2012/04/26

I'm Still Here


Sosiaaliset tilanteet pelottaa. Pitäisi tavata ihmisiä, vaikka lukittautuisin mieluummin neljän seinän sisään ja hautautuisin peiton alle. Kuitenkin tyttöystäväni kiskoo minut kotoa ja pitää maan pinnalla, järjestää jatkuvasti ohjelmaa vaikken jaksaisi. Kaupungin puutarha, kahvittelua. Pitäähän sitä päivissä olla jotain sisältöä.

Kävin tänään lääkärissä ja paino oli noussut. Niinhän sen pitääkin, vaikka pää huutaa kuinka vastaan. On ahdistanut koko päivän, mutta olen yrittänyt silti syödä tarpeeksi. En vain pidä tästä, että se vähäkin mitä syö näkyy heti vaa'alla. Mukamas nesteitä, en usko.

Kaikki puhuvat osastosta. En minä halua sinne, vaikken pärjää ilmankaan. Eikä se ainakaan auttaisi tähän ahdistukseen, ahdistaa aivan tavattomasti ja nytkin tekisi vain mieli viiltää ja itkeä. Kyyneleitä ei kuitenkaan tule ja terään en tartu. En. En. Otan vaikka tarvittavan temestan.



2012/04/22

No More

Tänä viikonloppuna olen ollut vain kotona, mutta silti olen yrittänyt haastaa itseäni ja lyödä syömishäiriötä turpaan. On tuntunut ihan oudolta, kun en ole ollut kultani kanssa. Emme ole viettäneet tänä vuonna yhtäkään viikonloppua erossa toisistamme. Tuo vain oli vähän kipeä, enkä halunnut tartuntaa, koska kuumeen nouseminen olisi vienyt minut sairaalaan päivystykseen.

Olen nyt päättänyt, että minä vielä nousen anoreksian kahleista. Suurimmaksi osaksi olen todella peloissani ja ahdistunut mitä syömiseen tulee, mutta yritän tehdä olemattomaan ruokavaliooni pieniä lisäyksiä. Laitan aamukahviini maitoa (kaloreita!!) ja syön viinirypäleitä (sokeria!!) aamupalaksi tavanomaisen porkkanan sijaan.

Eilen otin suuren askeleen ja lähdin äitini ja siskoni kanssa Thaimaalaiseen ravintolaan. Vielä kotiovella emmin, mutta äidin rohkaisemana lähdin mukaan. Tilasin paistettua tofua ja vihanneksia, jonka uskoin olevan jonkinlainen turva-annos. Sainkin hyvin syötyä, mutta kotiin tullessamme lukittauduin taas vessaan ja oksensin sen minkä sain ylös. Ei mennyt aivan kuin suunnittelin, joten en tiedä pitäisikö olla tyytyväinen itseensä.

Illalla sain vielä järjettömän ahmimiskohtauksen, joka vähän pelästytti. Tuhosin porkkanoita, omenan, puuroa, pari leipää ja kokonaisen keksipaketin. En hallinnut itseäni ollenkaan, vaan vain mätin ruokaa sisääni. Toivon, että tällaisista kohtauksista pääsisin eroon, jos ei muuten niin osaston tuomalla tuella.

Tänään sain kuitenkin ylitettyä itseni niinkin pienen asian kuin karjalanpiirakan kanssa. Yleensä en syö iltapalaa, mutta kun äiti paistoi uunissa karjalanpiirakoita ja kehotti ottamaan yhden menin aivan sekaisin. Pitäisikö minun todella ottaa? Puhuin tyttöystävänikin kanssa puhelimessa ja hän takoi päähäni järkeä: ei yksi karjalanpiirakka maata kaada. Olen ansainnut syödä ja vaikka puoli tuntia piirakan kanssa tastelin, sain sen lopulta alas. Etukäteen olin päättänyt, että tällä kertaa ei oksenneta. Ja se TOIMI.

2012/04/20

Devil On My Shoulder

Mitä sitten jos painoni onkin kolmekymmentäviisi kiloa ja painoindeksi alle kolmentoista? Onko muka hienoa, että saan kiedottua sormeni hauiksen ympäri? Valehtelen syöväni, vähättelen liikkumisiani ja terveydenhoitaja uskoo. Miksi minä hänelle valehtelen? Hänhän on ollut tukenani yläasteajoilta lähtien. Lähtenyt kanssani sairaalaan, kun vanhempani eivät ole päässeet mukaan. Hän katsoo minua hymy huulillaan ja halaa "ihanaa, että olet uskaltanut lähteä paranemisen tielle!" Mutta kun en oikeasti syönyt sitä puuroa tai kasvissosekeittoa, joista kerroin. Ne olivat valhetta. Tätäkö minä olen tavoitellut kaikki nämä vuodet, elämää luurankona, joka lihoo ja ahdistuu jopa yhdestä omenasta? En minä halunnut tätä elämää. Enkä minä halua enää valehdella, vaan kertoa rehellisesti onnistumisistani.

