Boys Don't Cry

Mihin ahdistus on kadonnut? Tuntuu, että olen aivan eri ihminen kuin jouluna. Silloin mietin vain itsemurhaa, terää seikkailemassa vaalealla ihollani ja lääkkeiden yliannostusta. Muuttaako rakkaus ihmistä todella näin? Annan rakkaani keittää minulle puuroa, jota en viime vuoden puolella suostunut missään tapauksessa syömään. Aamupala oli mielestäni täysin turha ateria (niinkuin kaikki muutkin ruoka-ajat). En voinut pistää suuhuni mitään oksentamatta. Ei se edelleenkään helppoa ole, ei läheskään, mutta ehkä pienenpienillä hiiren rotan askelilla mennään eteenpäin.

Vaa'alla en ramppaa viittä kertaa päivässä, kuten ennen. Yritän unohtaa sen lukemat ja ainoat numerot, joihin jaksan välillä keskittyä on askelmittarin digitaalinen näyttö. Vaikka tänäänkin jätin sen vain laukun pohjalle ja kävelyn sijaan kuljin laiskasti bussilla.

Vähän ahdistaa, kun tuo tyttöni sai vihdoin töitä. Ei sillä, etten olisi iloinen hänen puolestaa. Itselleni vain tulee niin turha ja saamaton olo. Vuodesta toiseen roikun mukamas lukiossa, luen pari kurssia vuodessa ja elän Kelan ja vanhempien rahoilla. Ja heti kun saan vähänkin rahaa tuhlaan kaiken vaatteisiin, joita minulla on ennestäänkin jo ihan tarpeeksi. Itkettää ihan.

Ahdistaa. Ehkä voisin pitkästä aikaa viillellä. Eihän viime kerrasta ole kuin viikko. On vain niin sekava olo, en ota itsestäni selvää. Toisella hetkellä olen onneni kukkuloilla, seuraavaksi ryven itsesäälissä ja itseinhossa. Miksi pysähdyn peilin eteen, kun kuva kuitenkin valehtelee? Miksi syön kun kuitenkin vain lihon? Ehkäpä elääkseni.

Ja huomennahan juhlitaan, kun tänään ollaan vaan siivoiltu ;----)

Better Than Love

Viime päivät ovat menneet nopeasti. Lauantaina juhlittiin mun 20-v synttäreitä, ja sunnuntai oli darra-lagaus-päivä (tosin ilman sitä darraa, vaikka muisti pätkäski jossain välissä iltaa). Oon ollu vaan tyttöystävän luona siitä asti kun se palas Thaimaasta ja tänään tulin illalla kotiin kun äiti välttämättä vaati. Ollaan mun ihanuuden kanssa kunnon pariskuntana käyty kävelyllä ja kaupassa ja kaikkea arkista.

Olen ollut onnellinen pitkästä aikaa. En ole edes tajunnut kuinka tyhjä olo mulla onkaan ollut, kun kaikki energia on mennyt syömisen, syömättömyyden, liikunnan ja oksentamisen suunnitteluun. Tyttöni tekee minusta kokonaisen (ja keittää aamupuuron, jotta saan jotain syötyä).

Kotona olo tuntuu toivottomammalta, mutta samaan aikaan turvalliselta. Täällä on kaikki muistuttamassa syömishäiriöstä. Heti kun pääsee kotiin saa taas kamppailla oksennushalua vastaan. En ole oksentanut kolmeen päivään, ennätys pitkään aikaan. Välillä päässä pilkahtelee jopa ajatus siitä, että voisin olla joskus terve. Jättää tämän taakseni, olla välittämättä painosta ja keskittyä vain ihmiseen jota rakastan.

