What Doesn't Kill Us

Olen ollut koko viikon vain kotona. Muut perheen naiset lähtivät etelään matkalle, jäin faijan kanssa kahdestaan kotiin. Ja tietysti myös koiraneidin. Olen orjallisesti ulkoiluttanut sitä ainakin kolme kertaa päivässä. Koska isä on ollut kipeänä, on koira jäänyt kokonaan minun vastuulleni. Ai niin, nytkin sille pitäisi antaa ruoka. Mutta kun tuo nukkuu.

Koira on sentään huolehtinut siitä, että saan hieman ulkoilmaa. Se tässä hoitaa minua ennenmmin kuin minä sitä. Muutama rauhallinen lenkki päivässä, koska tuo ei nuoresta iästään huolimatta jaksa kauheasti kävellä. Ennemmin se vain haistelee ja kiskoo koirapuistoon päin. Sen kanssa ei siis lähdetä hikilenkille eikä edes kunnon kävelylenkille, estääpähän mua ainakin pakkoliikkumasta.

Syömiset taas on mennyt päin ties mitä. Onko siitä oikeasti vain kaksi viikkoa kun pääsin osastolta? En viitsi tähän täsmällisiä määriä kirjoittaa, mutta joko ruokamäärät ovat todella pieniä tai sitten putsaan kaapit tyhjiksi. Posliinipöntön halailuista puhumattakaan. Olen ottanut taas kalium-tabletit käyttöön, koska labra-arvot luultavasti hyppivät jossain alhaalla.

Kuivumistakin varmaan on, koska paino on aika lailla laskenut. Ei sitä kyllä huomaa ulospäin, vaa'alla vaan.

Kaikki ahdistaa, olen yrittänyt löytää jotain millä viillellä, mutta äiti on ennen matkaansa osannut piilottaa kaiken terävän. Veitset, terottimet ja muut. Löysin kyllä etsiessäni mun vanhat lävistysneulat, mutta ei niilläkään saa ranteita auki. Ei sillä, että olisin itseäni tappamassa. Ei, mä vaan säälittävästi vähän-viiltelen ja helpotan sisäistä tuskaani.

Kaipaan alkoholia. Tänäänkin olisin voinut juoda kavereiden kanssa. Harkitsin jopa sen tekemistä yksin himassa, mutta vastaan tulevat kalorit. Juhlikaa te, minä nukun.