Pitää vaan muistella, kuinka p*ska olo oli ennen, yli kymmenen kiloa laihempana. Ei ollut voimia, oli tukeuduttava seinään, jotta pysyi pystyssä. Silti anoreksia kirkuu korvaan, kuinka paljon kauniimpi olin silloin, kuinka paljon helpompaa elämä oli ilman tunteita. Koska täydellisyys vei tunteet mukanaan, mutta nyt ne on tullut kilojen myötä takaisin. Mulla on taas aivotoimintaa.
Mä olen samaa mieltä sairauteni kanssa. Olen lihava. Seisoin eilen pitkään peilin edessä, tarkastelin itseäni, tätä vartaloa joka ei ole minun. Mietin miltä ennen näytin. Peilailin itseäni kaupungilla ikkunoista. Meikatessa tuijotin paksua naamaani. Minulla on posket, vaikka haluaisin poskiluut. Istuessa vatsaan tulee makkaroita.
Silti syön,
Ahdistus ei katoa. Se seuraa minua ulos, kaupungille ja meren rantaan, kotisohvalle ja ruokapöytään. Käperryn sängylleni, mutta ahdistus korventaa vatsaani ja tukahduttaa hengityksen, se painaa rintaa ja kuuntelen sydämen lyöntejäni. Lasken aikaa, että pääsisin nukkumaan. Unessa kaikki on hyvin, mutta aamulla on taas herättävä todellisuuteen.
Huomenna olisi tarkoitus mennä käymään osastolla uloskirjauksessa. Sen jälkeen siskon kanssa Linnanmäelle. Ehkä huomisesta tulisi parempi.
musta olisi niin ihanaa voida sanoa, että ahdistus katoaa ajan myötä, mutta se ei vain ole totta. kuten ehkä olet lukenut, mä alan olla epätoivoinen itseni ja tämän olon kanssa. en tiedä jaksanko enää uskoa. mutta ole kiltti äläkä sä nyt luovuta kun olet päässyt näin pitkälle. ehkä sun ahdistus helpottaa, kuka tietää! kaikkihan me ollaan erilaisia, me ja meidän sairaudet. mä haluaisin myös voida sanoa, että tule nyt heti tänne mun luo asumaan, tuetaan toinen toisiamme, mutta pelkään että mun mieleni on tällä hetkellä liian hauras siihen. tai en tiedä, ehkä se olisi juuri se mitä tarvitsisin. en tiedä.
VastaaPoistamutta usko mua, sä olet miljoona kertaa kauniimpi nyt. ja sulla on aivotoimintaa, sulla on tunteet, sä olet ihminen.
enkä mä halua enää joutua pelkäämään sun puolesta.
Kyllä se ahdistus katoaa. Mä muistan, kun vielä neljä vuotta sitten makasin lattialla sikiöasennossa, kun sattui niin paljon PSYYKKISESTI. Ahdisti ja ahdisti ja sattui ihan saatanasti. Mutta nyt se on ohi. Mulla ei oo enää masennusta eikä syömishäiriötä ja oon onnellinen. Kaikki on mahdollista (vain taivas rajana, jos sitäkään). Sun pitää koittaa vaan kestää, joskus se ahdistus katoaa. Ja sun pitää syödä, muuten ei pysy hengissä.
VastaaPoistamoooi oltiin nuorten suljetulla osastolla vielä ennen kun täytit 18v toivottavasti muistat mut ;);)) ja mä voin ihan oikeesti sanoo että ahdistus lakkaa!! pitää jaksaa vaan tsempata 'loppuun asti' ja pian sä huomaatkin että näytäät ittes mielestä hyvältä, haluut ehkä isommat tissit ja perseen ja niskanikamat piiloon. kyllä se sieltä tuleee oo kärsivällinen ja jaksa nyt tsempata se kannataa!!! <3
VastaaPoista