The Beginning Is The End Is The Beginning

Tänään hoitokokous puolen päivän jälkeen. Omahoitaja jäi lomalle, joten oikeestaan kukaan ei tiedä musta mitään. Mä vaan oon. Vanhemmat on kutsuttu mukaan, mutten haluu niitä sinne. Oon aika varma, että tää on UK. Jos tää loppuu, mä en tiedä mikä kaikki loppuu. Ehkä joku muukin, ehkä ei. Kaikkee ei voi tietää.

"Hei! Mun ote on irti
Nää raiteet on poikki
Hei miten mä jatkan tästä
Hei! Jos sanat vois tappaa
Mä kuulin jo kaukaa
Ei Eerika pääse taivaaseen

Mikään mihin mä uskoin
Ei jatku tän kauemmaksi
Hitaasti kohoan portaat
Ja kävelen väkeä vastaan

Mä lasken kymmeneen ja aukaisen mun silmäni taas
Mä lasken kymmeneen ja kaikkialla nään taivaan

Ne sanat jäi soimaan
Ne tahtoisi tappaa
Ei Eerika pääse taivaaseen"
- HH!

Winners And Losers

LÄTKÄÄÄÄ! Oon ollu koko illan niin innoissani MM-kisoista, että oon ihan äwäwäwäwäwäwä! Lisäsin blondeihin hiuksiini siniset pidennykset, laitoin huulitarrat, meikkasin, pukeuduin :-----D Ja matsia katson osastolla, yksin! Kyl täs joku päihdeheppuki kävi mun kaa fiilistelee, mut se häipy nopee.

apuuvaa.. eiku MAALIII

Mul oli upee yksinäinen kisakatsomo! Tarjoiluna weetabixeja vanijasoijamaidolla ja soyajätskiä, sekä teetä. Huusin ja kiroilin täällä yksin, kirosin tuomareita, päivitin tilannetta niille, joita ei asia tippaakaan kiinnostanut ja raivotekstasin kavereiden kanssa. Rangaistuksii on hieno hankkii. Ja tuomarit melkee osaa asiansa.

Olin ihan innoissani tokaan erään asti, mutta nyt mun usko voittoon on jo niin toivoton, että tulin bloggaamaan, vaikka kolmatta erää on vielä reilut viisi minuuttia jäljellä.

Nonii, se oli viides maali Venäjälle. Tais olla siinä >___________<

nöyyy, tulos sit 2 - 5

Mut hopeeet ja täysil loppuu. Go Leijonat!

It's Going To Get Worse Before It Gets Better

Fiilis just tämmnönen, yritän hymyillä, mutta vähän hankalasti onnistuu.. Viimepäivät on rehellisesti ollu kaaoottisia, mä en vaan kestä tätä painonnousua. Oksentelua, alkoholia, muita päihteitä, viiltelyä. Oon vetäny niin yli, että mun jatko täällä ei ole enää edes varmaa. Koska en osaa edelleenkään hallita ahdistustani.

Suutuin itselleni, petyin itseeni niin pahasti, että värjäsin tänä aamuna ihanat hattarahiukseni pois. Pakko saada jotain muutosta ja lävistyksiä nyt on jo riittämiin. Onhan nää blondit toisaalta helpompi hoitaa, kun ei tarvitse ylläpitää pastelliväriä. Ja muutenki mulla tuppaa toi suihkussa käyminen jäämään.... En mä ansaitse mitään, mietin jopa että lopettaisin lääkityksenikin ku ei niistä oo kerrassaan mitään apua. Eilen kävelin itseni kuoliaaksi paahtavassa Kalliossa, söin päivällistä vain koska äiti oli vaivalla tehnyt lempiruokaani, otin viisinkertaisen määrän lääkkeitä nukkumaan mennessäni, jotta saisin unta, mutta silti heräsin jo viideltä. Söin aamupalan itsenäisesti ja siitäkö vasta nousikin päässäni myöhemmin hirveät syytökset!

