Life Ain't Fair And The World Is Mean

Mun viime viikko oli hieno, tai siis tää, tänäänhän on vasta sunnuntain. Oon ollu nii kiireinen, etten oo ehtiny ajatella. Ihanaa nähdä parhaita kavereita porukalla monen kuukaiden jälkeen, ollaan tunnettu ala-asteelta ja ne on oikeestaan ainoot ystävät jotka mulle on jäänyt sairastumisen jälkeen. Hetken tuntuu kuin kaikki ois kuin ennen, vaikka asutaankin nykyään eri paikkakunnilla. En oo ees tajunnu miten ikävä mulla on teitä, ootte ainoita joille pystyn puhuu. Ja mä haluun todellakin, että kerrotte mulle kun on vaikeeta. Mä haluan auttaa! Ei haittaa vaikka ois kuinka turhia murheita mihin aikaan vuorokaudesta tahansa, te ootte hienoimpii ihmisii mitä tiiän. Jos ahdistaa, soittakaa, mä kuuntelen vaikka keskellä yötä! Anteeks, että mä oon ollu niin monta vuotta vaan joku tunteeton kuori kuori, silti ootte yhä siinä ♥

Ellyy

Mut mun elämä muuten. Kun jostain löytyy tuntiki aikaa itselleen se menee oksentamiseen. Ja kun mä pidän sitä normaalina. Oon mä saanu vähennettyy, mutta helposti ahmin edelleen joka päivä. Mul on niin epäonnistunu olo anorektikkona, mä vaan odotan et tää menee itsekseen ohi kun saan lisää painoo. Mutku sitä painoo ei tuu tarpeeks nopeesti. Pelästyn kun vaaka näyttää pari kiloa enemmän ja kohta se on taas samassa alhaisessa lukemassa. Välillä mä uskon, että selviin. Elämään on tullut paljon hyvääkin (lähinnä Joonas), ilman sitä mä olisin jo kuollu.

Mä olin jossain välissä jo onnellinenkin, oltiin poikaystävän kanssa to-pe 23h Turku-Tukholma-risteilyllä ja se oli just sitä mitä tarvitsin tähän väliin. Hetken irtautuminen kaikesta, laivan buffetit (en tienny ees et mun vatsaan mahtuu niin paljon ruokaa), baari, hytti ja Haloo Helsinki! Eturivi taas, plektra, nimmarit, elämän miettimistä ja fiilistelyä. Myöhemmin käytävällä juttelua kitaristi-Leon kanssa. Lisää juomista, shoppailua ja ruokaa. Seuraava keikka on keskiviikkona, mut täl hetkel on tunne et mä en selvii sinne ees elossa, saati sitten Tavastian keikalle. Selviin kuitenki vaikken haluis, elämä on paskaa. Se ei ikinä muutu parempaan. Ei tulevaisuudessa mua mikään odota. Haluisin ehkä lääkäriks, ihmiskeho on niin mielenkiintoinen, muttei musta ole siihen, lukemiseen. Musta ei oo mihinkään. Jos ei tuu kymppii joka aineesta, oon ilman muuta paska. Voisin tappaa itteni vaikka heti, jos mun läheiset, etenki rakas, selviäis siitä ilman kyyneliä. Tiedän, että murtaisin niiden elämän, mutta loppujen lopuks kaikil ois varmaan kuitenki parempi ilman mua. Mullaki ois. Mua ei pelota kuolema, ainoostaan kipu mikä siihen mahdollisesti liittyy.

Jere ja Leo

Eikä mul oo ees kännykkää, etä mä voisin soittaa rakkaalle ja pyytää sitä hakemaan mut turvaan. Mä oon yksin. Niin yksin. En ees kuulu tähän perheeseen joka mulla on, sisko vihaa, faija ei ymmärrä ja mutsiltaki alkaa varmaan pikkuhiljaa mennä toivo. Vessat haisee oksennukselta, koska näin monen vuoden jälkeen mä en enää pysty lopettamaan. Mä toivon vaan, että tää ois ohi. Jos ois oma kämppä, noiden ei tarvis seurata tätä loputonta vammaamista.

Mä vaan pilaan läheisteni elämän epätietoisuudella mitä käy. Mä en haluu et joku joutuu viimeseks illal miettii miten Nooralla menee... Tarkistaa aamulla onks se elossa. Jos mä lopetan kaleoridien syömisen, tää on ehkä nopeemmin ohi.

