Return to the sea

En ymmärrä, miten on mahdollista etten ole käynyt tänä kesänä veneellä vielä lainkaan. Asia korjaantuu kuitenkin tänään, kun lähden vanhempien kanssa purjehtimaan kohti Ahvenanmaata. Siskokin hyppää kyytiin parin päivän päästä ja on mukana Maarianhaminaan asti. Itse en vielä tiedä lähdenkö pois samaa matkaa vai vasta laivalla Tukholmasta, mennään fiiliksen ja säiden mukaan.

Kuvien © Vanessa Ekholm

Päätin jättää tietokoneen tänä vuonna kotiin, mutta kamera lähtee ehdottomasti mukaan. Odotan innolla, että pääsen kuvaamaan saaristoa pitkästä aikaa.

Nyt mun ois pakattava vielä loput tavarat ja käytävä pikaisesti kirjastossa lainaamassa puoli kirjastoa mukaan, jotta seuraavaksi viikoksi / pariksi on jotain tekemistä maisemien katselun lisäksi.

Tarpeeksi pohjalla?

Milloin on tarpeeksi sairas, jotta voi lähteä parantumaan?
Anoreksialla on näitä mitä järjettömämpiä tavoitteita: "Olen hyvä syömishäiriöinen kun paino alkaa numerolla x, kun saan diagnoosin, kun joudun sydänmonitoriin tarkkailtavaksi hengenvaarallisen alhaisen sykkeen tai rytmihäiriöiden takia, kun nenästä mahaan tungetaan letku, kun lääkärit sanovat etten tule selviämään."

Vertailu toisiin ei tee kenestäkään sairastavasta toista parempaa tai huonompaa syömishäiriöistä. Jos käsitettä hyvä syömishäiriöinen on edes olemassa, sehän on aivan järjetön kun kyse on sairaudesta. Toisella jää kuukautiset pois jo parin kilon painonpudotuksen jälkeen, toisilla hormonitoiminta pelaa alhaisimmissakin lukemissa. Samoin koko kroppa pettää jonkun kohdalla aiemmin  kuin toisella. Joten vertailu on tässä kohtaa todellakin täysin turhaa: jos joku on päässyt x-numerolla alkaviin lukuihin, ei ole mitään takeita siitä, että itse selviäisi hengissä sinne asti vaikka se olisi tavoitepainona.

Joskus olin tyytyväinen, että pääsin kolmosella alkaviin vaa'an lukemiin, mutta tällä hetkellä mulle ei ole mitään merkitystä sillä saavutinko joskus sairaan tavoitteeni vai en. "Hienous" on vaihtunut katumukseen siitä, että olen vahingoittanut kroppaani pysyvästi. Mä olen oikeastaan ihmeissäni että oon yhä elossa pitkään jatkuneesta aliravitsemuksesta, oksentelusta ja painon jojoilusta sun muista huolimatta. Olen kiitollinen, että mun keho on niin vahva, että oon kaikesta tästä huolimatta edelleen hengissä. Mun papereissa on aina lukenut somaattisen voinnin olevan tilanteeseen nähden hyvä, vaikka painon kanssa ollaan seilattu todella vaarallisilla vesillä.

Joten missä se pohja on? Sitä ei ole, vaan jokainen joutuu tekemään "päätöksen" itse; joku tajuaa tilanteensa ulkopuolisten avustuksella, joku pelästyy oireitaan itse. Jos syömishäiriötä kuuntelee, niin kyseinen pohja on maan alla. Anoreksialle (tai millekään muullekaan syömishäiriölle) ei tule riittämään mikään. Voin kokemuksesta sanoa, etten ollut kroppaani tyytyväinen silloinkaan kun olin laihimmillani. Jokaisen kilon pudotus tuntui kyllä tuolloin hyvältä, mutta se johtui vääristyneestä kauneusihanteesta ja kehonkuvasta. En osaa edelleenkään sanoa, mikä näkyvissä luissa niin viehätti. Valokuvista näkee jälkeenpäin, että olin kävelevä luuranko, mutta tunne joka mulla kropastani silloin oli, oli aivan toinen. Näin kyllä peilistä luut, mutta kohtiin joista ne eivät paistaneet ihon läpi kuvittelin monen sentin rasvakerroksen.

