Somebody Kill Me

Otin lävistyksiä  pois, snake bitesit ja angel bitesit saivat lähteä. Myöhemmin kyllä tungin angelsit takaisin. Sanon vain, että sattui.

Painoindeksi oli eilisen punnituksen jälkeen 14.7. Läskittää ja olen aivan hirveä hylje omissa silmissäni. Itken pahaa oloa ja syön tarvittavia lääkkeitä. En kestä tätä jatkuvaa ahdistusta, romahdan sen alle enkä pääse ylös. Näen tulevaisuudessa pelkkää mustaa, enkä osaa olla onnellinen asioista, jotka minulla loppujen lopuksi on hyvin.

Ahdistaa syödä. Ahdistaa kun en oksenna sen jälkeen. Ahdistaa ettei saa satuttaa itseään. Ahdistaa puhua toisteen potilaiden kanssa. Ahdistaa vertailla itseään muihin. Ahdistaa pelko siitä, että hoito loppuu oman typeryyteni takia. Ahdistaa oman ruumiin koko. Olen varma, että kun saan vielä pari kiloa, olen ylipainoinen.

Milloin tulevat hyvät hetket, joista kaikki puhuvat? Miten te olette kestäneet tämän ylitsevuotavan ahdistuksen? Itse kuuntelen musiikkia, mutta senkin läpi hiipivät anorektiset ajatukset mieleen ja mustaavat kaiken.

Elän mustassa, enkä näe valoa.

She Is Suffering

Kokeilin eilen olla ottamatta tarvittavia lääkkeitä ja sietää ahdistusta. Hoitajat kun aina puhuvat siitä, että se on kestettävissä. Tuloksena itkin ja hyperventiloin kaksi tuntia huoneeni lattialla. Eikä ketään kiinnostanut, olisi itse pitänyt mennä pyytämään apua. Mutta kun piti yrittää kestää ahdistusta! En halua enää yhtään samanlaista päivää.

Muutenkin mun hoitotiimiä ollaan ehkä vaihtamassa, enkä ollenkaan haluaisi. Taannun kuulemma aina omahoitajan ollessa työvuorossa niin, ettei se palvele mun edistymistä.

Painan jo yli neljäkymmentä kiloa, painoindeksi 14,5. Ahdistaa. Ahdistaa kyllä kaikki muukin. Haluaisin vain käpertyä jonnekin nurkkaan ja kuolla sinne. Tekisi niin paljon mieli viiltää, että menen sekaisin. Hakkaan nyrkeillä kehoani, haluan pois tästä, tämä en ole minä.

Kuinka kauan tätä kestää, millloin kaikki muuttuu paremmaksi?

Favorite Damn Disease

Päivät lipuvat toistensa ohi samanlaisen jatkuvan ahdistuksen vallitessa. Sitä pääsee karkuun vasta illalla kun pääsee nukkumaan. Olen itkenyt litroitttain kyyneleitä, nytkin rinnassa painaa vaikka on vasta aamupäivä. Yleensä paha olo kun iskee vasta välipalan jälkeen.

Käteni on paketissa, vaikkei tarvitsisi. Sillä vain turvataan, etten revi vanhoja haavoja auki. Suihkuun en saa sheiveriä mukaan, ihan vain jotten satuttaisi itseäni. Huone ratsattiin ja kaikki terävä vietiin.

En kestä tätä hoitoa, jatkuvaa painonnousua hurjaa vauhtia ylöspäin. Painoindeksikin on jo 14.25. Lihava olo, vaikkei pitäisi. Muut täällä vain ovat niin laihoja.

Luen kirjoja, ja kuuntelen musiikkia, mutta mikään ei vie ahdistusta pois. Välillä lääkkeet auttavat, tuntuukin että syön niitä ihan liikaa. Mutta ehkä se kannattaa, etten ala taas viillellä ja lennä pihalle.

