Because Of The Shame

Syöminen on sittenkin ihan helvetin vaikeeta. Miten mä pärjään koko kesän? Meneekö tää ahdistus jossain välissä ohi? On ahdistavaa olla. Liikaa aikaa. Peilejä joiden edessä seistä, tutkiskella läskejä, jotka kolmen kuukauden osastohoito on tuonut mukanaan.

Pitää vaan muistella, kuinka p*ska olo oli ennen, yli kymmenen kiloa laihempana. Ei ollut voimia, oli tukeuduttava seinään, jotta pysyi pystyssä. Silti anoreksia kirkuu korvaan, kuinka paljon kauniimpi olin silloin, kuinka paljon helpompaa elämä oli ilman tunteita. Koska täydellisyys vei tunteet mukanaan, mutta nyt ne on tullut kilojen myötä takaisin. Mulla on taas aivotoimintaa.

Mä olen samaa mieltä sairauteni kanssa. Olen lihava. Seisoin eilen pitkään peilin edessä, tarkastelin itseäni, tätä vartaloa joka ei ole minun. Mietin miltä ennen näytin. Peilailin itseäni kaupungilla ikkunoista. Meikatessa tuijotin paksua naamaani. Minulla on posket, vaikka haluaisin poskiluut. Istuessa vatsaan tulee makkaroita.

Silti syön, vaikken saisi. Koska minun pitää, jotta pysyn hengissä.

Ahdistus ei katoa. Se seuraa minua ulos, kaupungille ja meren rantaan, kotisohvalle ja ruokapöytään. Käperryn sängylleni, mutta ahdistus korventaa vatsaani ja tukahduttaa hengityksen, se painaa rintaa ja kuuntelen sydämen lyöntejäni. Lasken aikaa, että pääsisin nukkumaan. Unessa kaikki on hyvin, mutta aamulla on taas herättävä todellisuuteen.

Huomenna olisi tarkoitus mennä käymään osastolla uloskirjauksessa. Sen jälkeen siskon kanssa Linnanmäelle. Ehkä huomisesta tulisi parempi.

156

Kotona taas. Käyttäydyin kuitenkin niin hyvin, että lääkäri oli sanonut äidille, ettei tää ehkä ollutkaan vika osastojakso, jos vielä joskus sairaalahoitoa tarvitsen.

En muista mitä viime yönä tapahtui. Ainakin näin kaiken kahtena ja vaeltelin jossain muualla. Kai mä silti pysyin ruumiissani ja omassa mielessäni. Olin kuitenkin aika sekasin. Ihmettelen silti vähän vieläkin. Miten asiat mun päässä kulkee. Tuntuu, ettei ajatus lennä minnekään, tai sitten se harhailee liikaa. Vaikka pään pitäisi olla selvä jo.

En muistaakseni oksentanu, vaikka vessassa kyykin moneen otteeseen. Ei kuitenkaan siksi, että olisin syönyt mitään. Piti tulla karmee olo, mutten muista siitäkään mitään.

Iines ja Emmi, kiitos ihanasta seurasta. Rakkaudesta. Ehkä tulevasta matkasta, joko Kreikkaan tai sitten vain Ikeaan.

En tajua tätä. Kotona oloa, kuinka hyvin asiat mulla on. On äiti, joka pitää huolta siitä että saan syötyä. Vaikka ei tässä maailmassa taida olla yhtään ihmistä, joka ei tuputtais mulle ruokaa :') Kaikki huolehtii siitä, että mun ois hyvä olla. Mutten pääse itseltäni pakoon.

Tää ei oo mun kroppa, tää vartalo on jonkun muun. Selviän kuitenkin, kaupungilla ajattelin, että on paljon lihavampiakin ihmisiä, ettei kukaan kiinnitä muhun huomiota. Silti tuntisin oloni paljon turvallisemmaksi pienenä. Mutten aio laihduttaa, mulla on elämä elettävänäni,

A Million Miles

Tänään on taas huono päivä. Nauran ja hymyilen hoitajien seurassa, jotta varmasti pääsen huomenna ensimmäiselle lomalleni. Sisältä kuitenkin tuntuu, että olen täysin rikki. Onko sillä edes väliä, pääsenkö näkemään sukulaisia serkun yo-juhliin, vai mätänenkö täällä sisällä. Taas pääsen vain esittämään iloista parantuvaa tyttöä. F*ck, missä edes on mun paranemishalu?!