Joskus vain tulee se hetki kun kaikki täytyy kääntää ylösalaisin. Omat uskomukset ruokaan ja kehon toimintaan on hylättävä ja kättäytymismallit on opeteltava uudelleen. Se ei käy nopeasti, eikä riitä että päätöksen tekee kerran. Se on tehtävä joka päivä moneen kertaan yhä uudelleen ja uudelleen.

Mä koen, että olen elänyt oman aallonpohjani ja noussut sieltä jo melkein pinnalle. Vaikka haluaisin en enää ikinä "pääse" laihduttamaan alhaisimpaan painolukemaani, koska löytäisin itseni haudasta ennen kuin pääsisin tavoitteeseeni. Kroppa ei kestä ikuisesti ja aliravitsemus jättää aina jälkensä. Sairaimmillani mua ei vähempää olisi voinut kiinnostaa sydämen tai luuston kunto, ne olivat vain käyriä ja numeroita paperilla. Ja koska en uskonut tai edes halunnut selvitä hengissä, en jaksanut huolestua tuhosta jota tein itselleni.

Mitä olen hyötynyt siitä, että olen ollut kävelevä diagnoosi? En mitään, tai no, tunnen itseni nykyään paljon paremmin kuin ennen sairastumistani. Olen joutunut rakentamaan itseni uudestaan ja etsimään ne syyt, joiden vuoksi taistella. Syömishäiriö on antanut mulle jo kaiken mitä sillä on tarjota: loputtomiin ahdistusta ja sumuisia päiviä. Myönnän, että kadehdin edelleen itseäni laihempia ihmisiä, mutta samaan aikaan olen kateellinen ennemminkin niille, joiden ei ole tarvinnut rämpiä silmät sidottuina montaa vuotta jossain elämän toisella puolen. Olen elänyt nuoruuteni syömishäiriön varjon alla, eikä noita vuosia saa takaisin. Mulla on kuitenkin mahdollisuus vaikuttaa tähän hetkeen ja tuleviin vuosiin, joten yritän katsoa tulevaisuuteen olematta katkera.

Jos vielä joskus haluan paikan tutusta helvetistä, mun on kuiskattava rakkaalle anoreksialleni vain yksi lause: "Tapa minut". Ja piiri pieni pyörii elämän loppuun asti...

ps. tää oli nyt vaan tämmöstä pohdiskelua...

Sometimes I feel like screaming

Kotiinpaluu festareiden jälkeen on tuntunut yllättävän haastavalta. Ruoka ahdistaa ja itken lautasen ääressä, vaikka olen koonnut annoksen itse omasuunnitteisen ateriasuunnitelman mukaan: ruokaa ei jätetä. Iltapala venyy yhteentoista illalla, koska lykkään päivällistä liian pitkään, mutta ennen sitä ei mennä nukkumaan.

Oon ollut koko viikon tosi väsynyt, mutta ahdistuksen takia en oo saanu nukuttua kunnolla. Olen mielestästäni aivan valtavan kokoinen. Tiedän, että on ihan normaalia että ihon ja luiden välissä on jotain, mutta silti keho tuntuu niin vieraalta, etten ymmärrä miten olen päästänyt itseni tähän kuntoon. En ole ikinä ollut näin kauan näin "korkeassa" painossa paria viikkoa kauempaa, jolloin olen pian laihduttanut takaisin turvallisiin lukemiin. Olen jälleen ylittänyt rajan, sen sietämättömän kilomäärän, josta alamäki alkoi 16-vuotiaana, ja päässäni pyörii tismalleen samat ajatukset kuin silloinkin.

Kuitenkin, ero kahdeksan vuoden takaiseen on, että nykyään tiedän mihin laihduttaminen tulee mut viemään. Olen oppinut mikä helvetti odottaa, jos syömishäiriön antaa valita. Eikä mulla ole aikomusta päästää sitä enää niskan päälle, vaikka kuinka tekisi mieli luovuttaa. Silti opitut tavat ja vääristyneet ajatukset on niin tiukassa, että ne vaikean paikan tullen tulevat mieleen ensimmäisenä ja niihin sortuu välillä edelleen.