Koska tästä hoitojaksosta haluan hyötyä, haluan kohti tervettä elämää. Vaikka se pelottaa, pelottaa enemmän kuin kuolema.

Start From Scratch

Revin taas eilen illalla vanhat ruvet vasemman käden ranteesta. Seurauksena hillitön verenvuoto, jopa säikähdin vähän kun en saanut sitä loppumaan. Lopulta sain kuitenkin lätkäistyä laastarit päälle ja siivottua jäljet ennen kuin kukaan näki.

Tänään kuitenkin vuorohoitaja pyysi näyttämään kädet ja kysyi kuka on laastarit liimannut ja myönsin itse ne laittaneeni. Kun laastarit otettiin pois, alkoivat haavat taas vuotaa ja lähdin hoitajan kanssa taksilla Haartmaniin tikattavaksi. Haavat olivat kuitenkin sen verran vanhoja, että ne olisi pitänyt uudestaan viiltää auki, joten ne uuden infektion pelossa vain puhdistettiin.

Myöhemmin osastolla on vaihdettu sidoksia pariinkin kertaan kun viillot ovat vuotaneet läpi. Ulkoiluni keskeytyi kun hoitaja huomasi verisen hihani ja kiiruhdimme takaisin sairaalaan. Nyt joudun pitämään kättäni koholla, jottei vuoto tulisi enää läpi.

Onneksi huomenna on labrat, nähdään mihin hemoglobiini on pudonnut...

Kill Everybody

Tänään lounaaksi läskinuudeliwokkia, jossa oli ehkä pari kikhernettä ja porkkanan palaa. Muuten täyttä rasvassa lilluvaa nuudelia. Ahdisti.

Välipalalla meitä oli kolme, muut olivat retkellä kirpputorilla ja retkilupaahan minulla ei vielä ole. Eikä auttanut yhtään, että välipalan annosteli uusi hoitaja, joka laittoi kirsikka-kaurahiutale-rahkaa aivan liikaa, ei siihen kahden desin viivaan asti, mihin kuuluisi, vaan kukkuroilleen yli. Sain kaiken (valittaen) syötyä, mutta sen jälkeen minulle piti puoli tuntia jankuttaa, että en liho ylimääräistä viittä kiloa pienestä määrästä rahkaa. En ole vieläkään varma uskonko. Itkin vielä äidillekin, joka tuli kylään. Illalla päivällisen jälkeen itkin vielä uudestaan läskiä oloani. Ja mitä sain? Kaksi pilleriä, mutten keskustelua. Ei täällä varmaan kukaan halua puhua mun kanssa.

Hakkaan henkarilla jalkojani ja tuijotan mustelmia.

Jotain positiivistakin on tapahtunut: sain vihdoin ulkoiluluvat. Eli kaksi kertaa viisitoista minuuttia hoitajan tai omaisen saattamana. Vähän sateista on ollut, mutta kyllä tuo mieltä piristää. ja vielä tässä vaiheessa lasken sen myös kulutukseksi

Eilen katsoimme ikkunasta ilotulituksia, olivat aika näyttäviä, vaikka oikeaa radiokanavaa ei löydettykään, joten musiikki jäi uupumaan.

Painoindeksi 13.66

Grow Up

Olo on ollut karmea, ja tuntuu etten saa tarpeeksi tarvittavaa lääkettä. Kun pitää odottaa sitä kauheaa oloa, jotta napin naamaansa voi vetäistä. Yleensä siis itkupotkuraivareiden jälkeen, vaikka välillä olen uskaltanut itsekin pyytää. Pelkään vain, että nuo loppuvat ja illalle ei jää mitään.

Tänään vaihtui ateriasuunnitelma ½-startista starttiin, puolet siis lisää ruokaa. Tuntuu, että henkilökunta yrittää hukuttaa minut ruokaan, leipään,  perunoihin ja jäätelöön. Ihme että itken... (eikä siihenkään reagoida, pitäisi koputtaa kanslian oveen sen sijaan, että seisoo siinä oven edessä meikit pitkin poskia)

Minua yritetään kasvattaa aikuiseksi, opettaa ottamaan kontrolli omasta elämästä ja kantaa vastuuta.