Osastolla itkin pitkästä aikaa lounaspöydässä, välipala sujui jo helpommin. Äiti tuli hakemaan mut kävelylle ja vähän piristyin. Vaikka tälläkin hetkellä olen sitä mieltä, että ottaisin mielelläni pari siideriä parantamaan oloa. Yritin saada mutsin ottaa pari asukuvaa, mutta ei-oman-kännykän käyttö on aina vähän vaikeeta.

Hello Kitty -kengät!!!!

Odotan tuleeko taas yhdestä aiheesta kommenttia, mutta paljastan tämän vasta jos näin tapahtuu :--D

Mut illalla Suomipelii, ihan rauhassa vaan täällä osastolla! Laitan varmaan Instagramiin tunnelmia, koska pakkohan tää on katsoa! Alkupeleissä menetin jo toivoni ja totesin, että tän vuoden lätkän katselut oli tässä, mutta finaalimatsia ei voi jättää väliin! (vaikka meidät rökitettäisiinkin)

Mutta kuten kädessänikin lukee "I won't let you get lost." Mä yritän muistaa nää sanat ja jaksaa.

Mind With No Sense In It

Jouduin lähtemään toissapäivänä osastolta yöksi kotiin, koska viilsin. Tarvittavat lääkkeet ei auttanu, enkä saanut edes syötyä päivällistä kokonaisuudessaan. Ilmapiiristä en mainitse mitään. Raivosin ja itkin kuin pahainen kakara, mutta olo helpotti lopulta kun pääsin pois sairaalaympäristöstä. Anteeksi kaikille käytökseni! Ja etenkin kiitokset Larissalle, kun jaksat olla tukena, vaikka ihan vahingossa törmättiinkin. Kotona tein iltapalaksi kaurapuuroa vaniljasoijamaitoon, johon lisäsin toffeevanukkaan ja chia-siemeniä, lisäksi söin pari päärynää. Ei siis mitään anoreksia-/ortoreksiamömmöjä ja oli muuten ihan tajuttoman hyvää! Ja hetken vapaa olo syömisistä. Voitti osaston weetabixeilyt miljoona - nolla.

Iltapalan jälkeen nappasin nelinkertaisen määrän ketipinoreita, mutta en mä niilläkään kovin hyvin nukkunut. Mietin jo, että kannattaako nappeja ees napsia ku ei tunnu olevan mitään vaikutusta. Heräsin ensimmäisenä ennen kuutta ja seitsemän jälkeen kävin kaupassa palauttamassa tyhjät pullot ja hakemassa aamupalaa.
Katoin kirjastosta lainattua leffaa, mutta ainoo mitä siitä jäi mieleen oli Karkin näkönen hamsteri. Ja siihen mä sen lopetinkin. Soitin osastolle, etten tuu vielä kympin aamupalalle ja vaan koomasin.

jos joku on nähny tän, kannattaako katsoa?

Mul on ikävä ihmistä, jota en ees kunnolla tunne. Tai huolettaa, en tiedä. Mä pelkään sitä ajatusmaailmaa, kuinka samanlailla voi ajatella. Pilata kaiken tekemisillään, vaikka yrittäisi vain pelastaa kaikki muut. Vaikka jossain määrin tietäisi mitä tehdä, eksyy aina vääriin ratkaisuihin. Olla hetken seurassa, mutta itkeä yksin voimattomana kotona. Esittää muille että kaikki on hyvin, leikkiä maailmalla, tuhlata, juoda ja hukuttaa ajatuksensa taivaisiin. Olla elossa pari tuntia, puuhata koiran kanssa, yrittää selvitä loput ajasta. Mieli pirstaleina, ajatuksista ei saa kiinni jos niitä ees on. En ees tiiä mikä viikonpäivä millonkin on. Mä katon peloissani kun elämä lipuu ohi. Tällä hetkellä se on korjaantumassa, ainakin fyysisesti - mutta voiko mun mieli ikinä eheytyä?