Huomen onneks poli ja tiistaina terapia. Puhukaa mut järkiini. Miks en vaan voi oonistuu?

Money Grows On Trees

Tekee hirveesti mieli kirjottaa, vaikkei oo mitään kunnon asiaa. Must ei oo muoti-bloggaajaks, mut lätkäsen tähän pari viimeisintä ostostakin. Liikaa vaatteita jo ennestään, mutmut... Välillä jotain muuta kuin angstia.

Kiva olla taas kotona. Caramel-hamsteri oli elossa kun palasin, vaikka olin 80% varma, että saan kirjoittaa siitä muistopostauksen. Neiti tunki illalla poskiinsa melkein kolmasosan kurkusta, kun jätin sen pariksi minuutiksi vahtimatta. Ihan kunnossa se siis taitaa olla. Ja tuliaisiksi sai jogurtti-hunaja -nappeja.

da hampsteri haluaa ulos

Mun hiukset on ihan järkyttävän huonossa kunnossa jatkuvan värjäilyn takia. Mustasta on hyvä vetää blondiksi ja laittaa useampi värinpoisto saman viikon aikana... Mun hiukset kun ei millään vaalene, nytkin tyvi on kellertävä hopeashampoosta huolimatta. Latvat katkeilee ja nää on pelkkää hamppua. Oon viime aikoina yrittäny jotenkin hoitaa ja elvyttää näitä. Ostin joku kuukausi sitten Tangle teezer -harjan, koska sen pitäisi olla hellävaraisempi. Hoitoainetta pidän aina mahdollisimman pitkään vaikuttamassa ja ennen Saksaan lähtöä ehdin kerran kokeilla the Body shopista ostamaani hiusnaamiota. Eräs lukija suositteli kookosöljyä, joten kävin tänään vielä metsästämässä sellaistakin!

yllämainitut tötkyt + crazy colorin värit

Oon kohta vararikossa, ulkomailla tuli shoppailtua ja nyt vielä kävin Kampissa hieman pyörimässä. Kivoja (korottomia) talvikenkiä ei meinaa löytyä, mut lapaset ja reppu tarttuivat mukaan Cybershopista :3 Kävin myös otattamassa passikuvat.. Miten ne aina voi olla yhtä hirveitä? Näytän joltain tihrusilmäiseltä possulta ja mun henkilökortin kuva on melkein yhtä kamala! Ja kun kaikki aina tihrustaa mun papereita kauheen tarkasti kun näytän niin nuorelta D----:

vaatteita, laukku, reppu...

Käytiin L:n kanssa katsomassa Carrie Tennispalatsissa, ei ollut mitenkään pelottava ja päähenkilökin oli oikeestaan aika ärsyttävä. Kaikki oli enemmän tai vähemmän hulluja, eikä kehenkään oikein pystynyt samaistumaan. Ja taas vaihteeks vedettiin popcornmauste-överit. Leffaakin parempi oli kuitenkin päästä pitkästä aikaa juoruamaan »:--)

Hyvillä mielin eteenpäin. Huominen on aikaa hengähtää ja seuraava viikko onkin taas aivan täynnä ohjelmaa. Passianomuksia, rokotuksia, sisätautilääkäriä, jalkautuvaa, risteilyä (HH!), tavaroiden muuttoa..

päivän asua, ristipaita Saksasta

Seurailkaa mua muuten Instagramissa! @nnouy

Värjäilen tässä vielä hiukset (shokkivärillä) jos jaksan ja laitan tuonne päivitettyä kuvaa.

Ghost On The Dance Floor

Vikaa iltaa Saksassa ja huomenna ois sit lennettävä parillakin koneella kotiin. Odotan innolla mahdollisia lakoista aiheutuvia odotteluita kentällä...

Tänään tehtiin viimeisiä ostoksia keskustassa, ja sitä noloutta kun mun Visa Electron ei käynytkään joka kaupassa, käteinen loppu kesken ja Joonas makseli mun ostoksia. Vaatteita, teetä, suklaata ja viinaksia kotiin vietäväksi. (Koska sehän ei riitä, että oon juonut täällä alkoholia.. viitenä(?) iltana ja että ens viikolla lähdetään laivalle juhlimaan vielä lisää (ja tax freen kautta jos rahat riittää), pitää niitä varastoja aina olla.)

zzzeeebra!

