Paino on laskenut osastolta pääsyn jälkeen reilut kolme kiloa. Olin aika yllättynyt, koska oon syöny ku mikäkin sika. Lappaan ruokaa suuhun melkein koko ajan, koska vatsassa vaanii nälkä. Nälkä tarttui taas mukaan osastolta, keho tottui saamaan ruokaa säännöllisesti muutaman tunnin välein. Nyt mä vaan oon taas tuhoomassa rytmiä. Syön kyllä kun kello on tietyn verran, mutta vain pari kertaa pävässä, liian harvoin.
Söin jäätelön. Oksensin sen. Mikään ei pysy sisällä.
Ahmin. Enimmäkseen omenoita ja porkkanoita, mutta kuitenkin. Ällöttää tää oma käyttäytyminen, nolottaa kun perhe joutuu seuraamaan tällaista näytöstä. Vessanpönttö kutsuu liian usein. Hoitajani polilla on sanonut, että anoreksiasta paraneminen kulkee välillä bulimisien oireiden kautta.
Mutta kun en mä oo parantumassa, en usko enää siihen. Mä yritän kyllä, mutta voimat ei riitä. Sain kuitenkin eilen vakuutettua lääkärinkin siitä, että kyllä mä pystyn syömään. Että tähän tulee muutos. Mun vaan pitäis itse olla valmis tekemään se muutos. Välillä onkin parempia päiviä, kun en jaksa välittää painosta joka ikinen sekunti. On hetkiä, jolloin haluan elää!
Mun päässä sairaus kuitenkin rakentaa suunnitelmia. Ainoo miten ajattelin näyttää, että pystyn syömään on vesitankkaus. Jos paino vielä putoaa, ei kukaan saa huomata sitä. JOS se putoaa. Tänään söin onnistuneesti iltapalaksi viiliä ja suklaata, jota noi toi tuliaisiksi Kreikasta.
Mä haluan herätä tästä kuplasta, jota luon ympärilleni. En vain vielä, tänään haluan laihtua. Jokainen tällainen päivä vain vie minut kauemmaksi paranemisesta.
Kunpa tälläsiä päiviä ei olis kovin usein... Kunpa sä paranisit! Voimia ♥
VastaaPoista