2014/06/01

Too Drunk To Dream

Oon unessa. Eilen olin hetken hereillä ja nauroin niin aidosti, etten ole tehnyt sitä vuoteen. Nyt mun päässä ei liiku mitään, nään maailman kauniina ja itseni rumana ja siitä irrallisena. Äiti ja isä eivät varmaan jaksa, kun viimeyönäkin tulin kaatokännissä yöllä kotiin. Lupasin, etten osta rahoillani alkoholia, mutta tulikin kavereita vastaan kun olin illalla palaamassa osastolle ja halusin hetken elää. Kuulua jonnekin muualle kuin mielisairaalaan, joten ilmotin etten tuu takas. Ei silti tullut uloskirjausta, vaan hoito jatkuu sovittuun tiistaihin asti.

Ei siitä eilisillasta kuitenkaan tullu mitään, kadotin ihmiset. Juttelin randomien kanssa, onnittelin valmistuneita ja etsin kännykän laturia. Muistan kun kotimatkalla kaaduin, mietin onko tästä järkeä edes nousta ylös kun elämä menee tähän pisteeseen. Paitsi että me käytiin syömässä pizzat! (ja sitä mä oon katunu koko päivän) Aamulla puhalsin vielä alle puol promillea. Kaikki paikat on kipeinä, mieli maassa, hiha veressä ja joudun venaa yheksään asti kunnes saan iltalääkkeet, eli pelkän kalkkitabun. Haluun vaan nukkuu. Tunti viel, stna!

woooot happened?
Aamulla heräsin huuli turvonneena ja haava silmien välissä. Jos muistan oikein, ni taisin ihan vaan kotioveen lyödä naamani.. Mustelmiiki löytyy ja polvista haavat niin, että sattuu kävellä.

Täältä osastolta saan mennä ja tulla miten huvittaa, en oikee tajuu tätä logiikkaa. Vapaaehtosena suljetulla, jätän tulematta sovittuihin tapaamisiin, poitun moneksi tunniksi yli ruoka-aikojen. Kävin äsken kävelemässä, enkä oo ennen tajunnu et Linnanmäen ympäristö on yllättävän hieno. Joku koira tuli tervetimään, rapsuttelin ja lässytin sille, mutta siitäkin puuttu ilo. Mä nään kaikkien muiden tunteet, mutta ite oon sisältä tyhjä. Mä haluan nähdä onnellisia ihmisiä, kaikilla vaan menee niin huonosti että eletään tätä yhteistä tuskaa.

Tänään mä haluan kadota, vaikka vielä eilen olin niin ilonen ettei mitään rajaa. Instan seuraajat varmaan huomas, että mä oikeen hymyilin! Näin ittteni jopa ihan nättinä.

sairaalapyjama (y)
Kyl tää viel täst,nää mielialat heittelee. En hypänny junan alle, vaik teki mieli. Elämä paranee vielä, mutta tällä hetkellä mä en usko että musta tulee yhtään mitään. Elän tässä kuolleessa kupplassani koko loppuelämäni, ei tuu lakkii tai papereita. Rahat tulee kelalta ku oon nii paska etten pysty tekee duunii. Ja niitäkään kyseisiä rahoja ei oo nyt tulossa kun käsittelyssä kestää, toisin sanoen oon täs peeaa koska käytin viimeiset rahani äsken sprite zeroon ja läkeröl dentseihin. Eikä mulla oo varaa maksaa kymmentä euroa terapiamatkoista, puhumattakaan siitä kuinka paljon muuten käytän julkisia.

Piristykää, mäki yritän ♥

34 kommenttia:

  1. Sori nimetön kommentti, mutta alkaa toi sun käytökses mennä vähän överiks... Luulis, että yrittäisit vähän enemmän, jos on ees pieni mahis päästä takas S1:lle?!

    Kukaan muu ei voi ottaa vastuuta siitä, mitä sä teet. Ei hoitajat, ei lääkärit, ei sun vanhemmat. Sun pitää tehdä se itse.

    Ja silti mä vaan toivon, että sä jaksat yrittää ja että sun edessä ois parempi olo ja elämä. Kaikki on mahdollista.

    (ehkä sä näet tän kaiken järjettömyyden joskus, kun luet omia postauksias jälkeenpäin)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei ne mua sinne ota. Ja tietysti parannan tapani jos niin onnekkaasti kävisi. Nyt mä oon vaan ihan rikki ja kuollu enkä välitä. Mulla on vastuu, mutta tällä hetkellä oon hukassa.