Toissapäivänä otin ohjaajan aamuisen käynnin jälkeen tarvittan lääkkeen pahaan oloon ja nukahdin "lyhyille" päiväunille neljäksi tunniksi. Olin suunnitellut syöväni lounaan kello 12, mutta heräsinkin vasta kahden jälkeen ruoka valmistamatta. Loppupäivän ruokailut menikin sitten ihan sekaisin. Lounaan vihdoin tehtyäni ja syötyäni, sen sijaan että olisin ruvennut paikkailemaan puuttuvia ruokia, lähdinkin lenkille pakoon ajatuksia.

Nyt kun olen saanut taas rytmistä kiinni, on sujunut vähän paremmin. Tänään tulin isovanhemmilleni pariksi päiväksi ja sain syötyä kahvilla peräti kaksi palaa mansikka-raparperipiirakkaa juttelun lomassa.
Mummi paistaa juuri pinaattilettuja ja meinaan hyppiä seinille, koska ulkona sataa enkä pääse kävelylle. Aloitimme taas palapelin, johon on hyvä keskittää ajatukset. Onneksi mulla on niin ihana ja ymmärtäväinen mummi, että voin puhua olostani aika avoimesti. Kyllä tää vielä tästä helpommaksi muuttuu, kun vaan jaksaa painaa eteenpäin!

Provinssi 2016

Palasin eilen kotiin Seinäjoelta kolmen päivän juhlimisen jälkeen. Olin ensimmäistä kertaa Provinssissa ja reissu oli aikamoinen kokemus telttailuineen ja festarialueineen. Vesisateesta ja puhelimen akun huonosta kestosta huolimatta oli tosi kiva loppuviikko, ja syömisetkin sujuivat puolihuomaamatta kaiken muun hälinän ohessa. Joten turhaan stressasin sitäkin.

Lähdettiin Joonaksen kanssa jo keskiviikkona ajamaan autolla kohti Törnävänsaarta. Alkoi tosi lupaavasti, kun ei ensin meinattu löytää parkkipaikkaa ja sitten tajuttiin, että meidän parkkis aukeaa vasta ekana festaripäivänä. Lähempänä puoltayötä saatiin kuitenkin kamat raahattua ja teltta pystytettyä kavereiden viereen Camp Provinssiin.

kokonainen parsakaali on hyvä matkaeväs :'D

Sää oli tosiaan tosi vaihteleva ja mukaan varaamalleni kertakäyttösadetakille löytyi turhan paljon käyttöä. Meidän telttakin oli ties kuinka monta vuotta vanha, joten mun jesaripaikkailuista huolimatta vikana yönä tuntui kuin olisi nukkunut uima-altaassa.

Aivan leirintäalueen vieressä oli kauppa ja pizzeria, joten evääksi saatiin muutakin kuin ylihinnoiteltua festariruokaa. Yhdestäkin kojusta ostin tofu-wokkia ja puolet tofuista oli korvattu soijapaloilla.. Välimäen pasta oli kuitenkin kuulemma hyvää. Tän kesän karjalanpiirakkakiintiö tais tulla täyteen ja sipsejä oli kaupan käytävät niin täynnä (tai sen verran kuin olutlavoilta jäi tilaa), että pakkohan niitä oli ostaa useempaa makua!

Nightwish, Rammstein, Disco Ensemble, Pää kii, Mokoma, Sanni, Vesala, Antti Tuisku... Noin muutaman mainitakseni.

Täytyy myöntää, että kolmea päivää kauempaa ei olisi enää jaksanut. Kotimatkalla ei ollut kovin kehuttava olo. Pikkuisen olin kateellinen takapenkkiläisille, jotka vetelivät sikeitä, sillä itse en osaa liikkuvassa autossa nukkua. Pysähdyttiin Hesessä, jossa itse söin vain kinuskipehmiksen, sillä olin jo aiemmin matkalla syönyt mozzarellasalaattia ja yli jääneitä eväitä. Kotiin pääsin vasta lähempänä yhdeksää, eikä varmaan koskaan ole tuntunut niin hyvältä päästä suihkuun kaiken mudassa rämpimisen jälkeen!