Eilen kävästiin kattomassa paria baaria ja tyydyttiin juomaan vaan yhet. Nää täällä ei tunne käsitettä "pikkulauantai", oltiin ainoot asiakkaat ja listalta sai tilata enää olutta. Kahdeltatoista ulos ja Burger Kingin kautta jäätymispisteessä takaisin. Sain hienon kruunun, mut hukkasin sen matkalla :DD

Bisseä, koska Saksa.

Yhen angsti-itkukohtauksen sain tossa joku ilta. Olin melkeen koko päivän ollu kiukkunen, kaikki ärsytti. Kauppamatkalla kuitenkin tajusin, että yritän vain peitellä ahdistustani. Teki mieli huutaa, hukkua pimeään ja juosta auton alle. Rutistin sitten paperipussin palloksi ja heitin sitä niin pitkälle kun jaksoin (ei lentäny ihan yhtä pitkälle kun tennispallo aikoinaan, puikula, lihakseni ovat surkastuneet!) Kun tultiin sisään, lukittauduin vessaan naarmuttamaan rannetta hakaneulalla... Enkö parempaa keksinyt?! Sitten pokkana vähän jäätelöä naamaan, Once Upon A Timea jakso, ja kun jäin sen jälkeen yksin huoneeseen en pystynyt enää pidättelemään itkua. Ei mua oikeestaan syömiset ahdistaneet, vaan tuli taas semmonen "Yhyy, tapan mun parhaan kaverin (=anoreksian), kuolisin mieluummin ite. Mitä sä kuvittelet tällä saavuttavas, paremman elämän? HAHAHAHA! Läski sä vaan oot."

Kun sain reilun tunnin päästä rauhoituttua, menin suoraan syömään vaikka muut vakuuttelivat, ettei minun tarvitse jos se noin ahdistaa. Mutta kun syömättömyys ei ole vaihtoehto, ahdistusta ei voi ikuisesti paeta.

Whihihiii! Poikaystävä lupas mulle yllätyksen ja siinä se tosiaan onnistui! Nyt mun n. kuukauden takainen sushi- / skumppayllätys ei tunnu enää miltään. Tänään päiväunien jälkeen odotti yläkerrassa hierontapöytä, rentouttavaa musiikkia, öljyjä ja tuoksuja. Sain puolen tunnin selkähieronnan ja oli kyllä ihanaa :) Osaan nykyään rentoutua helposti, kiitos lukuisten fysioterapioiden ja rentoutusryhmien, muistan ajat kun en suostunut makaamaan paikoillani, saatika että olisin pystynyt ahdistukseltani hengähtämään. Mut joo, kiitos ♥

PS. koon 23 pillifarkut kiristää D---: Tätä paisumisen tunnetta.

Koska Joonas halusi välttämättä tehdä kollaasin kun  se opetteli kuvaamaan.
(Ja mul oli maailman hienoin porkkanakakku!)

Awake Like An Owl

Saksassa ollaan poikaystävän perheen luona ja olo on hyvä, otan tän pienenä lomana syömishäiriöstä. Näköjään uusissa ympyröissä pystyy aina irroittautumaan, nytkin ajattelen tän massankeruukautena >:---) Äsken vetelin jättipalan omenapiirakkaa, eikä tunnu missään! Eilen kolme lämmintä ateriaa, joista yksi pizza.

Hoitokokoukessa maanantaina sovittiin, että kaikki jatkuu ennallaan: lääkitys, jalkautuva ja punnitukset. Loppuvuoteen mennessä pitäisi päästä 42 kiloon, pysyvästi, joten kolmisen kiloa ois hankittava. Ei kuulosta pahalta, mutta eri juttu kun tavoitteen saavuttaa. Miksi kehonkuvan pitää olla niin vääristynyt ja numeroiden merkitä jotain elämää suurempaa? Nyt aion kuitenkin ottaa matkasta kaiken irti, kotona ehtii surkutella painoa (Tai ehkä ei tarvitsekaan?)

juna-asema, pyöriä ja tolleen.