Drunken' Sailor

Jeeaa!! Oon saanu mun painon jo yli 45kg:n (ainakin oman ja -terapeutin vaa'an mukaan). Olo on vaihteleva. Ja oikeestaan on jännä ettei painonnousu sillä tavalla ahdista ahdista. Oon suurimman osan ajasta oma itseni, mutta silti oireilen kaikin mahdollisin keinoin, kuten alkoholilla, viiltelyllä. kaikella tyhmällä . Kovasti yritän keksii kaikkee muuta tähän tilalle.

Te jotka olette sitä mieltä, että 45 on vielä ihan nollalukema, niin tiedoksi että olen koko elämäni aikana painanut vain 200g enemmän kuin nyt, sekin jonkin osastohoidon tuloksena ja aikuisiässä. Mulla ei ole aavistustakaan minkä näköinen on oikea-Noora (saletisti joku pullaposki), mitä musta tulee, ei ole kunnolla mitään vihin verrata. Mulla on vääristynyt kehonkuva. Nään itseni tällä hetkellä normaalina: on perse, tissit, reidet jne.. Ja johonkin kohtaan kroppaa pitäisi jotenkin mahtua vielä viitisen kiloa? Seuraava sukulainen tuleeki ja sanoo liian laihaksi, mitä tai ketä siinä pitää uskoa? "Onko toi nyt vaan teeskentelyä, vai mitä se muka yrittää sanoa! Rumillekin sanotaan, että ne on kauniita. Onks mul pullaposket?. Ei kyl se haukkuu mua läskiks."

ai taas rieskarullii, ei jaksa.. :P

Tää on aika jännää. Kunn mä tulin tänne kuntoutusosastolle mä näin itseni jo viikon jälkeen paljon isompana vaikka paino ei ollut juurikaan liikkunut. Nyt kun taas painoa on tullut lisää, huomaan sen vain farkkujen kiristymisestä. (paitsi iltaisin yleisesti ilmenevästä ilmapalloilmiöstä) On muhun tullut eloa kasvoihinkin, mutta en ite ees huomaa sitä. Paitsi niihin aivokuollutkuviin verrattuna. Samaltahan mä näytän ku ennen? Paitsi osissa uusilla otetuilla kuvilla esiintyy kunnon pallohampsteri.
Silmät näkee aika paljon ja kaikkee jännää mitä ei ookaan, avotki kääntää kuvat ylösalaisin, luo osan aisteista. Saanks mä opetettua mun aivot normaaleiks?

Ja oon juonu täs yli litran Rainbown Light Colaa,
 saattaa oll jopa parempaa ku Cokis...

Love her Like She's Leavin'

Eilisen Lunan ulkoilutuksen jälkeen tunnelma laski niin alas, ettei sitä jaksa ees kuvailla. Sain sentään avaimen siskon kämpille nii voin käydä moikkailemassa Lurrukkaa jos mieli tekee. Jos osastolle sais ottaa lemmikin, niin mulla olisi huonekaverina syyrianhamsteri.

Osastolle palatessani huudatin vaan musaa täysillä, soitin mummille, ja ajatuksena oli lähtee katsomaan yhtä rakasta sukulaista sairaalaan. Osaston yhteisökokouksen jälkeen mä olin kuitenkin niin vihanen ahdistunu ja vaikka mitä, että päätin olla menemättä. En mä haluu mennä huonoja kokemuksia jakamaan.

Sen sijaan lähdin sairaalan pihalle, löysin lasinsirpaleita ja tein pari pientä vekkiä ranteeseen / käteen. Tosi järkevää likaisella pullonpalasella, mutta *ittuako mua kiinnosti. Päivällisen jälkeen toi yks toinen raahas mut onneks kaupungille ja ostin uudet kuulokkeet vanhojen hajottua. (joku päivä ehkä shoppailupostausta?) En pystyny menee takas ossalle, joten pyysin että äiti soittaa hoitajalle ja lähdin himaan yöks. Sitä ennen puhuttiin kyseisen kuntoutujakaverin kanssa syvällisiä, tai oikeestaan se olin minä joka purki kaikki patoutuneet tunteet. Kuinka mä en jaksa, eikä missään oo järkeä.

