Everybody Hurts

Taas ihanaa puistoilua. Ja alkoholia. Mustelma olkapäässä, eikä tietoa mistä se on tullut. Mun rakkaat naiseni saatto mut nukkumaan kun en päässyt omilla papereillani sisään baariin. Tarkotus oli mennä DTM:ään vaahtobileisiin, mutta portsari totes että näytän liian nuorelta, eikä mun passissa oleva kuva oo sama henkilö. Ja olin odottanu monta viikkoa, että pääsen tanssimaan vaahtooooooon.

Parasta oli aamulla. Heräsin Iinekseltä ja syötiin kaikessa rauhassa puuroa. Datattiin. Mentiin kirpparille myymään ernuvaatteita. Mikään ei saa rikkoa meidän välejä, ei ainakaan tää mun paskasairaus.

Huomenna pitäisi jaksaa raahautua labraan verikokeisiin ja ekg:hen. Pelottaa, tai no ei pelota, että noi arvot näyttää taas mitä sattuu. Sen verran lahjakkaasti on tullut oksennettua. Melkein joka päivä ainakin kerran.


Painoindeksi oli maanantaina siinä 15.7. Paino vain vähäisessä laskusuunnassa, mistä olen melkeinpä ylpeä. Yleensä kun alas ollaan menty vauhtia kilo per viikko. Ehkä saan vielä painon vielä lähiaikoina pysymään samassa. En kuitenkaan uskaltanut mennä polille ihan rehellisesti kertomaan mitä kuuluu. Vesitankkasin ja suusta pääsi totuutta kaunistelevia sanoja. En vain osaa puhua.

Arggg, hiukset.

Drink To That

Uuuu, jee juhannus. Vaikka join viimeksi keskiviikkona, voisi sitä tänäänkin vetää pään sekaisin. Kaupat ovat kiinni ja olin tyhmä enkä eilen käynyt kaupassa, jäi viikolta vähän juomia yli. Ehkä saan humalan niillä. (kahekskyt prossanen absintti kuulostaa aika hyvältä tähän tarkotukseen).

Rappiolla on hyvä olla. Polillakin jo varoiteltiin liiasta alkoholin käytöstä, että ruokavalioon pitäisi saada enemmän ruokaa ja vähemmän juomaa. Varsinkin kun nykyään lähtee muisti jo pienestä määrästä alkoholia. En kyllä valita, tulee halpa känni.

Painoo oon saanu nyt pidettyy tän viikon suunnilleen samassa. Oon yrittäny tsempata ja jotenkuten onnistunutkin siis :> Mun on todellakin jaksettava syksyllä kouluun tai muuten joudun siirtymään aikuislukioon. Alkaa tulla se vastaan, etten saa viidessä vuodessa tarvittavia kursseja kasaan. Mutten nyt jaksa pölöttää koulusta. Pitää lähtee laittautuu (hiukset! voisin kirjottaa kokonaisen postauksen ja valittaa) et on puistokunnossa.

I'm So Sick

Paino on laskenut osastolta pääsyn jälkeen reilut kolme kiloa. Olin aika yllättynyt, koska oon syöny ku mikäkin sika. Lappaan ruokaa suuhun melkein koko ajan, koska vatsassa vaanii nälkä. Nälkä tarttui taas mukaan osastolta, keho tottui saamaan ruokaa säännöllisesti muutaman tunnin välein. Nyt mä vaan oon taas tuhoomassa rytmiä. Syön kyllä kun kello on tietyn verran, mutta vain pari kertaa pävässä, liian harvoin.

Söin jäätelön. Oksensin sen. Mikään ei pysy sisällä.

