Viking Death March

Loma meni niin pilalle kuin vain voi kuvitella. Okei, söin välipalajogurtin, mutta sen jälkeen jäi vielä nälkä ja tarve ottaa jotakin, joten söin siihen sitten toisenkin jogurtin. (Kahvi-jugu on muuten tosi hyvää.) Tästä "ahmimisesta" seurasi kauhea ahdistus ja itkin äidillekin, että nyt on pakko oksentaa. Ja niin oksensinkin. Siitä vain tuli fyysisesti niin huono olo, että en pystynyt loppuiltapäivänä tekemään mitään järkevää kuten viemään koiraa ulos. Itkin sohvan nurkassa itseeni käpertyneenä.

Ossastollakin oli taas vaikeaa syödä, itkin omahoitajallekin oloani ja se auttoi vähän. Sain molemmat tarvittavat (temestan ja zyprexan) samaan aikaan ja odottelen tässä vaikutusta.

Mutta kuten äiti minua lohdutti: välillä tulee takapakkeja ja välillä otetaan askel taakse, mutta sitten taas kaksi eteen.

Who Am I?

Anteeksi, etten ole saanut kirjoitettua jatkuvan ahdistuksen takia. Täällä ei oikeastaan edes ole tapahtunut mitään mainitsemisen arvoista. Saan ulkoilla itsenäisesti ja annostella ruokani itse - tietysti ateriasuunnitelman mukaan ja hoitajan valvovan silmän alla. Pelkään joka kerta ottavani liikaa ruokaa ja se ahdistaa, kun en viitsi joka kerta varmistela, että "eihän tässä nyt varmasti ole liikaa?"

Tänään olisi mentävä luustontiheysmittaukseen. Viimeksi kävin viime vuoden kesällä ja tulokset näyttivät osteoporoosia. En yhtään ihmettelisi, että vielä huonompaan suuntaan oltaisiin menossa, koska kuukautisiakaan ei ole kuulunut. Ei siis oikein edes huvittaisi röntgeniin mennä, sätelytettäväksi vain.

Jotain positiivista kuitenkin: sain välipalaloman lauantaiksi ja pääsen kotiin käymään :) Suunnittelin, että  syön välipalaksi jogurtin ja se kävi hoitajallekin. Jotain helppoa näin aluksi. Jäätelöä, pullaa ja haastavia ruokia ehtii syödä myöhemminkin.

Lääkitystä ei voi enää lisätä, se on taas maksimissaan. Itken siis kunnes kyynelet eivät tule ja hakkaan reisiäni nyrkeillä. Tämä keho ei tunnu omalta, painoindeksi on 15.73 ja normaalipainoon on vielä matkaa. Pelottaa vain miltä tuntuu kun kroppa vielä tästä kasvaa, olen nyt jo tarpeeksi täynnä läskiä. Ah-dis-tus.

Fight, Fight (Reach For The Sky)

Painoindeksi 15.26. Vihaan itseäni, miksi mä jatkan tätä hoitoa? Jotta tulisin entistä läskimmäksi. Ei, vaan JOTTA PARANISIN. Mua ihan oikeasti pelottaa paraneminen, tuntuu, ettei elämästä jää jäljelle enää mitään syömishäiriön jälkeen. Tai sitten sorrun vain ahmimaan ja anoreksian diagnoosi muuttuu bulimiaksi.

Mitä sisältöä elämään? Koulu, joka ahdistaa aivan mielettömästi, harrastukset, joihin minulla ei ole varaa. Ahdistaa tulevaisuuden miettiminen, siksi en tee sitä.
Nyt kun saan annostella itse, olen varma, etttä hoitajat pakottavat minut ottamaan liikaa ruokaa. Välipalan mokkapala lihottaa ainakin viisi kiloa. Huominen punnitus kertoo kuinka hurjaa vauhtia paino on taas tullut ylöspäin. En halua jatkaa tätä, mutta läheisteni vuoksi minun on taisteltava. Ja ehkä itsenikin.

Eilen käytin kaikki tarvittavat lääkkeeni, oli niin paha olo. Enkä edes tiedä mistä se tuli. En ota selvää itsestäni. Elän vain tässä jatkuvassa mustassa.

Ajatus ei kulje. Kohta on taas syötävä, vaikka lupasin joskus, etten enää ikinä sitä tee.

Somebody Kill Me

Otin lävistyksiä  pois, snake bitesit ja angel bitesit saivat lähteä. Myöhemmin kyllä tungin angelsit takaisin. Sanon vain, että sattui.