Tänäaamuna oli hoitokokous, johon vanhemmatkin osallistu. Ei mitään uutta, puhuttiin oikeestaan vaan siitä kuinka huonosti kotona menee. Ja kuinka mä voisin välillä olla keskeyttämättä muiden puheita ja pitää turpani kiinni. Ja päihteistä, joita on viime viikkoina menny ihan liikaa, siis alkoholia. Annoin mun Visa Electronin äidille, etten käy ostamassa mitään ylimääräsiä.

Kohta onkin hoitajan kanssa aika Helsingin nuorisoasemalle puhumaan tästä mun päihteidenkäytöstä. En oikeen tiiä auttaako se mitään. Mä juon pahaan oloon, joka tulee syömisestä. Sh on se pääoire, ja tällä mä vaan yritän helpottaa henkistä kipua. Oon nimittäin todennu että juominen on parempi ratkasu (mutta ei hyvä) ku viiltely.

Mun olo alkaa olla toivoton, tätä on kestäny jo niin kauan. Ja jos lennän ulos täältä niin....

Jos vaik ens kerralla positiivisempaa postausta! Mä yritän, mutta välillä nää paskatkin fiilikset on vaan saatava ulos

Bring Me Back To Life

Jos jotakuta ärsyttää koirahömpötys, niin saa jättää tän postauksen suosiolla väliin. Mulla on nimittäin maailman ihanin cairnterrieri ♥ En saisi lähteä osastolta käymään kotona, jos vanhemmat eivät ole paikalla. Meidän pikku Lursipursi oli kuitenkin yksinään kämpillä ja mulla oli semmonen olo, että nyt on pakko saada eläinterapiaa. Oon jo melkeen unohtanu kuinka paljon iloa lemmikit tuo elämään!

Tämmönen innokas luimukorva otus juoksi heti rappuun vastaan pallon kanssa, sain pusuja ja hepulihännänhelutusta. Kauaa ei oltu sisällä, koska ulkona oli niin mahtava sää. Tyhmänä otin takin mukaan, ois pärjänny hyvin ilmankin. Mut namit ja kakkapussit mahtu ainaki taskuun!

Lähettiin läheiseen puistoon Tähtitorninmäelle, sillä mun piti ehtiä osastolle lounaalle. Yritin ottaa muutaman yhteiskuvan meistä, mutta Lunaa kiinnosti kaikki muu paljon enemmän. Muita ei ollut näkyvissä, joten uskalsin päästää sen hetkeksi vapaaksi. Heittelin keppiä ja juoksin niin, että päivän urheilusuoritukset tais olla siinä. Ainakin tuli kuuma, mutta ei huonolla tavalla :--D

Siis voi ei, mikä makupala. Leikkimielistä murinaa ja hyppelyä ja se vauhti kun keppiä heitti! Kyllä neiti kiltisti päästi irti kun vähän tomerammin käski (johon saattoivat olla osana satunnaiset namit...)

Keppileikit loppu kuitenki siihen, kun Luna puuhun juoksevan oravan. Annoin sen hetken pällistellä puuta, koska itse en kurrea edes nähnyt. Joku mieskin tuli kesken lenkkinsä selittämään, että hänen oma koiransa on aivan samanlainen. Eikä muuten jäänyt matkan viimeiseksi oravaksi. (En tajuu tätä, että miks just oravat herättää vaistot, meiän hamstereihin neiti ei oo reagoinu millään tavalla. Osaako joku selittää?)