Sain vihdoin houkuteltua tyttöystäväni meille yöksi. Anteeksi, että olen ollut niin kylmä ihminen. En minä eilenkään ollut ahdistunut, päässä vain tikitti tyhjää, silti minulla oli hyvä olla. Olit ihana, vaikka aamulla minun pitikin lähteä aikaisin. Kiitos, että uskalsit tulla. <3

Lupaan nousta täältä, mutta se vaatii kauheasti töitä. Nytkin arvon uskallanko ottaa iltapalaksi porkkanan -en uskalla. Se lihottaa minua. Kuinka järjettömältä tämä kuulostaakaan jopa omissa korvissani, mutta kiellän itseltäni kaiken ruoan illalla. En voi oksentaa enää iltalääkkeiden jälkeen, mitä jos sorrunkin taas ahmimaan ja lääkkeet on otettu? Sen sijaan, että söisin jotain, juon teetä ja yritän päästä maidon tuomien kaloreiden ahdistuksesta.

Yritän suunnitella aamupalaa itselleni, jos saisin syötyä jotain. En ole enää moneen päivään saanut alas edes puuroa. En minä pysty syömään aamullakaan, en pysty en pysty. Itkettää, miten olen taas ajautunut tähän? Mutta minä vielä yritän ja perkele nousen täältä. Ahdistaa, saisinko vain pysähtyä tähän hetkeen?

2012/04/15

Bad Luck Charm


Muistan perjantai-illalta sen huonon olon, kun en päässyt lattialta ylös. Jo pelkkä istuminen aiheutti silmissä mustenemisen. Meinasin pyörtyä jos vähänkin liikuin. Emme ehtineet baariin ennen kymmentä (=sisäänpääsymaksua), joten pidimme omat bileet kahdestaan rakkaan suuren suuressa yksiössä. Join taas aika reippaalla kädellä ja tuli polteltuakin, eikä tuo yhdistelmä ei ole hyvä, joten siitä karmaiseva pyörryttävä olo. Tuo yksi jo mietti paniikissa, että pitääkö mulle soittaa ambulanssi. Eipä onneksi tarvinnut.

Täysin katastrofi ilta ei kuitenkaan ollut, kulta oli järjestänyt romanttisen yllätyksen kun tulin. Kynttilöitä ja kuohuviiniä, rakkautta ja suudelmia. Täydellistä yhdessäoloa. Rakastan tuota otusta yli kaiken.


Tänään kävimme parhaan kaverini kanssa elokuvissa katsomassa Nälkäpelin. Olen lukenut kyseiset kirjat, joten odotukset olivat ehkä turhan korkealla. Mikään pettymys filmi ei kuitenkaan ollut, tykkäsin kovasti ja oli ihanaa käydä pitkästä aikaa leffateatterissa. Yleensä vuokraamme dvd:t, enkä edes muista milloin olen viimeksi ollut leffassa. Pitää ehdottomasti käydä useammin, jos vain olisi rahaa...

Uskalsin syödä myös popcornia samalla!!! Oli hyvää.

Nyt tämän viikonlopun olen porskuttanut asenteella "ei haittaa mitä vaaka näyttää, saan syödä kun tekee mieli", vaikka silti olen sortunut oksentamaan. Takapakeista ei saisi masentua, mutta pelkään, etten pääse itse ylös tästä oksentamiskierteestä. En vain haluaisi korjata sitä osastolla, mutta sinnekin olen kohta valmis menemään jos muu ei auta. Tää sairaus ei pilaa mun tulevaa kesää, mulla on suunnitelmia, jotka vaatii parempaa fyysistä vointia. Miksi sen painonnoston pitää silti vaan pelottaa niin saakelin paljon? >:-------(

2012/04/12

Nothing Else Matters


Olen taas ollut tekemättä mitään pari päivää. Juossut vain lääkärillä, terkkarilla ja labrassa. Tai tossa on kyllä ihan tarpeeksi tekemistä mulle, joka nukkuu melkeen kaikki päivät ahdistuksensa pois. Oon iloinen siitä, ettei tää sairaus oo vaikuttanu mun unenlahjoihin. Pystyn nukkumaan varmaan yli 12 tuntia vuorokaudesta.