Perus festarireissu siis! Kiitos kaikille, joiden kanssa törmäiltiin :)

Pudotus Provinssiin

Juhannuksen jälkeen on mennyt yhtä alamäkeä syömisten suhteen. Jo tavallinen (siemen-maapähkinävoi-soijarouhe)aamupuuro ahdistaa, tekisi mieli skippailla aterioita eivätkä läheskään kaikki ruoat ole pysyneet sisällä.

Kaikki, mikä tuntui vielä viikko sitten lähes normaalilta onkin yhtäkkiä työn ja tuskan takana. Vaaka näyttää ihan liikaa, peilikin näyttäisi jos mulla sellainen olisi. Kroppa ahdistaa ja tuntuu vieraalta, vaatteet puristaa päällä. Haluisin vaan käpertyä peiton alle ja piiloutua maailmalta.

Mutta mä haluun myös nauttia kesästä, oon oottanu lämpöä koko pitkän vuoden enkä aio viettää sitä "turvallisesti" pimeässä verhojen takana häveten ulkonäköäni.

Joten koska oon jaksanut elää ja olla innoissani vielä hetki sitten, niin:

Lähdettiin tänää Joonaksen kanssa ajaa kohti Seinäjokea, sillä seuraavat kolme päivää festaroidaan Provinssissa. Mun on ihan pakko tsempata etten pilaa tätä reissua! Tänää on kyllä jo mennyt paljon paremmin, joten sh älä tuu droppaa mun tunnelmaa seuraavinakaa päivinä!

Nyt aletaan olla perillä, joten kaivetaan teltta takakontista ja lähdetään ettii leirintäaluetta.

PS. Snäppään jos akkuu riittää: @nnnouy

Juhannus: normi viikonloppu

Alun perin mun piti lähteä viettämään juhannusta perhetuttujen mökille, mutta tehtiinkin vaihto pikkusiskon kanssa ja jäin kaupunkiin koiran kanssa viettämään jussia sen sijaan, että olisin lähtenyt saaristoon. Heinäkuun puolessa välissä lähdetään joka tapauksessa purjehtimaan, joten tää kotiin jääminen ei erityisemmin haitannut.

Perjantaina puolen päivän aikaan kävin ensin vanhempien luona tsekkaamassa Helsingin Sanomien juhannusmenot ja sen jälkeen hain Lunan siskolta samalla kun hän poikaystänsä kanssa lähti vanhempien mukaan mökkeilemään.

Juhannusaatto alkoi kepeästi vesisateella ainakin täällä Helsingissä. Kokkojen katselut ja muut perinteet jäi siis tältä vuodelta kokematta ja oleskeltiin vaan Lunan kanssa kotosalla. Olin mukamas hyväkin koiranomistaja ja luin kuinka lemmikille opetetaan esim. ryömimistä. Harjoiteltiin kuitenkin loppujen lopuksi vain ennestään tuttuja temppuja ja leikittiin. Päästiin me silti myös heittelemään ja hakemaan vaaleanpunaista fresbeetä.

Koira herätti mut kumpanakin aamuna jo ennen viittä kun aurinko nousi. Neidille ruokaa jotta uikutus hiljenee, ja emäntä takas nukkumaan. Kahdeksan jälkeen sitten pissallekakalle ja omistajallekin aamupalaa.

Oli kyllä kiva herätä koiran kanssa ulos samaan aikaan kun luontokin herää. Maisemat ovat paljon kauniimpia auringonnousun aikaan kuin keskipäilällä. Rauhalliset aamut on rakkaus. Bongattiin kuitenkin matkalla aivan liian monta oravaa ja joka kerta teki pahaa kiskoa koira pois puun juurelta kun vietit ois käskeneet melkein kiivetä puuhun jyrsijän perässä.