Kotimatkalla oltiin jo niin läkähdyksissä kaikesta juoksemisesta, että piti ottaa pari hengähdystaukoa. Raukalla oli jano, kun en ollut tajunnut ottaa vettä mukaan. Kotona kuitenkin täytin vesikupin ja juotuaan koira katosi jonnekin nukkumaan.

Itse napsin vielä muutaman asukuvan. Oon ihan rakastunu noihin hamsterisukkiin, vaikkei syyrialaisia olekaan! Nyt on taas hetken positiivinen mieli, eilen mietin vielä itsemurhaa, mutta nyt Luna pelasti mun päivän. On toi aika super-dogi :---)

Somedays Never Comes Soon

Perjantaina käytiin taas sushilla äidin kaa, nää voittaa kyllä joka kerta sairaalasafkat! Kasvisbuffetissa oli niin vähn valinnan varaa, että sain sit lisäks oman annoksen. Ja hienon pupun ne oli tehny kirsikkatomaatista!

Viikonlopusta en muista sitten mitään. Piti löytää lääkettä ahdistukseen, mutta meni vähän yli... Lääkkeitä ja viinaa kai sekasin, ainaki ketipiror-liuska katos johonki (roskikseen) ja muutaki. Mut häädettiin osastolta kotii, ihme kun pääsin bussilla siinä kunnossa perille. Hoitajaki oli ilmeisesti soittanu mulle työvuoronsa loputtua, mut olin jo sammunu. Ja tällä hetkellä pelottaa silloinen nukahtamista ennen syöty kalorimäärä. Vaik en kyl muista ku viilin jääkaapissa. Ja oli mul tofujätskiki. Jossain välissä faija veti kilarit, jostain ja huusin vastaan ku pahainenkin kakara. "Yhyy, no en syö sit enää ikinä!" V***u ku ei kotonakaan saa olla rauhassa. t. 22v. -___-

Lauantaina heräsin neljän jälkeen iltapäivällä hoitajan soittoon. Unenpöpperöisenä sovin, että palaan seuraavana päivänä lounaalle. Saavuin kyllä jo ennen sitä kun en keksinyt tekemistä. Kokkailin yhdeksän aikaan illalla itselleni vielä helpot phad thait (thaikku-wokkii!) Maistu hyvin muillekin. Omat ruokailut tais vaan mennä vähän perseelleen. 

Illalla hetken vielä kännykkädatailin ja painuin tunnin valvomisen jälkeen takaisin nukkumaan toissapäivän meikit naamassa. Aamulla heräsin siihen kun Luna hyppäs mun päälle. Oli se niin söpö, ettei sitä voinu häätää, vaikka tietääkseni sängyssäolokielto onkin voimassa :D Lunan kanssa leikin sitten pallolla sen verran kun jaksoin, mut terapiakoira ♥

Söin rauhassa aamupalaksi kaurapuuroa, omenan, pähkinöitä ja lasillisen maitoa. Ihan luksusta kun Hesari on haettavissa eteisestä heti herättyä, osastolla kun sitä saa oottaa! On parasta lukee sanomalehteä yksin aamiaispöydässä!

Loppupäivä on ollu yhtä vitutusta, pakko rauhotttauaa ennen ku maailma räjähtää....Oisin lähteny jo apteekkiin tyhjentämään mun varastot, mut rahat ei riittäny. Nää mun toilailut alkaa mennä jo sääntöjenkin yli. Miksen voi olla normaali? Mä en vaan jaksa! No mut, onhan aina yksi vaihtoehto, josta melkeen jo luovuin. Vaihtoehto, joka ei ole vaihtoehto.

Ja nyt soi Caramelin viimeinen laulu radiosta, nyt se on hienoa tähtipölyä, mun tyttö.

Owls [Are Watching]

DIY pöllöhuivi! Tää tuli valmiiks jo useampi viikko sitten ja aloitettua tuli vielä monta viikkoa ennen sitä. Ostin siis Vero Modasta harmaan tuubihuivin, johon piirsin kangastussilla sabluunoita apuna käyttäen pöllöjä ja sulkia.