En sitten mennyt sinne kouluun. Tai menin sen verran, että koputin terveydenhoitajan oveen ja sanoin, etten mä pysty tähän. Etsittiin ryhmänohjaaja, joka sanoi laittavansa viestiä muille opettajille, ettei turhaan odota mua tunneille. Oon vaan syyllistänyt itseäni päätöksestäni tän parin päivän ajan. On niin mitään saamaton olo. Miksen mä voinut kolmea kurssia ottaa? Eihän se ole yhtään helpompaa aloittaa syksyllä ja vielä uudessa paikassa.

Saanko mä ees sairaslomaa kesäksi? Töitä en ole hakenut. Kunhan keksin tän sairauden päästäni, syömisvammailun myönnän, mutta mäkö muka masentunu? Kädessä kaksi vekkiä, jotka olisivat tarvinneet tikkausta. En minä viitsinyt herättää äitiä ja sanoa, että pitäisi lähteä päivystykseen. Mutta ei haavatkaan mitään kerro, kunhan leikin jotain teiniä: "yhyy, ahdistaa, pakko viiltää".

Housut ei pysy ylhäällä, vaaka väläytteli taas 35:lla alkavaa lukua. Nyt on kuitenkin tulossa viikonloppu: alkoholia ja ruokaa. Minä läskiporsas vedän varmaan taas parin kilon edestä. Tekisi vain mieli olla normaali ja olla välittämättä parin kilon painon heilunnasta, mutta kun en osaa. Enkä tiedä, mitä on oikeanlainen syöminen, ahmin tai kituutan.

Nyt kuitenkin hamsteria juoksuttamaan.

2012/04/08

I'm A Loser

Hyvää pääsiäistä vaan. Isovanhemmat oli tänään pääsiäislounaalla. Minä istuin huoneessani kun muut söivät kanaa ja sienikeittoa. Kahvittelemaan uskaltauduin vähäksi aikaa, vaikka kahvin sekaan laitettava maito pelottaakin. Mustana se vaan on pahaa, hyi kahvia yäk, mutta joskus sitäkin on opeteltava juomaan. Tylsiä juttuja, en jaksanut kuunnella, mutta hymyilin ja esitin ymmärtäväni.

Kun nuo vanhukset olivat lähteneet, söin sitten tuliaisiksi saadut suklaamunat ja tein tuttavuutta posliinijumalan kanssa. Taas, onhan tää melkeen jokapäivästä. Rahaakin menee kun ruoka on niin kallista, ahmin melkeen mitä vaan kun kohtaus iskee. Tee sentään pysyy sisällä.

Torstaina taas baarissa oksensin (tahattomasti), vaikken tilannetta muistakaan. Ehkei se Suomiviina sovi minulle, kun tulee kiskottua sitä sen verran reippaaseen tahtiin. Hamstraan kaapin täyteen siidereitä, muttei tee mieli kiskoa niitä.

Tiistaina alkava koulu stressaa ihan mielettömästi. Mietin jo, miten saan jätettyä kurssit kesken. Äikkää, matikkaa, psykaa. Matematiikan ehkä kestän, mutta äidinkieli esimerkiks työllistää ihan sikana. Nään jo itseni itkemässä teksiten kanssa pitkälle yöhön, kun en osaa kirjoittaa. Enkä mä tunne koulusta enää ketään, kaverit ja siskokin on jo kirjottanu, joten oon siellä ihan yksin ykkösten kanssa. Ahdistaa nytkin niin paljon ylihuominen, että voisin kaivaa terän esiin.

Lihon vain, vaikken syö juuri mitään. Tyttönikin huijaa minua ja sanoo, ettei me syömään olla menossa. Hah, mitä paskaa. Miksi me sitten istutaan ruokapöydässä koko ilta?

Hamsterikin vain nukkuu, vaikka se pitäisi päästää juoksemaan. Kaikki on nyt vaan eri mieltä mun kanssa kaikesta.

2012/04/04

Yack Yack Yack

Ihanaa välillä rauhoittua pari päivää kotona. Perhe on töissä ja koulussa, nautin siis harvoin koittavasta yksinäisyydestä. Seuranani ovat vain lemmikit, jotka eivät nekään välitä mitä teen. Niitä ei haittaa jos nukun pitkään tai pelleilen syömisieni kanssa. Koiran vien ulos vain jos haluan, minun ei tarvitse tehdä mitään. Tai tarvitsisi, mutta silti lusmuilen enkä tee mitään.