Lauantaina oltiin melkeen koko päivä ulkona. Nähtiin Jenna iltapäivällä ja oleskeltiin koirapuistossa ja parissa eri puistossa (piti vaihtaa paikkaa kun jotkut pojat lennätti kauko-ohjattavaa lennokkia ja neiti räksytti sille). Luna pääsi vilvoittelemaan mereen kahlaamaan keppien perässä. Se on aika rimppakinttu kun karvat kastuu, tui.

Näillä ilmeillä kameralle parhaan kaverin kanssa, oli hyvä juhannus! Älä Jemppu tapa mua :--D

Tätä on kesä parhaimmillaan! Miten teidän juhannus?

Flowers and baby birds

Luontokuvia on kertynyt koneelle taas sen verran, että on aika esitellä muutamia otoksia. Valikoin tähän postaukseen vain kukista ja linnunpoikasista ottamiani kuvia. Eläinlapset ovat söpöjä, ei voi väittää etteivät jopa valkoposkihanhen poikaset olisi ihania untuvapalloja, vaikka hanhet ärsyttävästi valtaavat ja sotkevat nurmikkoalueita.

Päätin lisätä kuviin vesileiman, jota olen tähän asti käyttänyt vain kuvagalleriani puolella. En tiedä miten se toimii näissä suuremmissa kuvissa, mutta koska en jaksanut alkaa väsätä uutta, se saa nyt kelvata.

Ostin myös vihdoin viime viikolla ulkoisen kiintolevyn valokuvia varten, sillä lähes kaikki tämän vuosikymmenen puolella ottamani kuvat ovat tällä hetkellä vain ikivanhalla miniläppärilläni. Nyt pitäisi vielä jaksaa siirtää tiedostoja, jotta ne saisi parempaan turvaan.























Juhannusta aion viettää rauhallisesti kaupungissa, vaikka alkun perin mun piti lähteä perhetuttujen mökille. Ajatus alkoi kuitenkin ahdistaa, joten haen huomenaamulla Lunan seurakseni ja jään kotiin.

Hyvää jussia kaikille, toivotaan ettei ainakaan montaa päivää putkeen sada! :)

..'Cause life's worth it

Edelliseen postaukseen tuli aika pintapuolisesti kerrottua siitä, että jeejee menee hyvin ja syön ja noin. Tai juuri niinhän se kaikessa yksinkertaisuudessaan ulkopuolisen silmissä menee, koska kukaan ei toisen ajatuksia voi lukea. Lienette huomanneet, etten enää uskalla avata teille lukijoille jok' ikistä tunnetta jonka koen. Enkä halutessani niin ehtisi tekemäänkään, sillä ahdistuksen tilalle on tullut niin paljon muita tunteita: negatiivisia ja positiivisia, joista osa kestää vain hetken. Mä haluisin kuitenkin kertoa vähän tarkemmin tämän hetkisiä fiiliksiä ruokaan ja kroppaan liittyen.

Huono mieliala ei heijastu mulla kovin paljon syömisiin tällä hetkellä. Kun alkaa tehdä mieli rajoittaa, pitää vain pistää ns. "robottivaihde" päälle, noudattaa suunnitelmaa ja yrittää olla miettimättä liikoja. Kun samoja pelkoruokia syö yhä uudelleen, katoaa niistä lopulta koko pelottavuus. Esimerkiksi viime kesänä jäätelö muuttuikin yhtäkkiä turvaruoksi, kun söin sitä päivittäin.

Viime viikkoina ahdistus on harvoin jäänyt päälle moneksi tunniksi, olen alkanut vihdoin oppia että se menee ajallaan ohi, eikä sen poissaamiseksi tarvitse kaivaa terää esiin, juoda päätä täyteen tai yrittää oksentaa tunnetta ulos. Väärät käyttäytymismallit ovat kuitenkin sen verran tiukassa, että pienenkin vastoinkäymisen sattuessa kohdalle on mielessä ensimmäisenä itsensä satuttaminen. Mutta kaikkia ajatuksiaan ei ole pakko pistää käytäntöön ja välillä myös viivyttelemällä pahin ahdistushuippu ja mieliteot saattavat mennä ohi. Eivät tietenkään aina, mutta edes välillä..