Piirsin Ikean seinätarroista jäljelle jääneille tarrapapereille (myös kontaktimuovi käy) pöllöjä, nettiä mallina käyttäen, ja leikkasin ne sitten irti.

Tuloksena minulla oli viisi erilaista pöllö- ja kolme sulkasabluunaa, joiden avulla sommittelin ja piirsin ääriviivat huivin kankaalle. Huivin sisälle laitoin pari arkkia paperia, jottei tussin väri tulisi läpi ja tarhaisi huivin toista puolta.

Kun ääriviivat oli tehty, piirsin vapaalla kädellä jokaiselle pöllölle erilaiset silmät, nokan, vatsan, pyrstön sun muut. Samoja tarrasabluunoita käytin useampaan kertaan, vaikka niiden ehjänä kankaasta irrottaminen oli välillä haastavaa.

Lopputuloksessa, kun huivin kietoo kaulaan, pikkupöllöt eivät juurikaan näy, mutta tykkään silti! Voisin jatkossa kangastusseilla enemmänkin, kunhan keksisi mitä piirtää. Tää oli lisäksi loistava ahdistuksenhallintaprojekti.

Mitäs pidätte?

There Are Worse Things I Could Do

Olin eilen niin töttörötöö väsynyt, että jäi lopulta osa Euroviisujen pisteidenlaskustakin katsomatta. Otin "päivä"unet yhdeksältä illalla ennen kisaa, ja hyvä kun jaksoin enää nousta katsomaan lähetystä. Ei jääny esityksistä kovin moni mieleen, mutta Suomi nappas (IS:n sivuilta aamulla tarkistettaessa) 11. sijan, joka on Lordin jälkeen esiintyjämäärään nähden paras sijoitus. Alunperin mun ei ollu ees tarkoitus jäädä osastolle, vaan pitää kisakatsomo ja lähtee porukalla kattomaan viisuja. Pohjanoteeraus, katoin sit yksin kun muut meni nukkumaan.

Huonot fiilikset sen kun jatkuu. Elin eilisenkin sunnuntaiangstissa, vaikka oli lauantai. En oikee jaksa innostuu mistään, tai sit vaan hetkeks, ja oon mieluummin hiljaa kun avaan suuni. Ruokakaupassa käynnin ajaks voin piristyä, olla sen puolituntisen ajan normaali. Mut välil on vaan vaikee. Moitin itseäni siitäkin kun en jaksa hymyillä tietä antavalle auton kuskille kiitokseksi. Kaikki vituttaa ja voisin itkee raivosta ilman syytä.

Yritin lohtushoppailla, mut nyt kaikki mikä vielä kuukausi takaperin ois tarttunu heti mukaan jäi kauppaan. Käytännöllisenä ostin uuden suoristusraudan vanhan mini-kokoisen tilalle. Eikä Hello Kitty -Vansit vaan voinu jäädä kauppaan kun bongasin ne -60% alesta! Silti ei iskenyt tuttua materialismionnellisuutta, ennemminkin vain syyllinen olo rahan tuhlaamisesta. Suoristusraudalla testasin heti kihartaa hiuspidennyksiä, mut en jaksanu ottaa kuvaa lopputuloksesta.

Tänään olisi tarkoitus kuitenkin suunnata kotiin viettämään äitienpäivää. Muu perhe käy aamupäivällä brunssilla, mutta mä liityn  seuraan vasta välipalan jälkeen ja autan tekemään parsarisottoa päivälliseksi. En oo syöny yhtäkään lämmintä ateriaa kotona sen jälkeen kun muutin osastolle, oon vetäny varman päälle ja yrittänyt saada ruokailut kondikseen, mutta nyt on jo luottavaisempi olo. Kai? 

Ihanaa äitienpäivää mamma, oot rakkain ♥