Painoindeksi oli eilisen punnituksen jälkeen 14.7. Läskittää ja olen aivan hirveä hylje omissa silmissäni. Itken pahaa oloa ja syön tarvittavia lääkkeitä. En kestä tätä jatkuvaa ahdistusta, romahdan sen alle enkä pääse ylös. Näen tulevaisuudessa pelkkää mustaa, enkä osaa olla onnellinen asioista, jotka minulla loppujen lopuksi on hyvin.

Ahdistaa syödä. Ahdistaa kun en oksenna sen jälkeen. Ahdistaa ettei saa satuttaa itseään. Ahdistaa puhua toisteen potilaiden kanssa. Ahdistaa vertailla itseään muihin. Ahdistaa pelko siitä, että hoito loppuu oman typeryyteni takia. Ahdistaa oman ruumiin koko. Olen varma, että kun saan vielä pari kiloa, olen ylipainoinen.

Milloin tulevat hyvät hetket, joista kaikki puhuvat? Miten te olette kestäneet tämän ylitsevuotavan ahdistuksen? Itse kuuntelen musiikkia, mutta senkin läpi hiipivät anorektiset ajatukset mieleen ja mustaavat kaiken.

Elän mustassa, enkä näe valoa.

She Is Suffering

Kokeilin eilen olla ottamatta tarvittavia lääkkeitä ja sietää ahdistusta. Hoitajat kun aina puhuvat siitä, että se on kestettävissä. Tuloksena itkin ja hyperventiloin kaksi tuntia huoneeni lattialla. Eikä ketään kiinnostanut, olisi itse pitänyt mennä pyytämään apua. Mutta kun piti yrittää kestää ahdistusta! En halua enää yhtään samanlaista päivää.

Muutenkin mun hoitotiimiä ollaan ehkä vaihtamassa, enkä ollenkaan haluaisi. Taannun kuulemma aina omahoitajan ollessa työvuorossa niin, ettei se palvele mun edistymistä.

Painan jo yli neljäkymmentä kiloa, painoindeksi 14,5. Ahdistaa. Ahdistaa kyllä kaikki muukin. Haluaisin vain käpertyä jonnekin nurkkaan ja kuolla sinne. Tekisi niin paljon mieli viiltää, että menen sekaisin. Hakkaan nyrkeillä kehoani, haluan pois tästä, tämä en ole minä.

Kuinka kauan tätä kestää, millloin kaikki muuttuu paremmaksi?

Favorite Damn Disease

Päivät lipuvat toistensa ohi samanlaisen jatkuvan ahdistuksen vallitessa. Sitä pääsee karkuun vasta illalla kun pääsee nukkumaan. Olen itkenyt litroitttain kyyneleitä, nytkin rinnassa painaa vaikka on vasta aamupäivä. Yleensä paha olo kun iskee vasta välipalan jälkeen.

Käteni on paketissa, vaikkei tarvitsisi. Sillä vain turvataan, etten revi vanhoja haavoja auki. Suihkuun en saa sheiveriä mukaan, ihan vain jotten satuttaisi itseäni. Huone ratsattiin ja kaikki terävä vietiin.

En kestä tätä hoitoa, jatkuvaa painonnousua hurjaa vauhtia ylöspäin. Painoindeksikin on jo 14.25. Lihava olo, vaikkei pitäisi. Muut täällä vain ovat niin laihoja.

Luen kirjoja, ja kuuntelen musiikkia, mutta mikään ei vie ahdistusta pois. Välillä lääkkeet auttavat, tuntuukin että syön niitä ihan liikaa. Mutta ehkä se kannattaa, etten ala taas viillellä ja lennä pihalle.

Koska tästä hoitojaksosta haluan hyötyä, haluan kohti tervettä elämää. Vaikka se pelottaa, pelottaa enemmän kuin kuolema.

Start From Scratch

Revin taas eilen illalla vanhat ruvet vasemman käden ranteesta. Seurauksena hillitön verenvuoto, jopa säikähdin vähän kun en saanut sitä loppumaan. Lopulta sain kuitenkin lätkäistyä laastarit päälle ja siivottua jäljet ennen kuin kukaan näki.

Tänään kuitenkin vuorohoitaja pyysi näyttämään kädet ja kysyi kuka on laastarit liimannut ja myönsin itse ne laittaneeni. Kun laastarit otettiin pois, alkoivat haavat taas vuotaa ja lähdin hoitajan kanssa taksilla Haartmaniin tikattavaksi. Haavat olivat kuitenkin sen verran vanhoja, että ne olisi pitänyt uudestaan viiltää auki, joten ne uuden infektion pelossa vain puhdistettiin.