Kiva katsella uusia maisemia, vaikka aika pieni kaupunki tää paikka on. Tai no, riippuu mihin vertaa. Ja jännää kun autollakin ajetaan 200 kilometrin tuntivauhtia! Käytiin eilen junalla Stuttgartin keskustassa, oon näköjään äärimmäisen huono shoppailee kun monen monen kaupan jälkeen mukaan tarttui vain uusi laukku. Vaikka enköhän omista vaatteita jo tarpeeksi...

Sushia omnom, osasin jopa syödä puikoilla.

Syönyt oon. Paljon. Liikaa. Vaaka katos kylppäristä, joten en oo punninnu itseäni viiteen päivään. Turvonnut olo, antaa olla. Alkoholi on halpaa. Valvon, enkä tiedä väsyttääkö. Tekee taas mieli ruokaa, vaikka oon ahtanu sisälleni kaloreita pitkin päivää. Kaikkee epäterveellistä. Paitsi et kyl mä yhen omenan aamulla söin.

"Miksi ei löydy miiiitääääään?"

Ajatukset lentää ja niistä on vaikee saada kiinni, joten toimin mielitekojen mukaan. Ahdistaa, mutta ei ahdista. Jännä. Mul ois kaikkee hehkutettavaa, mut ei nyt jaksa. Joten voikaa hyvin, minäkin :--D

Vähän niinku joulu ja glögiä ja joku ihme tyyppi änkes kuvaan :--)

The Awesomeness

Viimeisen angstaamisen jälkeen oon yrittäny ryhdistäytyä. Torstai meni melkeen kokonaan koomatessa, jännä miten tarvittava ketipinor lamauttaa, vaikka aina se ei saa mua iltasin ees nukkumaan. Perjantaina otin vihdoin itseäni niskasta kiinni ja lähdin poikaystävälle, vaikka ois tehny mieli jäädä sängynpohjalle makaamaan. Miten voi olla samaan aikaan ikävä, mutta silti ei meinaa jaksaa nähdä toista? Kuitenkin kaikki on ton kanssa paremmin, mutta liikkeelle lähtö on vaan jotain niin vaikeeta. Aloitekyvyttömyyttä.

Joonas kokkaili meille superhyvää aurajuustokasvispastavuokaa, ihana yllätys kun yleensä mä valtaan aina keittiön :--D Jotenkin koomista, että vaikka valmistais kuinka ison satsin ruokaa, se menee melkein kaikki kerralla.. Ei ateriasuunnitelmasta tietoakaan, kun on pakko aina santsata. Parit siiderit ja marianne-drinkit päälle jaajajajaja!!!!! jonottaa Haloo Helsingin keikalle Pressaan.

eturivi vallotettu ja odottamaan

Yksin mä sinne menin, mutta jännä kun teitä lukijoita löytyi sieltäkin, vaikka rohkeemmin ois voinut tulla tervehtimään. Kiitos kuitenkin seurasta! Ihan eturivissä, ääni käheäksi, rakkauskuolema kun sai kätellä kaikkia bändin jäseniä, Elli puhu asiaa (ja katsoi välillä silmiin!) ja joku biisien sanotuksissa sai taas miettimään.

"Miten noin tyynenä, voi hyväksyä, sen totuuden
Olet niin kaunis
Olet niin rauhallinen
Olet niin lähellä, hetkeä
Jolloin viimeinen biisi pannaan pyörimään

Jokainen tunti
Jokainen hetki kadulla
Voi olla ainoa, ainoa
Johon kannattaa tarttua   Hei, sä laitat hymyn vielä kiertoon
Uppoudut viimeiseen tangoon
Mä tänään ehkä kosketan sua viimeistä kertaa,
Viimeistä kertaa"
Oon tappamassa itseäni tähän sairauteen. Oishan se helpotus tavallaan, mutta elämässä on niin paljon hyvääkin. Mulla on tällä hetkellä oikeastaan tosi hyvä olo, vaikka oon viikonloppuna syönyt aika tavallisesti. Taistelufiilis päällä. Aamupalaksi puuroa. Paistoin itsetehtyjä porkkanalettuja, söin leipää täysrasvasella juustolla, koska teki mieli. Sitten vielä paaaljon jäätelöä, välipalaksi muutama suklaakonvehti. Ahdistaako? Ei. Painoa +300g, enkä jaksa stressata tänään.

