If You Don't... Don't!

Mä en ikinä jatkanu mun vanhojen päiväkirjamerkintöjen postaamista. Mut näin muutama kuukausi takaperin sattumalta yhtä osasto nelosen hoitajaa ja se nosti kauheesti ajatuksia, muistoja ja tunteita(?) jostain päänsisäisestä piilosta. Välillä tulee jotain ihme takaumia, vanhat asiat tunkee alitajunnasta ja tuo sen saman olotilan mukanaan. Tapahtuma, jonka oon jo unohtanu muistuu mieleen kuin eilinen.

Tässä osastofiiliksiä, joita mun ei ehkä pitäis muistella. Mut silti:

"Se tunne, kun istun osastolla päivällisen jälkeen sohvalla. Rukoilen, että joku huomais mun pahan olon, koska muuten mun sairaus voittaa ja mä joudun jumppaamaan tuntikausia viiltämään. Mä haluan viiltää, mutten haluu keskeyttää tätä paranemismahdollisuutta, joutua takaisin kotiin tuttuun syömishäiriöhelvettiin. Mut mä en pysty pyytämään keneltäkään apua, en oo ikinä pystyny. Mun pitää selvitä yksin.

Kukaan ei tuu. Meen huoneeseen ja lyön itseäni henkarilla. "Vitun idiootti, miks söit, VIILLÄ sika läski paska! Et ansaitse tota. Ota sakset ja leikkaa läskit irti vyötäröltä!" Pian rangaistukseks ei riitä enää pureminen, hakkaaminen ja pään lyöminen seinään. Lukittaudun kylppäriin lavuaarile. Ja viillän, vedän terällä uudelleen kunnes verta alkaa valua rasvan ja suonien välistä. Mä elän sittenki, vuodan verta, tunnen kivun!! Tuijotan punaista vettä haltioituneena.
Ja sit pitäis mennä iltapalalle, mut haavat ei lakkaakaan vuotamasta! Paniikki. Salkkarit jää väliin. Kiedon monta kerrosta vessapaperia käden ympäri ja siihen vielä maalarinteippiä, jottei vuoda läpi. Vedän päälle paksun mustan hupparin. "Kukaan ei huomaa, toivottavasti tää riittää."

Kello soi, otan käsidesiä ja menen viimeisenä paikalleni ruokapöytään. Valitsen maitoa viilin tai jogurtin sijaan, kuten aina. Leipä pitää voidella paremmin, niin että voita on tasaisesti, reunoillakin! Hoitaja vie veitsen kädestäni... Aloitan syömisen helpoimmasta ja mietin missä järjestyksessä ruoka-aineet putoavat vatsaani. On helpompaa kun on tietty järjestys, joten maito ja vihannekset ensin! Ei tarvii miettii uskaltaako hörpätä nutridrinkistä nyt vai seuraavan purasun jälkeen. Ja nutri vikaks, koska siinä on hirveesti kaloreita, joten pitää nauttia niiden kooceeaaällien mausta. En mä viivyttele, haluun vaan tuntea tän maun mahdollisimman pitkään. Ja kun se oikeesti on hyvää! Eikä tuu ahmimisen tunnetta kun syö rauhassa.

Ja sit hoitaja huomaa veren kun vien astioita. Meen turraks. Alan itkeä omaa tyhmyyttäni, taas jonkun viillon takia kotiin. "Epäonnistuit taas senkin paska! Pääset himaan kitumaan oravanpyörääs." Nälkää, oksentamista ja pimeitä katuja. Mut ehkä mä ansaitsen sen, itehän mä taas tän aiheutin ja saan kärsii seuraukset. Kotona vaaka kertoo oonko hyvä vai huono ts. "kelpaa" vai "vitun-paska-mitä-menit-tekemään". Mikään ei oo riitä, on vaan pahoja oloja ja vähemmän pahoja oloja.

Mä en taaskaan ollut tarpeeksi vahva, vihaan itseäni! Oon saanu vaikka kuinka monta tilaisuutta ja heittäny ne hukkaan, vaan koska en_osaa_olla_tarttumatta_terään. Muutki pystyy, miksen mä?"