      Poista
    2. Sä olet rikki. Ja sä olet sairas. Siksi sä tarviit apua. Sun tehtävä on ottaa apua vastaan ja tarvittaessa pyytää sitä. On surullinen totuus, että mitä vanhemmaksi sä tulet, sitä vaikeampi on saada hoitoa. Aikuista ihmistä kun ei voi pakottaa.

      Sulla on nyt vajaa kaksi päivää edessä osastolla. Uskallatko avata suusi?

      Voimia Noora <3 oikeesti. NÄIN. ET. VOI. JATKAA.

      Poista
    3. Mulla on tänään vielä ylimääräinen keskustelu, kai mun on pakko avata suuni, vaikka sain jo eilen aika hyvin kerrottua. Tuntuu vaan, ettei kukaan tiedä missä mua pitäis hoitaa :| Täällä ku oon omien huomioideni mukaan terveimmästä päästä, enimmäkseen vaan ruokailut kusee.

      Poista
  2. Tänään ois ollu Janna lintsillä. "Hullu sä et ole mut joskus sitä romahtaa kivipohjaan. Hiljaa nyt mennään mut henkiin sä jäät..." En käynu kuuntelee, viime vuonna siel oli HH kesän avauksessa. Sillon olin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mäki olin kattoo HH!:ta sillon (eturivissä), mut Jannaa en oo jaksanu kuunnella.

      Poista
  3. Voi ei sua:-( nyt tsemppiä ja kannattaisiko jättää toi ryyppääminen vähän vähemmälle. Et saa antaa periksi, taistele nainen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kannattais, paljonki vähemmälle. Ajattelin vetää tähän kyl nyt jonkun stopin.

      Poista
    2. miten olis Antabus ja siihen sitoutuminen? tosin jos paha epävakaa kuten sulla tuntuu olevan mahdollisesti, kaikki sitoutuminen on melko hankalaa, tiedän kokemuksesta. :/

      Poista
    3. tai siis en mä mikään lääkäri ole, monet jutut kuulostaa vain hyvin tutuilta omasta menneisyydestä.

      Poista
    4. Sain jotain noita epävakaaesitteitä ja viimeisenä vaihtoehtona mä siihen suostuisinkin, jäis vaan kaikki kaverien juhlat välistä ku yksin tylsä olla selvinpäin :-(

      Poista
    5. yhdet juhlat olisi nyt pieni hinta toipumisen hyväksi. <3

      Poista
  4. Tässä kun oisit, niin rutistasin sut ruttuun ja antaisin voimaa sulle! <3

    VastaaPoista
  5. Sori nyt vaan, et tykkää tästä tiedän, mutta pakko sanoa se, mitä varmaan sulle kyllä sanotaan jo ihan muutenkin.

    Yritätkö sä tarkoituksella laihduttaa, että olisit mahdollisimman pieni ja laiha, jotta ne ottaisi sut edes säälistä s1:lle? Jotta voisit jotenkin todistaa niille, ettet pärjää ilman? Ja toiseksi, miten ajattelet, että nyt pystyisit sitoutumaan niihin sääntöihin, kun ainakin tällä hetkellähän teet juuri päinvastoin? Vai onko se sulle vain takaportti olla yrittämättä, "kun en saa olla siellä, kun mun syömishäiriötä ei hoideta"?

    Ja sitten, ymmärrän miksi ihmiset epäilee sun yrittämistä, tässä tekstissä nimittäin kerrot siitä itse kaikkein parhaiten. "...jätän tulematta sovittuihin tapaamisiin, poitun moneksi tunniksi yli ruoka-aikojen." Tuoko on sitä sun yrittämistä? Jotenkin tällä perustein saa käsityksen, että nimenomaan haluaist, että ovet olisi lukossa ja sua suunnilleen pidettäisiin kädestä ja syötettäisiin. Tiedät varmasti, mutta et todellakaan ole maailman ainoa anorektikko kera muiden ongelmien ja niin monet on toipuneet, eli se ei ole mahdottomuus sullekaan. Mutta niin kauan kuin pakenet todellisuutta, sä valitettavasti jatkat tolla tiellä.

    Toivon, että valitset toisen tien. Sulla on mahdollisuuksia vaikka mihin. Olet nuori ja paljon voi muuttua, mutta ei noin, kuten olet itsekin huomannut, jos mietit, miten tähän asti on mennyt.