"On ylämäki raskas askeltaa
Mutta alamäkeen liian usein katoaa
Jos se ei tapa niin se todellakin hajottaa
Ei muistojen päälle kultakerrosta saa
Hymyile tai itket kuinka vaan
Ole hetki niinkuin huomista ei olisikaan"

( = syö kun tekee mieli, äläkä stressaa huomisen painoa )

Caramel-hamsteri kiipeää syliin rapsuteltavaksi, Luna-Lady-Prinsessa-piskikin oli iloinen kun kävin moikkaamassa sitä siskon kämpillä sen jälkeen kun oltiin käyty isovanhemmilla syömässä kakkua. Huomenna hoitokokous ja lounas hoitajan kanssa, tiistaina terapia ja keskiviikkona lähtö poikaystävän kanssa Saksaan reiluksi viikoksi. Hyvin tää tulee sujumaan, vaikka vähän jännittää vieras paikka.

Hahahaahahahah! Teinihehkutusta, oon säälittävä. Muistan ajat kun en suostunut edes myöntämään kuuntelevani Haloo Helsinkiä, koska olin niiiiiiin true punk rokkari, wannabe emo :'--D Ulfåsan päiväosastolla ollessani kuuntelin sitä iPodiltani kaikki kävelymatkat vesisateessa osastolle ja kotiin, mutta kun Voicelta tuli musavideo, esitin että ei kiinnosta mikään suomalainen renkutus. Järkeä?

Slowly Dying Inside

Oon ollu mummilla ja ukilla muutaman päivän yrittämässä saada syömisiä taas kuntoon. Leppoisasti menny eläkeläisten kanssa kera hyvän kirjan. Valituksia tuli taas lävistyksistä, kuulemma otan ne pois sitten kun olen terve; masennuksen merkki.

Pää täyttyy ajatuksista. Aivan järkyttävä huonommuuden tunne iskee kun syö normaalisti. Mä en ansaitse mitään, en ketään ja oon varma et mut on luotu tänne vaan tuhoomaan toisten elämiä. En osaa muuta kun satuttaa, oon äärimmäisen itsekäs ja kaikilla olisi oikeasti paljon parempi ilman mua. Ne jotka on eri mieltä ei tunne mua.

Yöllä kun en saa unta (kello tulee kohta neljä aamuyöllä, kirjoitan päässäni pyöriviä ajatuksia kännykkään, koska en keksi muutakaan) huomaan vertailevani itsemurhatapoja. Pelkään enemmän elämistä kuin kuolemaa. En silti hyppää katolta. Säikähdän vain syötyäni, että nyt olen taas askeleen kauempana haudasta. Päätin jo yläasteella, että kuolen nuorena, ei siis väliä aiheutanko itselleni pysyviä vaurioita. Tavallaan mä oon antanu itselleni luvan viedä tän loppuun asti. (Alkaa mennä pelottavaks..) Jospa sitä yrittäis taas hetken nukkua, väsyneenä kun vaan angstittaa.

// edit aamulla.
Näin unta, että lempibändini Haloo Helsinki! teki ilmaiskeikan Kampin kauppakeskuksessa. Juoksin portaissa ja lopulta kun Ei Eerika pääse taivaaseen soi, päätin hypätä viidennestä kerroksesta. Heräsin. Ahdistus seuraa uniin, se on aina pahimmillaan illalla.

Huomenna pääsee onneksi terapiaan käsittelemään asioita. Kyllä siitä on apua, vaikkei mitään näkyvää muutosta ehkä olisi tapahtunutkaan. Pikkuhiljaa.

Paino + 1,7kg. Jumalauta.

Murder Story

Havahduin eilen siihen, että mitä helvettiä mä teen. "Muutama kilo pois niin mulla on taas parempi olla." Kaksi lähtikin, mutta ei se riitä, mikään ei riitä. Aivan sama mitä painan, näen itseni samanlaisena. Kun katson peiliin näen likaa tuolla ja tuolla, puristelen läskejäni ja mietin miksi olen päästänyt itseni näin paisumaan. Eilen suihkun jälkeen tuijottelin kuitenkin myös paistavia kylkiluitani, olemattomia rintoja. Hävetti.

Söin illtapalan "sallitun" omenan ja teen lisäksi lautasellisen puuroa, vaikka olin varma, että viimeistään aamulla kaduttaisi. Jouduin vakuuttamaan itselleni ääneen, että mitään kamalaa ei tapahdu ja rauhoituttuani istuin äidin kanssa katsomassa Idolsia ja söin iltapalani.