Päivä on mennyt kiireisenä.  Pääsin ensimmäisen kerran fysioterapiaryhmään, jossa tehtiin lihaskuntoa. Tuntu kauheelta, kun surkastuneilla lihaksilla ois pitänyt nostella jotain palloa jaloilla. En mä jaksanut, piti pitää taukoja aina välillä, vaikka muut suoritti täysiä.

Ulkoiluja, vanhempien vierailua, omahoitajakeskustelua, lääkkeitä, ruokaa.

Sisältä ei tunnu miltään. Silloin kun tuntuu, voisin purskahtaa itkuun hetkenä minä hyvänsä. Itken ilman kyyneliä, eikä kukaan huomaa. Haluan huomiota, mutten uskalla pyytää. Kun joku kysyy miten päivä on mennyt vastaan "ihan ok". Idiootti kun olen.

Ja viilsin. Ranteeseen. Kolme viivaa, jotka eivät meinaa lakkaa vuotamasta.

The Animal Song

Vaihteeksi jotain mukavaa. Vaikka painan tällä hetkellä varmaan enemmän kuin ikinä, oli eilisessä päivässä kaiken ahdistuksen lisäksi jotain piristävääkin.

Ensinnäkin, saimme olla ulkona pihalla. Nekin, joilla ei ulkoilulupia vielä ole. Tietämättämme, aamuyhdeksältä parkkeerasi Kivelän pihalle Hembölen Kiertävä Kotieläinpiha! Ensin me huomattiin vain harmaa minipossu ikkunasta (joka oli kylläkin jättiläinen), mutta häkeistä paljastui kanoja, joilla oli munia, ja ylisöpöjä pikkukaneja. Aitauksissa oli isompia pupuja ja lampaita.

Olisi tehnyt mieli ratsastamaan shetlanninponilla tai aasilla pitkästä aikaa. Olen nimittäin heppatyttö, vaikka vointini takia en ole päässyt hevosen selkään yli kahteen vuoteen. Tähän saa tulla pian muutosta!

Hoidossakin on kai tapahtunut jonkinsorttista edistystä, pääsin nimittäin II-vaiheeseen. Tittididiii! En haluaisi ottaa enempää vastuuta mistään, mutta kai se on parantumisen kannalta pakollista. Eniten pelottaa itse annosteltava ruoka: entä jos otankin sitä liikaa ja painoni lähtee räjähdysmäiseen nousuun? Parasta kuitenkin on, että pääsen vihdoin lomille. Kotona kun olen käynyt viimeksi.. en edes muista milloin.

Äh, kirjoittaminen on vaikeaa näin pitkillä kynsillä...

Back To Life

Kiitos kaikille kannustavista kommenteista, te saatte mut jaksamaan paskasta olosta huolimatta, tai olette ainakin osasyy hieman parempaan oloon.

Nyt olen tosiaan siirtynyt takaisin neloselle, heti perjantaiaamuna pakkasin tavarani ja hurisuttelin hissillä takaisin neljänteen kerrokseen. Vaikka eipä tavaroissa ollut pakattavaa, kun en niitä purkanutkaan ja melkein kaikki olikin jo valmiina huoneessani nelosella.

Nyt kun ysin reissu on ohi, voisin tehdä siitä jonkinlaisen yhteenvedon. Ruokaa mulle tarjottiin sen verran, etten varmastikaan päässyt laihtumaan. Ihan ateriasuunnitelman mukaan ei menty, mistä olen iloinen ("hahhaaa, ne unohti shotti-hetket kokonaan"). Muuten kyllä pelkästään osastolla olo ahdisti, oli niin paljon aikaa tapettavaksi. Tarkkailussa ei päässyt ulos, ja jos tosissani halusin osastolta pois, ei saanut myöskään vanhingoittaa itseään. Eli syömistä, paikallaan oloa, eikä viiltelyä. Aika paha. Vaikeeta, mutta pärjäsin.

Iines kävi moikkailemassa mua joku päivä, ihana pieni suuri piristys päivään. Kiva kuunnella kuinka hurjaa ja hauskaa elämä voi olla, ehkä mekin lähdetään kesällä vielä Espanjaan ;)

Sain myös hiusvärin. Eilen laitoin sen päähän tarkotuksena saada (omg) blondi tukka. Nyt oonki kalju porkkana, vaikka etukäteen kyl tiesinki et tää on pidempi operaatio. Siis, että heti kerralla ei saa haluamaansa tulosta. Kokeilen tänään vielä vähän vaalentaa, sen jälkeen saavat hiukset levätä.

ps. salkkarit jäi kesätauolle, p*rse :<

Nine In The Afternoon

Taivas on harmaa ja itkee kilpaa mun kanssa. Tänään tuli yllättäen siirto yläkertaan, osasto ysille, suljetulle. Oon nyt neljä päivää tarkkailussa ja sen jälkeen pääsen toivon mukaan takasin neloselle. Siellä mua ainakin odottaa oma huone rojuineen.