    Toivon että heräät ennen kuin on oikeasti liian myöhäistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En laihduta, ei tee vaan yhtään mieli ja oon alkanu täällä taas ajatella ruoan pelkkinä kaloreina. En syö enää ruokaa, vaan kaloreita.
      Eikä mua kiinnosta hoito täällä, en saa mitään irti vaikka yrittäisin, joten kierrän mieluummin ympäri Helsinkiä kuin istun sisällä murjottamassa ja odottamassa käykö hoitaja kokonaisuudessaan päivänä koputtamassa oveen.
      Enkä todellakaan halua mitään pakkosyöttöä, mä tarviin omaa vastuuta onnistuakseni, mutta kuitenkaan yksin en osaa annostella. Zorgen, siinä kohtaa astuu sh kuvaan.

      Poista
    2. Ei sun tarvi pyytää anteeksi, itseäsihän sä satutat, oman elämäsi oksaa sahaat :/

      Poista
    3. Itsepähän sairauteni valitsin.

      Poista
    4. En usko, että valitsit. Tuskin se teini-ikäinen Nouy halusi sairastua, tai ainakaan, että se muuttuisi tällaiseksi. Mutta minä uskon, että se, miten toipumiseen suhtautuu, mitä on terveytensä eteen valmis tekemään, vaikka ulkoiset olosuhteet eivät aina olisi mitenkään hyvät saati ideallit, se on valintoja. On valintoja syödä/olla syömättä, valintoja mennä juomaan alkoholia/olla juomatta, vetää huumeita/olla vetämättä.. tai mitä ikinä se kenenkin kohdalla on. Ja ihan aluksi, on valinta pyytää apua/olla pyytämättä, ottaa sitä vastaan/olla vastaanottamatta.

      Sairautta tuskin valitsit, mutta miten paljon olet valmis pistämään itseäsi likoon terveyden eteen, sen valitset.

      Poista
    5. Tämän mä tiedostan, siksi mulla on nyt tapaamisia kolmessa eri paikassa. Laitetaan hoitokuviot kuntoon, että saan hoitoa muuhunkin kuin syömishäiriöstä juttelemiseen.

      Poista
  6. Voi Noora-rakas... Nyt Sinun on kyllä laitettava noille päihteille tiukka stoppi! Sillä menosi näyttää nyt kyllä erittäin huolestuttavalta ja jopa vaaralliselta! Ihan varmasti Sinulle on todella vaikeaa ja haastavaa olla ilman päihteitä kun olosi on mikä on, mutta kyllä Sinä pystyt. Olet jo osoittanut sen - pystyithän ennen kuin Sinut S1:lle alunperin otettiinkin olemaan kuivilla vaaditun ajan. Älä vaivu epätoivoon ja ajattele, että jos et sinne takaisin pääse, niin millään ei ole väliä. Näyttämällä jo nyt, että tsemppaat ja yrität ja pystyt olemaan ilman päihteitä, osoitat heille että olet luottamuksen arvoinen. Ja - pidä nyt ihmeessä huoli siitä, että pääset terapiaasi, sillä terapeuttisihan on luvannut auttaa Sinua S1:n kanssa.

    Rutkasti voimia vikoille päiville Aurorassa! Ja paaaaaaaaaaljon parempaa alkavaa viikkoa! Tämä viikkosi on ollut todellista kaaosta, mutta tuleva on parempi - joohan?
    ♥♥♥

    VastaaPoista
  7. Mä alotan päihteiden takii Helsingin nuorisoasemalla, niistä vaan ei oo kuulunu mitää vaik piti tulla puhelu jo viikko sitten. Huomenna uloskirjaus ja illalla vielä terapia perään, eiköhän tää tästä. Keskiviikkona aika Ulfåsaan polille. Ja kyllä - mä pystyn olee ilman päihteitä, mutta siihen pitää olla joku motivaatio.
    Hamsteripoiukueen kanssa kävikin vain valeraskaus, mutta ehkä vielä ei olisi ollut sen aika...

    VastaaPoista
  8. Olen nimetön (eikä tunneta mistään), mutta näen sinussa tietyllä tavalla itseni, vaikka meillä on osittain eri diagnoosit jne. Olen lukenut tätä sun blogia, aluksi vain todella satunnaisesti ja vahingossahan tämän löysinkin. Tämän vuoden puolella kuitenkin aina vaan useammin.