En ole vieläkään päässyt ulos, vaikka bmi on ylittänyt jo maagisen 13 rajan. Pitää kysyä lääkäriltä hoitokokouksessa kantaa asiaan. Huonoksi onneksi lääkäri taitaa kuitenkin olla kipeänä kun ei ole töihin päässyt. Istutaan siis sisällä ja puretaan ahdistusta käytäviä edes takaisin kävelyllä. Mikä on tietysti kiellettyä.

Heal Me

Meikit valuu pitkin poskia kun en saa kyyneliä hillittyä. Miksi tulin tänne? Tiedän, että nämä haluavain vain lihottaa minut sotanorsuksi. Rumaksi, ällöksi, pehmeäksi. Haluan pois, pakoon, turvaan, jonnekin missä ei tarvitse syödä koko ajan.

Mutta tällä hetkellä olen valmis taistelemaan itseni tästä pimeästä kaivosta ylös. Vain minä voin tehdä sen päätöksen, että aion parantua. Toisilta saan tukea, mutta se on vain minusta itsestäni kiinni. Ja minä taistelen mutten tiedä kuinka kauan jaksan...

Koska painoindeksini on alle 13, en saa ulkoiluita tai pääse osallistumaan muihin kuin keksusteluryhmiin. Olen siis lukittuna neljän seinän sisälle ahdistukseni kanssa. Kuuntelen musiikkia ja revin liiman rippeitä käsistäni, niitä joihin en viikkoon saisi koskea.

Paino 35,3kg, painoindeksi 12,69.

Welcome

Uusi osastojakso alkoi tänään. Ensimmäiset kyynelet on jo pahan riisifrutti-mörön takia itketty, muutenkin olen ollut aika kuollut ja koomassa, jossain oman lasipalloni sisällä, joka vaimentaa kaikki äänet. Olen vaihtelevasti ahdistunut ja sitten mennäänkin ihan toiseen ääripäähän niin, ettei mikään tunnu miltään, ei elämäkään elämän arvoiselta. Tällä hetkelläkin elän vain läheisiäni ajatellen - muuten olisin todennäköisesti jo haudassa.

Ahdistaa kun väki täällä on minua pienempiä, vaikka tiesin etten voi se kaikista luisevin olla kun näin nopeasti tein päätöksen tulla takaisin. Eikä saisi tuijotella toisia kateellisena, EIKÄ SAAKAAN KILPAILLA siitä kuka on laihin. Me kaikki olemme täällä normalisoimassa painoamme siinä se, ja kaikki oireilevat erilailla.

värjäilin hiuksia

Selvisin aamukymmenen nutri-shotista, lounaasta, välipalasta ja päivällisestä kunnialla läpi. Syön ½-starttia, missä ruokamäärät eivät ole mitään suurensuuria, mutta silti ne saavat ahdistuksen nousemaan pintaan. Iltapalan jälkeen voisi mennä aikaisin nukkumaan kun yöunet jäivät viime yöltä hieman lyhyiksi. Ajauduin taas viiltelemään kättä, ja vanhemmat kyyditsivät minut Haartmanniin tikattavaksi. Loppujen lopuksi pelkkä liimaus riitti, mutta aikaa meni reilusti yli puolen yön.

Painoindeksi 12.73, paino 35,3kg.

alfnifnaiehtpafjölakfnlaqw eipä tässä kai muuta.

Can You Help Me

Löysin vanhan päiväkirjani. Oon väsyny tähän sairastamiseen, tätä on jatkunu jo niin monta vuotta.