Ahmin. Enimmäkseen omenoita ja porkkanoita, mutta kuitenkin. Ällöttää tää oma käyttäytyminen, nolottaa kun perhe joutuu seuraamaan tällaista näytöstä. Vessanpönttö kutsuu liian usein. Hoitajani polilla on sanonut, että anoreksiasta paraneminen kulkee välillä bulimisien oireiden kautta.
Mutta kun en mä oo parantumassa, en usko enää siihen. Mä yritän kyllä, mutta voimat ei riitä. Sain kuitenkin eilen vakuutettua lääkärinkin siitä, että kyllä mä pystyn syömään. Että tähän tulee muutos. Mun vaan pitäis itse olla valmis tekemään se muutos. Välillä onkin parempia päiviä, kun en jaksa välittää painosta joka ikinen sekunti. On hetkiä, jolloin haluan elää!

Mun päässä sairaus kuitenkin rakentaa suunnitelmia. Ainoo miten ajattelin näyttää, että pystyn syömään on vesitankkaus. Jos paino vielä putoaa, ei kukaan saa huomata sitä. JOS se putoaa. Tänään söin onnistuneesti iltapalaksi viiliä ja suklaata, jota noi toi tuliaisiksi Kreikasta.

Mä haluan herätä tästä kuplasta, jota luon ympärilleni. En vain vielä, tänään haluan laihtua. Jokainen tällainen päivä vain vie minut kauemmaksi paranemisesta.

What Doesn't Kill Us

Olen ollut koko viikon vain kotona. Muut perheen naiset lähtivät etelään matkalle, jäin faijan kanssa kahdestaan kotiin. Ja tietysti myös koiraneidin. Olen orjallisesti ulkoiluttanut sitä ainakin kolme kertaa päivässä. Koska isä on ollut kipeänä, on koira jäänyt kokonaan minun vastuulleni. Ai niin, nytkin sille pitäisi antaa ruoka. Mutta kun tuo nukkuu.

Koira on sentään huolehtinut siitä, että saan hieman ulkoilmaa. Se tässä hoitaa minua ennenmmin kuin minä sitä. Muutama rauhallinen lenkki päivässä, koska tuo ei nuoresta iästään huolimatta jaksa kauheasti kävellä. Ennemmin se vain haistelee ja kiskoo koirapuistoon päin. Sen kanssa ei siis lähdetä hikilenkille eikä edes kunnon kävelylenkille, estääpähän mua ainakin pakkoliikkumasta.

Syömiset taas on mennyt päin ties mitä. Onko siitä oikeasti vain kaksi viikkoa kun pääsin osastolta? En viitsi tähän täsmällisiä määriä kirjoittaa, mutta joko ruokamäärät ovat todella pieniä tai sitten putsaan kaapit tyhjiksi. Posliinipöntön halailuista puhumattakaan. Olen ottanut taas kalium-tabletit käyttöön, koska labra-arvot luultavasti hyppivät jossain alhaalla.

Kuivumistakin varmaan on, koska paino on aika lailla laskenut. Ei sitä kyllä huomaa ulospäin, vaa'alla vaan.

Kaikki ahdistaa, olen yrittänyt löytää jotain millä viillellä, mutta äiti on ennen matkaansa osannut piilottaa kaiken terävän. Veitset, terottimet ja muut. Löysin kyllä etsiessäni mun vanhat lävistysneulat, mutta ei niilläkään saa ranteita auki. Ei sillä, että olisin itseäni tappamassa. Ei, mä vaan säälittävästi vähän-viiltelen ja helpotan sisäistä tuskaani.

Kaipaan alkoholia. Tänäänkin olisin voinut juoda kavereiden kanssa. Harkitsin jopa sen tekemistä yksin himassa, mutta vastaan tulevat kalorit. Juhlikaa te, minä nukun.

Better Off Dead

Päässä soi repeatillä The Soundsin Better Off Dead. I'm better off dead. Jossain välissä se soi taas eilen.

Lähdin Tampereelta tänään päivää etuajassa. Pää ei vain kestänyt sitä. Ruokaa, juomaa, kaloreita. En tiedä söinkö liian vähän vai liikaa. Ainakin join tarpeeksi, vaikka humala ei meinannut ensin tulla. Muistan myös vielä eilisen. Siihen mahtui paljon rakkautta, jonka voin lukea kädestänikin. Tuli nimittäin kirjoitettua rakkaudenosoitukset ihanimmalle naiselle permanenttitussilla.