    Näen sinussa tosi paljon mennyttä itseäni. Kaikki on siinä mielessä erilaista, että meitä ei yhdistä musiikkimaku tai joku sellainen "normaali" yhdistävä tekijä vaan se, että oikeasti näitä lukiessa samaistuin menneisyyteni kautta. Enkä ole edes ikinä nähnyt sua ja asutaankin ihan eri puolella Suomea. Mutta näen sun hädän. Siinä mielessä se juuri tyhmää onkin, että itsekään en tiedä, miten olisin päässyt jaloilleni nopeammin ja miten minua olisi pitänyt auttaa. En ole varma, en todellakaan, mutta ehkä se ottaa vain aikansa. Lääkkeet minua eivät auttaneet, ei mikään pilleri, paitsi rauhoittavat joo, mutta niitä ei säännöllisesti listalle laiteta (ja hyvä niin). Sairaalahoidosta lähdin aina menemään, koska hoitajat hokivat: "sä olet täällä vapaaehtoisessa hoidossa", kun ahdisti ja halusin jutella. Turhauduin siihen, etten saanut apua mistään kuitenkaan. Kerran olin pakkohoidossa 3kk, mutta muuten vapaaehtoisesti tai tarkkailussa M1-lähetteellä. Kuuntelin muiden neuvoja ja otin ne vastaan, mutta olin silti neuvoton. Saat tänne välillä ilkeitä kommentteja, mutta vastaat silti asiallisesti tai jotkut älyttömät jutut fiksusti sivuuttaen ;__; Mutta se kertoo siitä, että sä olet ihminen, tunteilla ja kaikilla muilla normaaleilla jutuilla.

    Voisin kirjoittaa tähän miljoona riviä kaikkea mukafiksua, mutta se on turhaa ehkä? Jotenkin koen, että sun syyttely "typeristä tempuista" ei ehkä auta. Sulla on akuutti hätä, johon ei auta yleinen hoitomalli enkä mä edes tiedä mikä auttaisi. Mutta luota sun omiin haaveisiin, et ehkä tosiaan voi toteuttaa niitä vielä (hamsteri ♥), mutta se on suuri vahvuus sussa, että et ole mennyt sinne junan alle, vaikka se tuntuisi helpoimmalta ja parhaalta ratkaisulta. Terapia ei ehkä siinä mielessä auta vielä, kun tilanne on päällä. Hiljalleen mä kuitenkin rauhoituin ja aloin ajattelemaan. Toisaalta näen sitä sussa jo.

    Loppuu aika kesken :c Siis kun mun täytyisi olla tästä pian matkalla muualle.
    Mutta sä oot hieno ihminen! Ja jotenkin luotan siihen, että selviät, kun itsekin jo välillä sen tiedostat. Nyt on mentävä silti pois koneelta, mutta halauksia täältä joltain tuntemattomalta ;_; <3

    VastaaPoista
  9. Miten menee? :)

    VastaaPoista
  10. koitappa jo kuule aikuistua!!!

    VastaaPoista
  11. Oot naurettava

    VastaaPoista
  12. Hohhoijaa, et taida oikeasti edes haluta parantua...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Älä kuuntele tollasia anonyymejä jotka lähettelee tommosia viestejä; ne ei tunne sua eikä selvästikään tiedä anoreksian sairastamisesta mitään! Anoreksia sekoittaa kaikki ajatukset ja siitä on helvetin vaikeata parantua koska niille ajatuksille ei pysty tekemään mitään ja siksi parantuminen on vaikeaa. Oliko sulla tänään uloskirjaus, sujuiko se hyvin?

      Poista
    2. Ikävää tuollainen ilkeily, epäilen tosin, että kyseessä on sama henkilö..

      En ole kylläkään samaa mieltä viimeisenkään kommentoijan kanssa. Kyllä niihin ajatuksiin voi vaikuttaa. Tai ei ehkä ajatuksiin, mutta siihen, miten paljon ajatuksia vie toiminnan tasolle.

      -Vilja

      Poista
    3. En tiedä kahdesta ekasta anonyymistä, mutta kolmas eli minä ei ollut ainakaan sama. Eikä se mitään ilkeilyä ollut, sanoin vain sen mitä varmasti moni muukin miettii...

      Poista
    4. Ihminen voi muuttua, vaikuttaa teoillaan. Ja paraneminen on omasta päästä kiinni. Välil vaan se sairaampi puoli saa toimimaan, vaikka kuinka olisi päättänyt jotain.

      Poista
  13. tuttu pyjama :D Kellokoskella mulle tuodaan aina keltanen, mutta vaadin aina pinkin vaikka se onkin iso mut pinkki on aina pinkki ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä haluun aina keltasen, koska kaikki muut haluu olla pinkkejä :DD

      Poista