"keskiviikko 08.10.2008
Mä en oo menos vielä nukkumaan, läksyt tekemättä. Ja eka pitää viel urheilla, koska mä söin tänään liikaa. Oksensinkin, mutten tarpeeks. Mun piti lähtee lenkille, mut en sit menny ettei kukaan ihmettelis mun yhtäkkii innokkuuden puuskaa. Lisäks mä tarviin uuden ohjelman, painolle ei tapahdu mitään, ennemminki se vaan nousee. Alotan jonkun omena-dieetin, vittu syön liikaa ja sit itken kylppärissä. Vihaan mun läskejä käsiä, vihaan kaikkea, nytki mä tunnen mun miljoonat makkarat vatsalla. Niistä jää punaset viivat kun nousen ylös. Revin ne kohta irti."

"lauantai  04.04.2009
Se on jännä, etten syö mitään. Pystyn siihen, vaikka kaapit on täynnä karkkia. En päässy siis ratsastaa sen stnan liikuntakiellon takia. Kävin sit ostaa hiusvärin ja lukiokirjat ja tein ruokaa, jota en syöny. Illal kävin Ellan kaa kattoo leffas himoshoppaajan  ja menin sit Suomisille ja vein Onni-koiran ulos. Käveltiin yli tunti, tihkusateessa, jalat märkinä, sormet jäässä. Väsyttää."

"keskiviikko 04.11.2009
Rakas anoreksia,
kaikki haluu susta eroon, mutta sä oot luvannu, että me ollaan yhtä. Jos sä lähet, musta ei jää mitään jäljelle, koska meistä kahesta mä oon se heikompi osapuoli. Ja sä ehdotat, että lähen sun mukaan, koska me ollaan yks ja sama. Mutta me ei olla ilkeitä, ei pahoteta muiden mieltä. Me tehään niinku ne oikeesti haluu: me lähetään. Me kuljetaan samaa matkaa ja kuihdutaan tästä maailmasta."

"03.03.2010
Jos mä kuolisin, se ei haittais. Se ois helppoo, koska en odota tulevaisuudelta mitään. Ei sitä voi kaivata mitä ei ole. Jos syömishäiriö joskus veis mut, haluisin, että kaikki jatkais elämäänsä onnellisina eikä käyttäis aikaa mun suremiseen. Ois nytki helpompaa olla satuttamatta läheisiään. Muhun sattuu vaan teidän kipu."
(Voin julkaista näitä lisääkin, jos tykkäätte)

Keskiviikkona pääsen osastolle. Toivottavasti siitä on tällä kertaa enemmän apua. Ainakin on toiveikas olo. Samalla pelottaa mennä sinne näin isona. Mitä jos joudun aloittamaan heti startti-ateriasuunnitelmalla puolikkaan sijaan? Mitä jos, entä jos, apua!
Paino 36,0kg, painoindeksi 13.06.

Walking Disaster

Vereni on mustaa kun se hiipii ranteitani pitkin tippuakseen viemäriin. Terä viiltää vielä kerran, mutta jäljet eivät onneksi levähdä auki - ei tarvitse lähteä tikkauttamaan. Miten tähän taas tultiin, kun jäin illaksi yksin kotiin koiravahdiksi.

Sain ponnistella, jotta pääsin koiran kanssa ulos tässä olotilassa. Nielin tarvittavat temesta-, zyprexa ja ketipinor-napit, mutten huomaa vaikutusta. Itkusta turvonneet punaiset kasvot, en katsonut ketään silmiin. Menisin aikaisin nukkumaan, mutta pitää vielä vahtia, että pikkusisko tulee sovittuun aikaan kotiin.

Soitin sairaanhoitajalle ja sain ajan ensi keskiviikoksi. Siellä sitten keskustellaan mahdollisesta osastosta. Hävettää vain mennä takaisin, kun pärjäsin vain kuukauden poissa. Mutta tää on taas riistäytynyt siihen pisteeseen, etten omin voimin pääse ylös. Kävelyä tunnista toiseen, joku hedelmä väliin ja sit taas ulos ovesta. Illat saan sentään rauhoitettua, nytkin katson Junoa teemuki kädessä.

Enkä huomaa laihtuneeni.