Katotaan nyt, toisaalta en haluaisi yhtäkään kiloa lisää. Uskalsin käydä vihdoin vaa'alla ja se näytti 41,5kg. Laskenut osastolta lähdön jälkeen kolme ja puoli kiloa. Ei mitään kauheeta vauhtia, mutta alaspäin ollaan menty kuitenkin. Seuraava poliaikakin on vasta 25. päivä, mutta kyllä mä siihen asti pärjään.

Blood (Empty Promises)

En ole tänään jaksanut liikkua ollenkaan. Ahdistaa. En ole käynyt edes koiran kanssa kävelyllä, mitä vain lähikaupassa korttelin toisella puolella. Askelmittarin jätin tietoisesti kaapin perälle piiloon.

Heti aamulla (tai oikeastaan kahdelta iltapäivällä) meinasin pyörtyä kun nousin ylös. En saanut itseäni kiskottua sängystä aiemmin, makasin vain lamaantuneena paikallani useamman tunnin ja kuuntelin muuta elämää talossa. En vain halunnut taas aloittaa uutta päivää. Toisen kerran meinasin pyörtyä kun nousin ylös tuolilta, isä otti kiinni kun jalat meinasi pettää.

Perhetapaamisessa puhuttiin, että mulle pitäisi saada jotain sisältöä päivään. Oli puhetta koulusta ja Auroran päiväosastosta, mutta tokaisin, ettei mulla ole voimia. Ei ne uskonut. Veriarvoistakin puhuttiin, ja huomenna pitäisi soittaa hoitajalle ja varata polille aika, pyytää niitä laittamaan labralähete ja sopimaan verkostopalaveri. Huomenna pitäisi myös lähteä siskojen kanssa mummille. Mua ei vaan yhtään kiinnostais se syömispuoli ja mietinkin, että pitää varata mukaan light-mehua ja limua.

Kaikki eilen satanut lumi on poissa. On enää musta, märkä maa. Miksei voi vain tulla jo talvi? Tai ehkä ei saisi valittaa, kun on sentään lämmin. En kestäisi 30 asteen pakkasia.

Mietin, että nyt voisin viiltää. Mutta kun ei. Arg. Vittu. Jalat puutuu ja odotan lääkkeiden vaikutusta.

This Is The New Year

Hyvää uutta vuotta, koska tästä tulee paaaaljon parempi vuosi kuin viime vuodesta. Tässä teille video, aika surkea kun en keksinyt mitään mistä puhua, mutta antaapi olla...

Where Is The Line?

Istun keittiössä ja näen olohuoneessa ihmisiä. Kun käännän pääni, siellä ei ole ketään. Samoin kadulla, vastakkaisella puolella liikkuu ihmisiä, mutta olen yksin.

Askelmittari tikittää askelia, äiti sanoo takavarikoivansa sen. Lähden sateeseen ja annan taivaan itkeä päälleni. Juoksen kunnes en enää jaksa, kävelen loppumatkan. Taivaalla välkkyy valoja ja katselen niitä lumoutuneena. Öinen Helsinki on kaunis, meri houkuttelee minua hyppäämään mustaan.

Kotona syön, ahmin, ja oksennan kaiken.

Veri jyskyttää korvissani ja meinaan pyörtyä. Otan tukea seinästä ja tärisen kun silmissä pimenee. Kyykin lattialla, jottei taju lähde.

Haluaisin kuolla kun istun yksin pimeässä huoneessani. Tartun terään, mutta lasken sen käsistäni. Ei enää arpia. Pidättelen itkua, katson peiliin ja näen valaan. Romahdan sängylleni ja toivon ettei minun tarvitsisi enää ikinä nousta.

Take Me On The Floor

Mikäs tässä. Viime päivät on mennyt vain verkkareissa kotona. Ainoa mitä olen onnistunut tekemään on koiran kanssa ulkoilu. Oli ihanaa kävellä pimeässä ja katsella myrskyn nostamaa merivettä melkein kadulla, majakan valoa taivaalla ja puskea tuulta päin. Koira hyppii innoissaan vieressä suussaan vuorotellen varmaan jokainen tuulen pudottama risu ja oksa.

