen, sydän ei varmasti kestä.

Eilinen hoitajan kanssa kotona herätti aika paljon. Paino oli jo laskusuunnassa, mutta toivottavasti saan asian korjattua. (Kiitos, että kävit luonani syömässä!) Tuntuu kuin osastojaksosta olisi jo yli kuukausi - niin paljon on ehtinyt tapahtua. Enkä ole oksentanut kertaakaan, vaikka osalla aterioista noudatankin ateriasuunnitelmaa, joka nostaa painoani kilon viikosta. Eilen käytin jopa margariinia leipäni päällä ja söin jogurttia tavallisen viilin sijaan.

Billy Talentin ihanan tiistaisen keikan jälkeen tuntui, että saan sydänkohtauksen. Kannattaa hyppiä ja huutaa puolitoista tuntia. Vaikka oli sen arvoista. En uskaltanut nukahtaa illalla (yöllä) kotona, koska pelkäsin etten aamulla enää herää. Vihloi sen verran rinnasta.

Nyt on vatsassa valkoista riisiä ja papukastiketta, vaikka kukaan ei pakottanut syömään. Ja minähän en vesssaan lukittaudu enää ikinä. Koska tämä sairaus on jotain, missä en tahdo elää.

Kiitos kaikille, jotka ovat rohkaisseet. Tästä tulee vielä jotain!

Surprise Surprise

Lensin perjantaina osastolta pihalle, koska nilkkaani tuli viisi tikkiä. Tuli niin paha olo, että viilsin vaikka olin pyytänyt tarvittavaa lääkettä ja istunut hoitajan vieressä puoli tuntia. Ajattelin, että haavaa ei huomattaisi jalastani samoin kuin ranteestani, mutta se vuosi verta niin pahasti, että hoitaja huomasi verisen lahkeeni...

Nyt tuntuu, että koko osastojaksoa ei olisi ollutkaan. Olen asunut tyttöystäväni luona ja vältellyt ahdistavaa oloa kotona. Eilen itkin puoli päivää, ettei tästä tule mitään, etten osaa päästää irti anoreksiasta. Tänään kuitenkin uhmasin sitä ja kävimme thai-buffetissa syömässä lounaan. Muutenkin tuo tyttö (jota rakastan älyttömästi) on tsempannut minua älyttömästi, vaikka itselläänkin on vaikeaa.

Olen saanut syötyä yllättävän hyvin (ja juotua alkoholia ja polttanut..), vaikka se on paljon vaikeampaa kuin osastolla. Sovimme kuitenkin äitini kanssa, ettei minun nyt aluksi tarvitse nostaa painoa, kunhan saisin sen pysymään ja saisin syötyä säännöllisesti edes jotain.

Tänään oli poli, jossa sovimme, että hoitaja käy luonani syömässä näin aluksi ainakin viisi kertaa kahden viikon sisällä. Kadun, että pyysin tätä hoitomuotoa jo nyt, koska mieli tekisi tiputtaa paino sinne kolmeenkymmeneen. Samaan aikaan toinen puoli haluaisi terveen ja tavallisen elämän, oikean elämän tämän syömishäiriöhelvetin sijaan. Kyllä minusta on tähän, kun vain itse haluaisin.

OTIN KIELIKORUN ja nyt en osaa enää puhua :'DD


Mamin Caramelli-lelli

Vacation Chipmunks

Pääsen tänään taas välipalalomalle, samoin ensi lauantaina. Tänään olisi ajatuksena suunnata keskustaan parhaan kaverin kanssa, joka on lomailemassa Tampereelta. Hiukan pelottaa välipalan syönti, vaikka olemme sopineet omahoitajan kanssa, että juon picnicissä smoothien. Silti päässä pyörii ajatukset, että siinä on liikaa kaloreita, enkä minä pysty siihen. Enhän minä edes tiedä vaikka se olisi tehty jäätelöön tai mitä muutakin energiapitoista se sisältää. Mutta yritän.

Osastolla minua myös painostetaan neulomaan, koska siihen saa hyvin purettua ahdistusta. En jaksaisi, koska en erityisemmin pidä siitä, mutta kai haen lomallani jostain lankaa ja äiti saatuoda huomenna puikot. Jos sitä tekisi vain mustan pitkän kaulahuivin, viime vuonna tein pipon, säärystimet ja kaulurin.

Ateriasuunnitelmaani tehtiin ruokalisäyksiä, ahdistavaa. Paino kun ei kahdessa viikossa ollut noussut kuin 1,6kg. Pitäisi nousta kilon (tai yli) viikossa, mikä on aika hurja vauhti. Nyt painoindeksi on 15,9 mikä tarkoittaa, että kohta saan osallistua fysioterapiaryhmään: tasapainoilua ja kevyttä lihaskuntoharjoitusta.

Kuvien perusteella arvioin itseni ylipainoiseksi ja olo on kuin sotanorsulla. Saisinko edes hetkeksi nämä asiat päästäni?