Tää säännöllinen syömisrytmi on jotenki turvallista, eikä safkoista tuu jostain syystä kauheesti ahdistuksia. Suurimmaks osaks se on viime päivinä johtunu siitä, että mun ajatukset ei pysy hetkeäkään aloillaan tai keskitän ne täysin johonkin muuhun. Ruokailutilanteissa hölötän kun mikäkin idiootti, vaikka muut istuis hiljaa. Hyvä kun välillä ees huomaan mitä suuhuni tungen.
Oon pari kertaa kyl oksennelluki ja kotona käynti ei suju ilman ollenkaan. Siitä onkin viikko kun viimeksi söin jotain himassa. Jokaisen lämpimän aterian oon kuitenkin syöny osastolla (päätin nyt kutsua tätä kuntoutusosastoksi, kun Kelan papereihin niin kirjoitettiin), lukuunottamatta yhtä kertaa kun käytiin äidin kanssa sushi-buffetissa sekä tietysti laivareissua.
Välil saatetaan vetää jotain ekstroja, jos tekee mieli. Joku ilta söin iltapalan jälkeen vielä jäätelön kun hoitaja oli jo lähtenyt. Me myös keräillään Kinder-munien leluja! Hoitajat syö suurimman osan suklaasta, mut kyllä mäki välillä uskaltaudun. Samoin oon pari kertaa salaa varastanu keksin kaapista kun kukaan ei huomaa. Me ollaanki keskusteltu tästä kun muut haluu aina oikein näyttää että "mäpäs syön nyt ylimääräistä", kun mun mielestä se on jotenkin kauheen noloa. Hirvee possu kun vedän ateriasuunnitelman lisäksi jotain p****a, vaikka paino nousee muutenkin.
Ja kyllä, paino on "turvallisesti" ollut yli neljänkymmenen kilon jo useamman viikon.
Oon mä parit ahdistuskohtauksetki vetäny ja itkeny meikkini poskille. Kauhee tunne kun ei tiedä mitä tehdä, kaikki tiivistyy yhteen sanaan: ahdistus! Ravaan pientä ympyrää huoneessani, pitelen päätä yrittäen rauhoittua "Sä et voi viiltää, rauhoitu rauhoitu rauhoitu!" Ei pysty lukemaan, katsomaan, kuulemaan. Kaikki on vaan huonosti, olo on TOIVOTON. Kävelen kehää kunnes lopulta purskahdan hysteeriseen itkuun ja huuhdon osan pahasta olosta pois. Enkä mä pysty sillä hetkellä hakemaan apua. Mitä mä sanoisin, kun en osaa pukea tunteita sanoiksi?
Mut nyt menee hyvin! On itsevarma olo ja tunnen itseni kauniiksi, itse asiassa tosi kauniiksi - aika pelottavaa. Tuntuu, että oisin heränny taas eloon. Jaksan vaikka mitä, haluan tehdä vaikka mitä, mikään ei masenna. Olo on oikeesti LOISTAVA, välillä en ees tunnista itseäni. Mä oon ollu koko elämäni hiljaa, päättäny selvitä yksin, pitäny kaiken sisälläni. Nyt mä en ees ajattele ennen kun puhun tai toimin. Mitämitämitäää???