Joskus osastolla en kyennyt ruokailuiden jälkeen tekemään mitään muuta kuin kuuntelemaan musiikkia, koska keskittyminen ei riittänyt mihinkään kun ajatukset pyörivät siinä mitä on juuri syönyt ja mitä tulee loppupäivän aikana syömään. En tiedä onko tapa osastolta opittu, sillä ruokailun jälkeen haluan vain istua alas ja rauhoittua. Samalla luen, katson sarjoja, kirjoitan tai vain selaan kännykältä internetin loputonta sisältöä. Ei todellakaan tee mieli liikkua, osittain senkin takia että se tuntuu lisäävän refluksioireita.

Mulla ei ole kotona lainkaan kokovartalopeiliä, joten harvoin tulee peilailtua itseään sen tarkemmin. Peiliin / omiin silmiinsä ei voi luottaa, joten en mä sillä muuta tekisikään kuin katsoisin, että vaatteet sopii päälle. Tänään vetäessäni pari kuukautta sitten ostamiani farkkuja jalkaan, ne puristivat ja mua alkoi kiukuttaa.
Yhtäkkiä kaikki mahdollinen ärsytti (mm. pyörän tyhjä rengas, toimimaton television antennijohto, hidas puhelin) ja olisi tehnyt mieli heitellä tavaroita ympäriinsä ja rähjätä jollekin. Kävin kävelyllä ja mietin, että varmaan mielialaan syynä oli läskiahdistus, joka näyttäytyi tällä kertaa näin. Kotiin tultuani keskitin ajatukseni siivoamiseen ja lounaan aikoihin en enää jaksanut miettiä tyhmiä kutistuneita farkkuja.

Kuvittelin vielä vähän aikaa sitten, etten voisi enää ikinä oppia pitämään liikunnasta kaiken pakkoliikunnalla rääkkäämisen jälkeen. En edelleenkään saa harrastaa mitään kovin rasittavaa, mutta nykyään nautin pitkistä kävelylenkeistä ja pyöräilystä (ainakin suurimmaksi osaksi). Yksi suurimmista motivaattoreista mulla onkin vanhojen liikuntaharrastusten pariin palaaminen, tai uuden lajin löytäminen.

Listasin itselleni muutamia asioita, joiden takia jatkan taistelua:

    Mä syön, jotta...

..opin syömisen uusiksi niin, ettei koko elämä pyöri anoreksian ympärillä. Ilman itsensä haastamista parantuminen on mahdotonta. Haluan voida syödä sitä, mistä oikeasti pidän ja kävellä kadulla ajattelematta kuinka paljon energiaa kulutan.

..terveyteni ei kärsisi enempää.

..keskittymiskykyni riittäisi pidempään kuin maksimissaan pari tuntia kerrallaan.

..muistaisin. Elämäntapahtumia, lukemaani ja opiskelemaani, minkälaista on elää tällä vuosikymmenellä, uusien ihmisten nimet, pankkikortin tunnusluvun tai oman henkilötunnukseni.

..pystyn keskittymään maailmaan ympärilläni pelkän oman ahdistukseni sijaan. Täällä on niin paljon ihmisiä, tarinoita, koettavaa, kauniita maisemia ja elämää.

..voin syksyllä aloittaa jälleen ratsastuksen.

..jaksan pyöräillä tuntemattomia hiekkateitä pitkin. Ja nauraa kun eksyn enkä tiedä enää olenko edes Helsingissä. Onneksi nykyään kännykässä on navigaattori.

..saan matkustaa ulkomaille ilman hoitajan saarnaa terveysriskeistä.

..jaksan olla tukena myös muille ja parempi ystävä kuin viime vuosina.

..pääsen muuttamaan asuntoon, johon saan ottaa lemmikin. Hamsterin häkki on edelleen tyhjillään vanhempieni luona ja selailen välillä kasvattajia läpi. Nytkin olisi pääkaupunkiseudulla myynnissä vaikka minkä värisiä syrkki-vauvoja.