Viime aikoina ruokailut ovat sujuneet oikeastaan vain poikaystävän luona tai hoitajan käydessä, muuten oon yks kaaos.

Illalla leikin vielä Caramell-hamsterin kanssa ja katselin kun se purki energiaansa juosten huoneeni lattialla, kiipeillen vaateröykkiön ja laukkujen päällä. Nauroin ja lässytin sille kuin mikäkin urpo. Kuluneina viikkoina neiti on viihtynyt mieluummin itsekseen, mutta nyt se oli taas ihanan seurallinen. Kuitenkin pelkään, että kohta se jättää minut tänne yksin. Alkaahan se olla jo pieni vanhus...

Tänä aamuna kävin verikokeissa ja sydänfilmissä. Kun makasin EKG:n elektrodit kiinnitettyinä tuijotellen kattoa, mietin miksi haluan tulosten olevan aina mahdollisimman huonot. Olenko parempi syömishäiriöinen, jos veriarvot ovat aivan pielessä ja sydän lyö omiaan? Sitä parempi mitä lähempänä kuolemaa käydään, koska "eihän minulle loppujen lopuksi käy mitään".

Anteeksi mitä?! Riskeeraan henkeni, jotta olisin hyvä jossain paskasairaudessa, jossa ei ole edes voittajaa. Arvostelen itseni sen perusteella, kuinka hyvä anorektikko olen. Luoja... Tän suunnan on muututtava.

How Can I Miss You

Huijaan ihmisiä ympärilläni, mutta ennen kaikkea itseäni. Sepitän omaa tarinaani kirkkain silmin. Ne kerrat tämän kuukauden sisällä kun en ole oksentanut syömisiäni ovat laskettavissa sormilla. Voin antaa ruoan imeytyä vatsassa yli tunninkin, mutta lopulta se on saatava pois. Mä tein tätä ihan samaa esimerkiksi vuosi sitten, nyt vaan erona se ettei paino laske. Mut en uskalla antaa itselleni lupaa syödä normaalisti, oon varma että se näkyy heti monella kilolla vaa'assa.

Tosin viikonloppuna söin melkein kokonaisen pizzan ilman omantunnon tuskia ja ajatustakaan kompensoinnista. Eihän tässä siis oo mitään vialla?

Kaikki kyselee onks jotain tapahtunu. Ei ole, joten mitä mä niin pelkään? Ei 42kg:n lukema voi kaataa kaikkea sitä mitä mä oon saanu aikaan. Huomaan valuvani takaisin sairaaseen ja se epäonnistumisen tunne saa mut masentamaan ja luovuttamaan. Omaa mieltään vastaan on vaan niin rankkaa taistella - ja samaan aikaan kaikkia, jotka tarjoavat apuaan.

Eikä paranemista voi aina siirtää. "Alotan yrittämisen huomenna. Tänään ahmin viimeistä kertaa. Tää on vika ateria jonka skippaan." Ja silloin kun oikeesti yrittää taistella ja tulee takapakkeja, on se loppupäivä sit kokonaan pilalla ja voi tehdä miten huvittaa. Ajatuksiin hiipii kysymys: miksi edes yrittää kun ei kuitenkaan onnistu. Täydellisyys tai ei mitään?

Luovuttaminen ei ole kuitenkaan vaihtoehto. Niitä päiviä on harvassa kun haluan kuolla ja toivon, että tää sairaus ois jo vieny mut. Enemmän on tsemppipäiviä ja niistä on pidettävä kiinni kynsin hampain.

Alan kuulla biiseissäkin taas syömishäiriölle osoitettuja sanoja:

Just gonna stand there and watch me burn
But that's alright because I like the way it hurts
Just gonna stand there and hear me cry
But that's alright because I love the way you lie
I love the way you lie

ja part II:

On the first page of our story
The future seemed so bright
Then this thing turned out so evil
I don’t know why I’m still surprised
Even angels have their wicked schemes
And you take that to new extremes
But you’ll always be my hero
Even though you’ve lost your mind

4 Songs & A Fight

Jos syömishäiriölle antaa vähänkin valtaa elämässään, on ohjat vaikea ottaa takaisin omiin käsiin. Muutamassa päivässä ajatusmaailma luisuu takaisin sairaaseen. Ja kaikki saattaa lähteä niinkin pienestä, kuin yhden aterian skippaamisesta.