 |
| innostuin "vähän" kerrospukeutumaan mekko, huppari, kaks takkii, viis huivii ja kolme hattuu |
Ei kyllä näy tuo painonnousu ainakaan kuvissa. Paitsi ettet tosiaan näytä enää ihan niin väsyneeltä :) Uskon, että susta tulee vielä paljon kauniimpi, kuhan pääset vähän terveempiin lukemiin! Hyvä että syömiset ei pahemmin ahista. Mulla aikoinaan syöminen kans oli pelottavan helppoa, kun se tapahtui osastolla. Jotenkin se, että joku muu päättää ajan ja ruuan tekee siitä paljon helpompaa. Iteki hakeuduin toisen kerran osastolle ihan oma-alotteisesti, koska halusin, et joku antaa mulle luvan syödä, kun oma pää ei sitä enää antanut :p Mut nykyään ruoka ei oo enää mulle vihollinen ja voimien palauduttua oon löytäny liikunnasta itelleni sen jutun. Nyt se ei oo enää pakko, vaan kiva asia, joka pitää pään kasassa ja on terve tapa huolehtia ja nauttia omasta kropasta ja siitä, mihin kaikkeen se pystyy, kun on voimia :) Muttaniin halusin vain sanoa, että sä oot hyvällä tiellä ja mä uskon että sä vielä paranet :)
VastaaPoistaMulla ei kyllä ole ikinä ollut osastollakaan näin helppoa, mutta en valita. Ja kiitos :)
PoistaPist ekstralämpimät sukkiksetki viel, kyl niit tarvii;)
VastaaPoistaMeinasin jo johonkin aiempaan postaukseen kommentoida, että näytät paljon paremmalta jo! Jotenkin iloisemmalta ja paljon pirteämmältä :) Tsemppiä!
VastaaPoistaElävämmältä kuulemma!
PoistaKuulepas Ystäväiseni, on aivan ihanaa kuulla, että Sinulla menee hyvin, on itsevarma olo ja tunnet itsesi kauniiksi! Että alat arvostaa itseäsi! Ja voi kuinka uskon Sinua, kun sanot, että olet ollut koko elämäsi hiljaa; pitänyt kaiken sisälläsi - siksipä tuntuu ihan uskomattomalta kuulla, että hölötät ruokapöydässä ja lusikoit ruokasi joskus melkeinpä huomaamattasi. Itse muistan vain hyvin ahdistuneen tytön, joka pää kumarassa, hiirenhiljaa yritti selvitä ateriasta hengissä... Nyt toivon vaan, että jos ja kun tänäpäivänä niitä ahdistuksen hetkiä ilmaantuu, osaisit silloinkin pukea ajatuksesi sanoiksi. Jos et tilanteen ollessa päällä saa puhuttua ääneen ihmiselle, niin voisitko vaikka kirjoittaa alas tuntemuksiasi? Ja sitten ehkä myöhemmin muistiinpanojen pohjalta lähteä purkamaan ahdistuksia vaikkapa hoitajan kanssa?
VastaaPoistaVoimia ja Tsemppiä Sinulle! ♥
Kun kunnolla ahdistaa, ei pysty istumaan alas sen vertaa että saisi ajatuksia paperille. Tuntuu vaan, että pää räjähtää, eikä tiiä minkä takiaaaa.. Mutta silloin kun saan ajatuksesta kiinni, yritän laittaa muistiin.
PoistaMahtavaa Noora! Nyt olet selvästi motivoitunut hoitoon ja olet usakaltanut aloittaa taistelun toipumisen edistämiseksi. Olen todella ylpeä sinusta ja todella ihanaa lukea, että vaikka ahdistuksia tulee, olet pystynyt kokoamaan itsesi. Se jos mikä on rankkaa työtä.
VastaaPoistaOikein hyviä pääsiäisen pyhiä ja alle neljänkympin ei ole enää asiaa, eihän? ;)
Ei ole asiaa, ei :---D
PoistaPelkään vaan koko ajan sitä, että kun nyt menee niin hyvin, niin kohta tullaan alas ja ryminällä :(
Varmasti sun päässä on kauheesti ristiriitasia tunteita nyt mut hienosti oot siellä selvinnyt! :--) Mullakin omissa ajatuksissa kauhea kamppailu kokoajan syömisten kanssa ja se on ihan hirveetä. Ainut keino parantumiseen on vaan se syöminen..
VastaaPoistaMukavaa pääsiäistä sinne!
Jep, ruokaa ruokaa ruokaa ;) Hyvää pääsiäistä!
Poista