Ehkä tällainen neljän seinän sisällä oleilu on vaarallista. "Erakoidut. Kyllä sun ihmisiä pitää nähdä." Ihmissuhteiden ylläpito vain on niin raskasta. Pelkästään ruokakaupassa käyntikin on välillä liian vaikeaa, tuntemattomia ihmisiä ympärillä ja varmasti he arvioivat minua päässään. Ei meikkiä, päällä paksu talvitakki ja hiukset sekaisin.

Lääkärillä sain käytyä terveyskeskuksessa, en ikinä uskalla peruuttaa aikoja puhelimitse, joten polille tulee aina raahauduttua. Se nainen oli iloinen kun mun paino oli viime käynnistä noussut. Itseä ei niinkään ilahduttanut, mutta olkoon sitten paino tuossa 36,5 lukemassa. (Ilmotan ton nyt, jos myöhemmin _itseä_ huvittaa lukea näitä tekstejä, tää blogi on mulle päiväkirja.) Ei se sitten muuta tehnytkään, käski hakeutua herkästi Haartmanniin tai Auroraan jos yhtään itsetuhoinen tai kipeä olo tulee. Labrat se määräs parin viikon päähän, seuraavaa käyntiä ei sovittu, mutta menee kai ens kuun puolelle. Että tällaista "tiivistä" hoitoa..

Mietin, onko mun mahdollista päästä tästä oksentelukierteestä itse eroon vai tarviinko mä siihen jotain ulkopuolista apua. Nyt ollaan taas siinä pisteessä, että en syö mitään mikä ei tuu samaa kautta ylös. Ja oksentamisestahan on samalla tullut vaikeaakin, saa kyykkiä siinä vessan reunalla melkein tunnin ennen kuin on jotenkin tyhjä olo. Joo, oon ällöttävä kun tästäkin raportoin.

Huomenna kuitenkin pitkästä aikaa kullan kanssa ja suunnataan varmaan pääsiäisen kunniaksi vähän (paljon!) juhlimaankin. Jonkun verran aina hirvittää alkoholin kalorit, mutta kyllä kaikki silti alas menee. Kai se on normaalia juoda kerran / pari viikossa..?

2012/03/31

Whatever Doesn't Kill Me


+ 2kg, mitä mitä? Ja vielä parissa päivässä, ei pitäisi syödä yhtään ylimääräisiä, varsinkaan herkkuja. Nyt menee viikot siihen, että arkisin kituutan itseäni parilla sadalla kalorilla päivässä ja viikonloput menee ahmiessa. Vitun _sika_! Olen nyt vain niin äärettömän vihainen itselleni. Miten mä voin ens viikolla suostua lääkärin vaa'alle kun olen yhtäkkiä niin läski? Varmaan kattoo, että nyt toi tyttö on lihonut miljoona kiloa ja sen kontrolli on tipo tiessään. Niin varmaan onkin, nyt on olo, etten enää ikinä syö mitään. (Syön kuitenkin.)

Painoa en voi kuitenkaan nostaa ennen kuin saavutan taas sen maagisen 35 kilon painon. Ja se oli kilon päässä vielä viime viikolla, nyt se on taas kauhean työn takana. Kun saavutan tuon, voin alkaa taas suunnitella paranemista. Kesälomalle tekemistä: matkustelua, festareita, kaikkea mikä vaatii hieman parempaa fyysistä kuntoa. Nyt kuitenkin pitää vielä keskittyä huolestuttamaan läheisiä tällä itserääkillä, vaikka turhaan ovat minusta huolissaan. Pistää aina vihaksi kun joku sanoo olevansa peloissaan puolestani. Mulla kun ei ole mitään hätää, enkä ole kuolemassa viikon päästä.

Se samainen lääkäri, jolle pitäisi keskiviikkona uskaltautua, soitti eilen labratuloksista, vaikka niistä piti puhua vasta seuraavassa tapaamisessa. Oli kuulemma huolissaan matalista neutrofiileistä, eli valkosoluista, ja sanoi, että jos nousee kuumetta on hakeuduttava päivystykseen. Sinänsä ihan turha tieto, en ole ollut kipeänä varmaan pariin vuoteen. Pienikin kuume voi olla minulle vaarallinen, kun ei ole mitään joka elimistöä puolustaisi pöpöjä vastaan, liiba laaba, ei kiinnosta.

Kaikki on paskaaaa. Naamakin, tai no ylähuuli, ihan turvoksissa kun menin pistämään angel bites -lävistykset molemmille sivuille toissapäivänä. En voi näyttäytyä ihmisten ilmoilla, hyvä kun koiraakaan kehtaa viedä ulos. On sen verran ruma olo.


Kiitos ja kuitti. Kuulostan varmaan joltain pro-analta, joka kitisee kaikesta mahdollisesta, mutta minkäs teet kun menen ja pilaan elämäni syömällä.