Hetken yritin juosta kaloreita pois, mutta päätin, ettei kunto kestä. Enkä halua aloittaa taas pakonomaista liikuntaa. Mietin pitäisikö toivoa askelmittari syntymäpäivälahjaksi. Jos pysyisi ihan vain kävelyssä, mutta keräisi askeleita...

Näin unta, että Kampin metroasemalla viilsin kämmenselän auki. Siististi verisuonien väliin. Ei tullut verta, eikä sattunut.

Terä olisi huoneessani, mutten käytä sitä. Osastolla tehdyistä haavoista revin viimeisen tikin pois eilen. Ihan siististi nuo ovat parantuneet, vaikka kivat arvet taas jäävät vaihteeksi. Mutta eipä tuossa vasemman käden ranteessa muuta olekaan kuin eri levyisiä arpia. Rumia.

Koira toi Ikea-rotta-lelun leikitettäväksi. Jaksaisinkin veto-leikkiä. Huippaa kun nousee ylös, eikä siihen totu. Tunnistaa kyllä kun meinaa oikeasti taju lähteä ja osaa piiloutua muilta, ettei ne näe kun kyykistyn lattian rajaan, tai yritän täristessä pysyä pystyssä. Ehkä olisi pitänyt jatkaa rautalääkitystä. Syönyt ainakin olen. Vaa'alla en ole uskaltanut käydä joulun jälkeen.

I Heard the Bells on Christmas Day

Hyvää joulupäivää kaikille :)

Aatto on jo mennyt ja melkein tämä päiväkin. Eilen oltiin serkuilla ja tänään ollaan löhöilty suurimmaksi osaksi kotona. Mitäs käytiin isän kanssa hautausmaalla sytyttämässä pari kynttilää muistoksi.

Jouluruokailut sujui aattona hyvin. Lounaaksi oli riisipuuroa, johon en kyllä uskaltanut lisätä sokeria päälle, mutta oli hyvää silti. Rakastan riisipuuroa, varsinkin kun sitä yleensä saa vain jouluisin. Aika hyvin sujui listan mukaan tämä ateria, illalla uskalsin ottaa laatikoita, herneitä, papuja ja rosollia ihan oman tuntuman mukaan. Joulupäivällisen jälkeen istuin yksin serkun huoneessa ahdistumassa ennen lahjojen avausta. Mietin vain, että nyt en oksenna, ja kerrankos sitä saa syödä hyvin ja ehkä vähän yli ateriasuunnitelmankin. Joulutorttuihin en enää koskenut.

Ai niin, ja hetken ajan kun katsoin peiliin, takaisin tuijotti _kaunis_ tyttö.

Tänään olen vain oksentanut lahjasuklaita ja pipareita. Nytpä tiedän millainen on bulimikon joulu. Kahteen kertaan olen syönyt kunnes on tullut suorastaan paha olo. Sitten vähin äänin vessaan ja sormet kurkkuun. Että kiva. Muutenkin on läskiahdistanut, kädet ja jalat ja vatsa tuntuvat suunnattoman kokoisilta.

Pitäisi vielä selvitä huomisesta kahvittelusta isovanhempien kanssa.

Ps. Mulla on niin ikävä kun rakkaus on toisella puolella maapalloa vielä kaksi viikkoa.

Do They Know It's Christmas

Taas kotona. Enhän ollutkaan kuin kuukauden taas sairaalassa. Ja toivon, että olisin siellä edelleen, ei suljetulla, vaan nelosella. Halusin parantua, mutta tuo ysi tuhosi motivaatiotani aika tavalla. Tänään olen kuitenkin onnistuneesti syönyt kotona lounaan ja välipalan. Kohta olisi vuorossa päivällinen.

Joululaulut soivat ja päässäni on tonttulakki, mutta minua itkettää. Enkä tiedä mikä. Ja tekee pahaa kun Jennalla menee niin huonosti.