..voin hyppiä keikoilla eturivissä ilman että rasitun niin, että joudun pelkäämään sydänkohtausta. 

..läheisten ei tarvitsisi olla jatkuvasti huolissaan.

..saisin elää ikäiseni nuoren naisen elämää.

..voisin olla aidosti onnellinen, edes hetkittäin.

I eat whatever I want

Saan nostettua painoa ilman ateriasuunnitelmaa kotioloissa ja salaa olen aika hemmetin ylpeä itsestäni! Viime oksentamiskerrastakin on jo kuukausi, ja päivä päivältä häiritsevät kompensointiajatukset vähenevät. En itsekään tiedä miten oon saanut tän muutoksen tehtyä, enkä väitä ettei se olisi vaatinut töitä ja hampaidenkiristelyä.

Tietysti auttaa, että päähäni on iskostunut vuosien varrella niin monen ateriasuunnitelman sisältö, että vaikken laske kaloreita osaan suunnilleen arvioida kuinka paljon on syötävä. Pitkään vegenä oltuani tiedän myös miten koostaa kasvisruokavalio, jotta saa esimerkiksi tarpeeksi proteiinia.

aamupalaloja

Mitä mä oikeastaan syön? Ihan normaalia itse tehtyä kotiruokaa, välillä valmista tai puolivalmista jos laiskottaa. En ole enää vähään aikaan ostanut itse kotiin lainkaan eläinperäisiä tuotteita, joten suurimmaksi osaksi vegaanilinjalla mennään. Oonkin innostunut kokeilemaan keittiön puolella kaikkea uutta, esimerkiksi ensi viikolla ajattelin kokeilla ensi kertaa tehdä itse seitania. Mulla ei oikeastaan ole enää pelkoruokia, vaikka tietyt ruoka-aineet ovat vaikeampia kuin toiset. Syön herkkuja ilman suurempia tunnontuskia. Jos ruoan jälkeen tekee mieli makeaa, mikään ei estä syömästä jälkkäriä. Usein napostelen myös aterioiden välillä, enkä kyttää minuuttiaikataulun kanssa ruoka-aikoja. Tällä hetkellä syön kolme isompaa ateriaa päivässä ja niiden väliin välipaloja miten tekee mieli. Ruokailuvälit venyvät usein turhan pitkiksi, mutta mä oon sitä tyyppiä että syön mieluummin harvemmin ja enemmän kerralla.

lounaita

Syön omasta mielestäni aivan älyttömän paljon, mutten ehkä ole paras sanomaan mikä on paljon, liikaa tai edes riittävästi. Ennen kuin kukaan anonyymi tulee kirjoittamaan sanaakaan mun painosta tai siitä että se tällä menolla vain jatkaa nousuaan, niin mä olen sitä mieltä että suurin ongelma ei ole se että vedän joka päivä karkkia, keksiä, jätskiä ja muuta epäterveellistä, vaan tärkeintä on että ylipäätään syön lähes kymmenen vuoden sairastamisen jälkeen.

välipaloja ja eväitä

 
Melkein joka viikko me käydään äidin kanssa ulkona lounaalla, mikä onkin ehkä turvallisin mahdollinen tapa totutella uudelleen syömään ravintolassa. Nykyään mä jopa odotan perjantaita, jotta saa sushia tai muuta hyvää, vaikka ennen olisin ahdistunut ja ajatellut ateriointia ainakin viikon etukäteen. Neljä vuotta sitten skippasin siskon rippijuhlat, koska pelkäsin juhlapöydän tarjoiluja yli kaiken. Viime viikkoiset ylioppilasjuhlat sujuivat kuitenkin todella hyvin. Juttelin sukulaisten, kummien ja perhetuttujen kanssa, maistoin kaikkea tarjolla olevaa ja otin kakkua jopa lisää vaikka ukki jo vähän vihjaili että voiko noin paljon muka syödä.

Kyllä voi, koska anoreksialle haistatteleminen on parasta mitä oon pitkään aikaan tehnyt!