Viime viikolla meni muutama päivä vain parilla aterialla. Valehtelua, välttelyä, pakoilua. Ja kun vanhemmat tuli mukaan terapiakäynnille, oli suorastaan tuskallista paljastaa asia. Häviö anoreksialle, joka siinä vaiheessa oli jo tiukassa. Mä olin ajatellut laihduttaa pari kiloa, mutta siinäpä kerroin tarvitsevani apua ja tiesin saavani jonkun vahtimaan ruokailuita näin tehdessäni. Nyt on taas helpompaa, kun en kuole jokaisen suupalan kohdalla.

imanowl.jpg

Paino ehti jo hieman pudota, mutta nyt kaikki on tullut takaisin ja sekös vasta ahdistaakin. Ja ahdistukseen on ahmittu, josta syyllistyn kun en voi olla kuin normaalit ihmiset. Tekisi mieli eristäytyä, olla näkymätön. Voimia ei oo samalla lailla kun kesällä, enkä saa edes nukuttua tarpeeksi lääkkeistä huolimatta. Silti oon kiitollinen niille muutamalle, jotka jaksavat ottaa yhteyttä. Itsellä se kynnys on taas noussut taivaisiin.

Yritin piristää itseäni ja kävin piiiiitkästä aikaa shoppailemassa. Hulluilta päiviltä löytyi talvitakki ja H&M:stä huppari ja pari paitaa (kiitos hamsteri-palleroiset, kun järsitte edellisiin pieniä reikiä). Hetken olin innoissani, mutta ei pari vaatetta tuo onnellisuutta. Hankin samalla liput Haloo Helsingin keikalle, jee! Haluisin myös katsomaan The Soundsia, mutta hinta on sitten jo korkeempi... Musiikki pelastaa, napit korville ja ajatukset hetkeks sivuun.

Haluun menneen takas, palata aikoihin kun kaikki oli hyvin.

I Guess I Should Go To Sleep

Oon yrittäny kuvata päivä kuvina -postausta, mutta ehkä on vain myönnettävä ettei se onnistu. Ensinnäkin järjestelmäkamerani on rikki ja puhelimen kameraan palaa hermo, toiseksi unohdan aina kuvata ateriani, kolmanneksi saan itsestäni vaan naamakuvia kun ei ole kuvaajaa ja neljänneksi mun päivien sisältö on aivan äärimmäisen tylsistyttävää. Joten ei.

Vaihteeks korvissa Haloo Helsinkiä...

Kävin polilla maanantaina ja oli ihan hyvä tapaaminen. Päätettiin mun toiveesta, että Seronil nostetaan 60mg:aan. Oikeastaan koko päivä meni syömisten osalta ihan p*rseelleen ja sain korjattua asian vasta seuraavana päivänä kun syötiin lounas yhdessä jalkautuvan kanssa.

Painokin heittelee, vaikka yli neljänkympin se on koko ajan pysytellyt.

Muuten on mennyt aika tasaisesti. Mielialoissa ei ole ollut suurta heilahtelua: välillä masentaa ja ahdistaa vähän, mutta suurimmaksi osaksi olen voinut hyvin. Viikonloppu meni poikaystävän kanssa (jeejee!), käytiin me isovanhemmillakin kahvittelemassa, vaikka kammoon aina niiden luona käyntiä kun pitää syödäsyödäsyödä ihan liikaa. Siitäkin kuitenkin selvittiin elossa.

Se löys kepin :---3

Luna on taas meillä hoidossa tämän viikon. Vähintään sormet jäätyy kun sitä ulkoiluttaa, mutta ei saisi valittaa kun on koiraseuraa. Hepuleita, palloja ja rähinää isommille koirille. Tänäänkin kuunneltiin jonkun tädin saarnaa, kuinka koirat pitäisi pissattaa puistossa. Epähygieenistä ja haisevaa touhua kaduille tarpeiden tekeminen, omistajatkin varmasti harrastaa samaa viikonloppuisin porttikongeissa (.......................) Anteeksi mitä?

Ja kun osa viime postauksessa oli sitä mieltä, että näytän HH!:n Elliltä, niin tässä sitten järkyttävä kuva Irc-gallerian kätköistä. En tajuu miten oon kehdannu liikkuu pinkeillä hiuksilla yhtään missään.

13.10.11