Halusin kotiin turvaan, mutta ei täällä olekaan turvallista. Olen yhtä ahdistunut täällä kuin sielläkin. Mutta täällä kukaan ei ole pelastamassa minua. Repimässä lasinsiruja käsistäni. Yritin eilen viiltää kun lasit särkyivät, mutta sinä huolehdit minusta. Te molemmat huolehditte. Ja silti kaikki sekosivat.

Junassa pelkäsin sydänkohtausta. Oli niin kuuma ja varmaan nestehukkakin. Mummotkin kuolee kesällä kun niiden sydän ei enää kestä.

Mutta nyt olen täällä, kotona, yksin. En vain voi itkeä perheelleni pahaa oloani. Voisin vain ottaa lääkkeet ja nukahtaa. Viime yöhön kun ei kuulunut unta.

"Tell me why don't you kill me
and put a gun against my head
i'm better off dead
i'm better off dead

I want it over by now
why don't you kill me with your love?
i'm better off dead
i'm better off dead"

Tripping

Me lähetään viikonlopuks Tampereelle. Taas lisää humalapäiviä. Se on oikeesti totta, että sitä on joko anorektikko tai alkoholisti. Aletaan kaikki taipua siihen jälkimmäiseen, minä Emmi ja Iines. Vaikka eilen meillä oli selvä ilta, katottiin ihan leffakin!

Kuulopuheiden mukaan Rec ois pelottava kauhuleffa, mutta ei se ollut. Vaikka yhdessä vaiheessa melkeen tärisin kun odotin jotain säikäyttävää. Kauhuleffoihinkin turtuu. Muistan vielä kun ekaa kertaa katsottiin jotain ja koko seuraava viikko meni ihan traumoissa. Haluisin pelätä. Vaikka sitten verisiä mummoja.

Meni taas muisti. Toissailtana. Olin päätyny itkien kotiin, vaikka me oltiin liikkeellä kolmistaan, eikä mun ollut todellakaan tarkotus tulla siinä kunnossa kotiin. Tästä lähtien en juo mitään siideriä vahvempaa. Ei tää voi aina mennä siihen, että käyn kännissä syvällisiä keskusteluita enkä muista niistä jälkeenpäin mitään. Paitsi että rikon tän sääntöni jo tänään.

Mä siis hukkasin toissailtana mun seuran. Ja yöllä tulee tekstari "Haartman.... Verta. Iines." Miksen ollut mukana? Oisin voinu estää sen. Ehkä mä jopa aiheutin sen poistumisellani. Enkä muista mitään.

Mutta nyt se on lähtö matkustamaan ympäri kesäsuomea! Harmi vaan kun tili on melkeen tyhjänä. Enkä oo ikinä ees käyny Tampereella. Jes :----------))

Perfect World

"Pitäiskö sun mennä jonnekin hoitoon?"

Kiitos äiti. Oonkin ollut vasta pari päivää kotona. Ja voinut niin vaihtelevasti. Miten pelkkä paikallaan olo ahdistaakaan. Tänään vain muutama tunti kotona ja sain itseni viiltelyfiiliksille. Vedin juuri kaksi temestaa pahimpaan oloon, vaikka koko lääke pitäisi lopettaa.

Aamulla kävin osastolla, uloskirjauksessa. Sain reseptit ja tsemppihalit, hyvän jatkon toivotukset ja sairaslomaa vuoden loppuun asti. Mä voin kuulemma fyysisesti hyvin, vain hemoglobiini on alhainen ja sydänsähkökäyrässä edelleen joku venynyt johtumisaika. Mä vaan mietin kuinka nopeasti saan elimistöni sekaisin, vaikka olen melkein normaalipainossa.