Myöhemmin osastolla on vaihdettu sidoksia pariinkin kertaan kun viillot ovat vuotaneet läpi. Ulkoiluni keskeytyi kun hoitaja huomasi verisen hihani ja kiiruhdimme takaisin sairaalaan. Nyt joudun pitämään kättäni koholla, jottei vuoto tulisi enää läpi.

Onneksi huomenna on labrat, nähdään mihin hemoglobiini on pudonnut...

Kill Everybody

Tänään lounaaksi läskinuudeliwokkia, jossa oli ehkä pari kikhernettä ja porkkanan palaa. Muuten täyttä rasvassa lilluvaa nuudelia. Ahdisti.

Välipalalla meitä oli kolme, muut olivat retkellä kirpputorilla ja retkilupaahan minulla ei vielä ole. Eikä auttanut yhtään, että välipalan annosteli uusi hoitaja, joka laittoi kirsikka-kaurahiutale-rahkaa aivan liikaa, ei siihen kahden desin viivaan asti, mihin kuuluisi, vaan kukkuroilleen yli. Sain kaiken (valittaen) syötyä, mutta sen jälkeen minulle piti puoli tuntia jankuttaa, että en liho ylimääräistä viittä kiloa pienestä määrästä rahkaa. En ole vieläkään varma uskonko. Itkin vielä äidillekin, joka tuli kylään. Illalla päivällisen jälkeen itkin vielä uudestaan läskiä oloani. Ja mitä sain? Kaksi pilleriä, mutten keskustelua. Ei täällä varmaan kukaan halua puhua mun kanssa.

Hakkaan henkarilla jalkojani ja tuijotan mustelmia.

Jotain positiivistakin on tapahtunut: sain vihdoin ulkoiluluvat. Eli kaksi kertaa viisitoista minuuttia hoitajan tai omaisen saattamana. Vähän sateista on ollut, mutta kyllä tuo mieltä piristää. ja vielä tässä vaiheessa lasken sen myös kulutukseksi

Eilen katsoimme ikkunasta ilotulituksia, olivat aika näyttäviä, vaikka oikeaa radiokanavaa ei löydettykään, joten musiikki jäi uupumaan.

Painoindeksi 13.66

Grow Up

Olo on ollut karmea, ja tuntuu etten saa tarpeeksi tarvittavaa lääkettä. Kun pitää odottaa sitä kauheaa oloa, jotta napin naamaansa voi vetäistä. Yleensä siis itkupotkuraivareiden jälkeen, vaikka välillä olen uskaltanut itsekin pyytää. Pelkään vain, että nuo loppuvat ja illalle ei jää mitään.

Tänään vaihtui ateriasuunnitelma ½-startista starttiin, puolet siis lisää ruokaa. Tuntuu, että henkilökunta yrittää hukuttaa minut ruokaan, leipään,  perunoihin ja jäätelöön. Ihme että itken... (eikä siihenkään reagoida, pitäisi koputtaa kanslian oveen sen sijaan, että seisoo siinä oven edessä meikit pitkin poskia)

Minua yritetään kasvattaa aikuiseksi, opettaa ottamaan kontrolli omasta elämästä ja kantaa vastuuta.

En ole vieläkään päässyt ulos, vaikka bmi on ylittänyt jo maagisen 13 rajan. Pitää kysyä lääkäriltä hoitokokouksessa kantaa asiaan. Huonoksi onneksi lääkäri taitaa kuitenkin olla kipeänä kun ei ole töihin päässyt. Istutaan siis sisällä ja puretaan ahdistusta käytäviä edes takaisin kävelyllä. Mikä on tietysti kiellettyä.

Heal Me

Meikit valuu pitkin poskia kun en saa kyyneliä hillittyä. Miksi tulin tänne? Tiedän, että nämä haluavain vain lihottaa minut sotanorsuksi. Rumaksi, ällöksi, pehmeäksi. Haluan pois, pakoon, turvaan, jonnekin missä ei tarvitse syödä koko ajan.

Mutta tällä hetkellä olen valmis taistelemaan itseni tästä pimeästä kaivosta ylös. Vain minä voin tehdä sen päätöksen, että aion parantua. Toisilta saan tukea, mutta se on vain minusta itsestäni kiinni. Ja minä taistelen mutten tiedä kuinka kauan jaksan...

Koska painoindeksini on alle 13, en saa ulkoiluita tai pääse osallistumaan muihin kuin keksusteluryhmiin. Olen siis lukittuna neljän seinän sisälle ahdistukseni kanssa. Kuuntelen musiikkia ja revin liiman rippeitä käsistäni, niitä joihin en viikkoon saisi koskea.

Paino 35,3kg, painoindeksi 12,69.