Olen tänään juossut kaupassa ostamassa ligh-limua ja piparitaikinaa. Kukaan ei kuulemma viitsi leipoa, joten minä sitten teen pipareita. Jouluna pitää olla pipareita! Ehkä syön taikinaa ja oksennan. Hyvin lähtisi tämäkin alamäki. Tänään lupailin kirkkain silmin suljetun lääkärille, että kyllä kotona sujuu ja syön ja syön.

Tai sitten kestän vain ahdistuksen. Ainakaan en viiltele, vaikka tekisi helvetisti mieli. Ja rakkaanikin on tuolla jossain kaukana.

Damn Silence

Suljetulla. Olin muka liian vaaraksi itselleni nelosella. Eihän minut tikattu kuin kaksi kertaa. Nyt on ranteessa yhteensä yhdeksän tikkiä. Kukaan ei uskaltanut viedä minua ulos siltä varalta että hyppäisin auton alle. Miksi? Enhän minä halua kuolla.

Ensimmäisen tikkauksen jälkeen sain vielä armoa, jos en vahingoittaisi itseäni, saisin vielä jäädä. Enkä minä edes satuttanut, vähän vain raavin peukaloa auki ja kerran heittäydyin polvilleni. Tuon takia pidettiin ylimääräinen hoitokokous, jossa ei ollut edes omaa lääkäriäni. Päätettiin, että lähden kotiin.

Kun menin pakkaamaan tavaroitani, otin terän ja viilsin. Veri on lämmintä kun se valuu kättä pitkin. Kun hoitaja tuli katsomaan miten pärjään, tuli aika kiire lääkekansliaan katsomaan miltä papereihin kiedottu käteni näyttää. Päädyttiin taas tikkaamaan ja minut siirrettiin tarkkailuun yhdeksänteen kerrokseen suljetulle osastolle.

Tulee nenämahaletku, jos en syö. Vaikka painan varmasti sen saatanan 45 kiloa. Miksi minua pitää vielä ruokkia, lihottaa? Painoindeksikin on päälle 16, miksi en saa liikkua senkään vertaa, että kävelisin käytävällä edestakaisin.

Puhun halusta parantua, mutta en halua tehdä sitä täällä. Neloselle en kuulemma pääse enää ikinä, joten työ pitää tehdä yksin. Huomenna on mahdollisuus päästä pois. Ja niiiiin toivon, että pääsen kotiin. Onhan sentään joulu, vaikka ei yhtään siltä tunnu.

The First Cut Is The Deepest

Mä viilsin eilen osastolla. Pelkään, että nyt ne heittää mut pois, koska rikoin sääntöjä. Huomenna selviää saanko jäädä. Revin ensin vanhasta ranteen haavasta ruven pois ja viilsin siihen päälle. Verta melkein suihkusi ja sain siivoilla jälkiäni puoli tuntia vessan ja huoneeni lattialta.

Kun hoitaja huomas, niin nopeasti tuli lääkkeitä kunnon satsi.

Suihkussa haava aukes uudestaan ja annoin sen vuotaa. Pelottavalla tavalla on ihanaa katsella veren sekoittumista veteen, kuviota, tip tip.

Laitettiin rasvalappu ja side, ne piti hyvin iltapalan ajan. Mutta kun sen jälkeen istuin sohvalla kuuntelemassa musiikkia, katoin, että ohops, mulla on keltaiset sairaalahousut ihan veressä. Ja niin oli hupparin hihakin.

Kutsuttiin päivystävä lääkäri ja mentiin lääkehuoneeseen. Yritin inttää vastaan kun ne sanoi, että haava on ommeltava. Suostuin sitten, mutta verta oli valunut jo sen verran, etten pysyny enää jaloillani vaan pyörryin siihen lääkekanslian lattialle. Tikkejä tuli neljä.