Söin lounaan kotona, minkä jälkeen lähdettiin siskon kanssa Linnanmäelle. Uutuuslaitteeseen Ukkoon sain uskaltautua yksin, mutta kaikkiin muihin vekottimiin sain siskon raahattua mukaan. Päivä kului loppuun omenan ja irtokarkkien voimalla. Se tosin taisi olla liian vähän, koska kun tulin kotiin kiskoin ruokaa niin ison määrän, että oli pakko oksentaakin.

Oksensin suihkussa, jonka jälkeen jäin kylpyyn lillumaan. Tottuneesti avasin pinseteillä terottimesta ruuvin ja otin terän käteeni. Viilsin - oikeastaan vain pintanaarmuja - kun äiti tuli kylpyhuoneeseen. Se pelästyi, että nytkö pitää lähteä tikkaamaan. Eikä se meinannut uskoa, ettei pikkunirhamat tarvitse liimaakaan.

Mulla on vaan paha olla. Ja pitäisi tuntua hyvältä kun on voimia ja plaa plaa. Mä en haluu mun elämää.

Because Of The Shame

Syöminen on sittenkin ihan helvetin vaikeeta. Miten mä pärjään koko kesän? Meneekö tää ahdistus jossain välissä ohi? On ahdistavaa olla. Liikaa aikaa. Peilejä joiden edessä seistä, tutkiskella läskejä, jotka kolmen kuukauden osastohoito on tuonut mukanaan.

Pitää vaan muistella, kuinka p*ska olo oli ennen, yli kymmenen kiloa laihempana. Ei ollut voimia, oli tukeuduttava seinään, jotta pysyi pystyssä. Silti anoreksia kirkuu korvaan, kuinka paljon kauniimpi olin silloin, kuinka paljon helpompaa elämä oli ilman tunteita. Koska täydellisyys vei tunteet mukanaan, mutta nyt ne on tullut kilojen myötä takaisin. Mulla on taas aivotoimintaa.

Mä olen samaa mieltä sairauteni kanssa. Olen lihava. Seisoin eilen pitkään peilin edessä, tarkastelin itseäni, tätä vartaloa joka ei ole minun. Mietin miltä ennen näytin. Peilailin itseäni kaupungilla ikkunoista. Meikatessa tuijotin paksua naamaani. Minulla on posket, vaikka haluaisin poskiluut. Istuessa vatsaan tulee makkaroita.

Silti syön, vaikken saisi. Koska minun pitää, jotta pysyn hengissä.

Ahdistus ei katoa. Se seuraa minua ulos, kaupungille ja meren rantaan, kotisohvalle ja ruokapöytään. Käperryn sängylleni, mutta ahdistus korventaa vatsaani ja tukahduttaa hengityksen, se painaa rintaa ja kuuntelen sydämen lyöntejäni. Lasken aikaa, että pääsisin nukkumaan. Unessa kaikki on hyvin, mutta aamulla on taas herättävä todellisuuteen.

Huomenna olisi tarkoitus mennä käymään osastolla uloskirjauksessa. Sen jälkeen siskon kanssa Linnanmäelle. Ehkä huomisesta tulisi parempi.

156

Kotona taas. Käyttäydyin kuitenkin niin hyvin, että lääkäri oli sanonut äidille, ettei tää ehkä ollutkaan vika osastojakso, jos vielä joskus sairaalahoitoa tarvitsen.

En muista mitä viime yönä tapahtui. Ainakin näin kaiken kahtena ja vaeltelin jossain muualla. Kai mä silti pysyin ruumiissani ja omassa mielessäni. Olin kuitenkin aika sekasin. Ihmettelen silti vähän vieläkin. Miten asiat mun päässä kulkee. Tuntuu, ettei ajatus lennä minnekään, tai sitten se harhailee liikaa. Vaikka pään pitäisi olla selvä jo.

En muistaakseni oksentanu, vaikka vessassa kyykin moneen otteeseen. Ei kuitenkaan siksi, että olisin syönyt mitään. Piti tulla karmee olo, mutten muista siitäkään mitään.