Kuopioon tieni vei

Lähdin viime sunnuntaina bussilla kaverini Oonan luokse Kuopioon, josta kotiuduin myöhään torstai-iltana. Oli tosi hyvä reissu, vaikka etukäteen stressasinkin miten syömiset sujuvat uudessa ympäristössä ja miten selviän ahdistuksen kanssa, jos sellainen iskee. Pelot olivat kuitenkin turhia, enkä jaksanut miettiä edes ulkonäköäni, vaikka kuljin meikittä topissa ja shortseissa.

En voinut lakata hämmästelemästä kuinka "maalla" oltiin. Oli ihan kesä ja oleiltiin suurin osa ajasta ulkona. Käytiin rannalla, vaikkakin järvivesi oli niin kylmää, että pystyin kiroillen kahlaamaan vain polviin asti. Onnistuin jotenkin polttamaan vasemman käteni arpien kohdalta, ilmeisesti ne ovat muuta ihoa herkempiä auringolle. Päivistä tuntui loppuvan tunnit kesken, vaikkei mitään erikoisempaa tehtykään.

Meillä oli hoidettavana Rasmus-labbis, joten herättiin aamuisin viimeistään kahdeksalta aamupalalle ja koiraa ulkoiluttamaan. 

Sovittiin myös Nooran kanssa, että nähdään ja käytiin lammen rannalla istuskelemassa useampi tunti. asiaa riitti niin sairauden kuin muunkin elämän ympäriltä ja itselläni oli ainakin todella hauskaa. Paikalle saapui enemmänkin väkeä, mutta viihdyin ennalta tuntemattomassa porukassa yllättävän hyvin. 

Oonalla oli juuri ollut synttärit, joten maanantaina tuhottiin kahdestaan skumppapullon kanssa puolikas täytekakku iltapalaksi. Ruokailut ei tainneet yhtenäkään päivänä sujua suunnitelmien mukaan. Joku ilta löydettiin itsemme Matkuksen Burger Kingistä shoppailukierroksen jälkeen, vaikka meidän piti käydä vain ruokakaupassa ihan toisella suunnalla. Yritettiin myös grillata, kumpikin ensikertalaisena. Ei saatu pallogrilliä syttymään kunnolla, joten kun kasvisvartaat olivat kymmenen minuuttia vain hikoilleet kuvun alla, kokeiltiin uutta kaasugrilliä, jolla sitten poltettiin osa ruoista.

Keskiviikkona vähän satoi, joten laulettiin sisällä Sing staria ja käytiin ajelemassa autolla ympäriinsä kuunnellen suomipoppia. Katsottiin myös Youtubesta suljetulle osastolle sijoittuva Sekasin-sarja, joka aiheen vakavuudesta huolimatta oli ihan sairaan hauska, osittain siitä syystä että itsellä on hyvin samankaltaisia kokemuksia osastoelämästä. 

Rasmus otti mut heti kaverikseen, kun rapsutin ja lässytin koiralle kuin mikäkin idiootti. Käytiin sen kanssa metsässä heittelemässä frisbeetä, jota koira kantoi mukanaan kuin suurtakin aarretta. Koiran logiikalla noutaminen vain oli luokkaa: "Heitä frisbee, älä ota sitä multa, heitä vaan."

Kokeilin ensimmäistä kertaa tehdä seppeleen, joka kesti päässä tasan sen aikaa että saatiin pari kuvaa otettua. Ihan hyvä yritys silti.

Torstain paluumatka meni huomattavasti mukavammin kuin Kuopioon päin ajo, sillä Oona tuli samaa matkaa Helsinkiin. Vallattiin bussin takapenkki ja naurettiin yliväsyneinä tyhmille jutuille. Hämähäkki meinas häätää meidät toiselle puolelle linja-autoa, mutta sekin onneksi jätti meidät lopulta rauhaan.

Kotiinpaluu tuotti pienimuotoisen ahdistuksen, mutta siitäkin on nyt terapian ja vanhemmilla vietetyn yön jälkeen selvitty. Nyt kuitenkin lähden ihan mielelläni takaisin omaan kotiin täältä siskon ylioppilasjuhlien hälystä :)