2012/03/28

Passionless, Pointless

On ollut päiviä, kun istun puoli tuntia lattialla terä kädessä. Itkien sitä, että pitää viiltää. "Olet epäonnistunut, kärsi!" Haluten tuntea kipua. Kunnes äiti tulee huoneeseen ja pitää nostaa kulissit pystyyn. "Mitään en tehnyt, voin hyvin, katso, käsissä on vain vanhoja arpia.." Vaikka jos olisi tullut viisi minuuttia myöhemmin olisi nähnyt lattialla kasan verisiä papereita.

Viiltelylakko on siis kestänyt jo viikon, hyvä minä. Ja iloisia päiviäkin on mahtunut mukaan. Viikonloppu oli vaikea, mutta olen saanut kaivettua itseni aika hyvin ylös sen murheista. Huomenna olisi taas tarkoitus viettää aikaa kullan kanssa, tuo kun oli koko viime viikon poissa Helsingistä, niin näkeminen on jäänyt vähemmälle.

Tänään en jaksanut lähteä lähikauppaan, kunto oli niin huono, etten meinannut saada itseäni sängystä ylös. Tärisytti ja hikoilutti vain, tuntui, että pyörryn ylös noustessa. Kävelin jääkaapille ja join vähän tuoremehua, kunnes olo parani edes hitusen. Siitäkin hirveät syytökset heti päässä, tyhmiä kaloreita, mehu on turha keksintö. Juoda nyt kaloreita, eikö hedelmä olisi parempi?!

Labrassa piikitettiin seitsemän kertaa, kyynärvarsista ei tullut verta vaikka neula oli kuulemma suonessa. Tädit eivät meinanneet saada minusta millään mitään, mutta lopulta kämmenselästä avoneulalla tuli tuskallisen hitaasti tarpeeksi neljään putkilolliseen. Tip, tip, tip. Ja muuten sattui, kun se ensimmäinen hoitaja aika ronskisti kaiveli sillä neulallaan.

Sattuu, kun istuinluut osuvat tuoliin. Ei tämän näin pitäisi mennä.

2012/03/23

Happy Thoughts


Pari päivää päässäni on pyörinyt paljonkin terveitä ajatuksia, harmi vain, etten ole saanut sovellettua niitä käytännön tasolle. Olin siis mummilla ja syömiset sujuivat oikein mallikkaasti. Ahdisti, kun piti syödä kolmesti päivässä sen totutun yhden kerran sijaan, mutta pystyin isovanhempien tuella syömään edes jotakin. Vaikka iltapäiväkahveilla en syönytkään pullaa, pystyin rauhallisin mielin ottamaan omenan. Lounaalla sain otettua lisää salaattia, kun sosekeiton jälkeen jäi vielä nälkä. Olin etukäteen pyytänyt, että tarjottava lämmin ruoka olisi keittoa, koska se on minulle paljon helpompi kuin laatikkoruoat.

Tässä onkin nyt tullut väkerrettyä 1000 palan palapeliä ja pelattua korttia oikein urakalla. Olen myös puhunut sairaudestani, edistysaskelista ja siitä mikä paranemisen tielle astuessa pelottaa. Olemme myös mummin kanssa käyneet rauhallisilla kävelyillä ja tänään kävimmekin Prismassa, josta ostimme minulle uuden hienon muumimukin - ja ilman mitään syytä, synttärit ja joulu ovat jo takana päin.

Sain puhuttua pelostani lukiota kohtaan, mitä minulta vaaditaan kun palaan sinne. Taas totesin, että odotukseni numeroiden suhteen ovat aivan liian korkealla, vaadin itseltäni aivan liikoja. Täytyy kyllä sanoa, ettei siskon ylioppilaskirjoituksiin lukemista katsoessa pelkoni ole väistynyt ollenkaan, päin vastoin, tuo kun on suorastaan asunut kirjastossa viimeiset pari kuukautta. Kun olen itse paremmassa kunnossa, pitääkö minun yltää samaan ja kirjoittaa ainakin viisi E:tä?

Meinasin tänään syödä jopa keksin ylimääräisenä, mutta sitten iski epävarmuus. Näin jälkeenpäin ärsyttää, yksi keksi hei, en minä siihen olisi kuollut!

"Joskus aion vielä kääntää
Kelkkani ja tehdä korjausliikkeen;
Aion parantaa kaikki tehdyt vauriot,
Melkein uskon itsekin.

Minussa on ongelma,
Jokin virhe ohjelmoinnissa.
Puutteita koodissa
Korvaan piittaamattomuudella."