Iines ja Emmi, kiitos ihanasta seurasta. Rakkaudesta. Ehkä tulevasta matkasta, joko Kreikkaan tai sitten vain Ikeaan.

En tajua tätä. Kotona oloa, kuinka hyvin asiat mulla on. On äiti, joka pitää huolta siitä että saan syötyä. Vaikka ei tässä maailmassa taida olla yhtään ihmistä, joka ei tuputtais mulle ruokaa :') Kaikki huolehtii siitä, että mun ois hyvä olla. Mutten pääse itseltäni pakoon.

Tää ei oo mun kroppa, tää vartalo on jonkun muun. Selviän kuitenkin, kaupungilla ajattelin, että on paljon lihavampiakin ihmisiä, ettei kukaan kiinnitä muhun huomiota. Silti tuntisin oloni paljon turvallisemmaksi pienenä. Mutten aio laihduttaa, mulla on elämä elettävänäni,

A Million Miles

Tänään on taas huono päivä. Nauran ja hymyilen hoitajien seurassa, jotta varmasti pääsen huomenna ensimmäiselle lomalleni. Sisältä kuitenkin tuntuu, että olen täysin rikki. Onko sillä edes väliä, pääsenkö näkemään sukulaisia serkun yo-juhliin, vai mätänenkö täällä sisällä. Taas pääsen vain esittämään iloista parantuvaa tyttöä. F*ck, missä edes on mun paranemishalu?!

Päivä on mennyt kiireisenä.  Pääsin ensimmäisen kerran fysioterapiaryhmään, jossa tehtiin lihaskuntoa. Tuntu kauheelta, kun surkastuneilla lihaksilla ois pitänyt nostella jotain palloa jaloilla. En mä jaksanut, piti pitää taukoja aina välillä, vaikka muut suoritti täysiä.

Ulkoiluja, vanhempien vierailua, omahoitajakeskustelua, lääkkeitä, ruokaa.

Sisältä ei tunnu miltään. Silloin kun tuntuu, voisin purskahtaa itkuun hetkenä minä hyvänsä. Itken ilman kyyneliä, eikä kukaan huomaa. Haluan huomiota, mutten uskalla pyytää. Kun joku kysyy miten päivä on mennyt vastaan "ihan ok". Idiootti kun olen.

Ja viilsin. Ranteeseen. Kolme viivaa, jotka eivät meinaa lakkaa vuotamasta.

The Animal Song

Vaihteeksi jotain mukavaa. Vaikka painan tällä hetkellä varmaan enemmän kuin ikinä, oli eilisessä päivässä kaiken ahdistuksen lisäksi jotain piristävääkin.

Ensinnäkin, saimme olla ulkona pihalla. Nekin, joilla ei ulkoilulupia vielä ole. Tietämättämme, aamuyhdeksältä parkkeerasi Kivelän pihalle Hembölen Kiertävä Kotieläinpiha! Ensin me huomattiin vain harmaa minipossu ikkunasta (joka oli kylläkin jättiläinen), mutta häkeistä paljastui kanoja, joilla oli munia, ja ylisöpöjä pikkukaneja. Aitauksissa oli isompia pupuja ja lampaita.

Olisi tehnyt mieli ratsastamaan shetlanninponilla tai aasilla pitkästä aikaa. Olen nimittäin heppatyttö, vaikka vointini takia en ole päässyt hevosen selkään yli kahteen vuoteen. Tähän saa tulla pian muutosta!

Hoidossakin on kai tapahtunut jonkinsorttista edistystä, pääsin nimittäin II-vaiheeseen. Tittididiii! En haluaisi ottaa enempää vastuuta mistään, mutta kai se on parantumisen kannalta pakollista. Eniten pelottaa itse annosteltava ruoka: entä jos otankin sitä liikaa ja painoni lähtee räjähdysmäiseen nousuun? Parasta kuitenkin on, että pääsen vihdoin lomille. Kotona kun olen käynyt viimeksi.. en edes muista milloin.

Äh, kirjoittaminen on vaikeaa näin pitkillä kynsillä...