Täältä ylhäältä on kieltämättä paremmat näkymät. Linnanmäki on auki, laitteet pyörii ja valot vilkkuu. Jos ois yhtään kesäsempi ilma, tekis mieli ulos. Mutta ulos ei ole menemistä tarkkailun aikana. Ei Lintsille tai sairaalan pihallekaan.
Mutta miten mä voin syödä _yhtään mitään_, kun en pääse kävelemään edes 15 minuutin lenkkiäni? Paisun kuin pullataikina, vaikka näytän jo valmiiksi niiskuneidiltä. On mulla muodot muumien, lalala.

Ei riitä, että pelkkä syöminen ahdistaa. Nyt mun pitäisi osata kertoa ahdistuksestani ihan tuntemattomille tyypeille. Just kun olin ehkä vähän oppinut avoimemmaksi omahoitajien kanssa. Ja nää olettaa, että pystyn olemaan viiltelemättä. Ilman keskusteluapua. Onkohan mulla edes tarvittavia lääkkeitä täällä? En halua takaisin Auroraan, se aika oli pelkkää kidutusta.

En kehtaa tulla edes ulos huoneestani (jossa olen toistaiseksi yksin), koska olo on kuin mammutilla. Farkut kiristää ja vatsamakkara tulee esiin kun istuu alas. Mä en kestä tätä yksinäisyyttä, vaikken muuta tarvitsekaan. Muut potilaat kun näyttävät taas olevan reilusti minua vanhempia. Olen taas pelkkä (lihava) lapsi muiden silmissä.

Stitch That

Syön kiltisti viisi kertaa päivässä, tai oikeastaan kuusi, jos kello kymmenen nutridrink lasketaan mukaan.

Itken ja tekisi mieli repiä ja raapia itsensä pienen pieniksi palasiksi, jotka kevättuuli voisi kuljettaa mukanaan. Pois täältä, mahdolllisimman kauas pakkosyötävästä ruoasta. Vaikka lähteähän voisin joka päivä, se olisi vain hyvästit elämälle.

Keskiviikkona oli perheneuvottelu. Istuin koko sen ajan hiljaa ja tuijotin lattiaa. Jos jotain kysyttiin, vastasin vain etten tiedä. Tapaamisesta ei jäänyt paha olo, mutta silti sen jälkeen murruin täysin. Itkin, itkin, itkin. Kuten tänäänkin.

Olo täällä tuntuu jotenkin tasaiselta, mutta ikinä ei tiedä milloin paha olo iskee. Ja kun se iskee, se lyö kovaa. Tänään tuli viilleltyä, en saanut haettua omahoitajalta keskusteluapua, minua suorastaan pelotti mennä kanslian ovelle koputtelemaan. Tarvittavia lääkkeitäkään en kehdannut pyytää, kun iltalääkkeet jaettaisiin kuitenkin jo tunnin päästä. Siispä taas sinnittelin yksin.

Kuten sanoin, tuli viilleltyä. Ja jos sen jälkeen en olisi poistunut huoneestani ja omahoitaja ei olisi kävellyt vastaan ja huomannut epätoivoista oloani, ei mitään varmaan olisi tapahtunutkaan. Paikalle kuitenkin kutsuttiin päivystävä lääkäri, mikä sai minut vain itkemään enemmän. Ajattelin, että nyt minut uloskirjataan ja siirretään toiselle osastolle. Ei kuitenkaan. Sain ranteeseeni kaksi tikkiä ja lisää tarvittavia lääkkeitä. Täällä siis vielä ollaan, toivottavasti vielä ensi viikollakin.

Painoindeksi 16,3. Kovaa vauhtia nää läskit kertyy.

Hollywood Hills

Makaan sängyn alla kuunnellen Antti Tuiskua. En edes pidä kyseisestä artistista, mutta noissa lyriikoissa on jotain hetkeen sopivaa. Yksinäinen. Tyhjä Huone. Muutenkin nyt kaipaan suomalaista musiikkia, sanoja, jotka varmasti ymmärtää. Happoradio on vain loppuun kuunneltu.

Miksi sängyn alla? Tää on mun turvapaikka, kukaan ei voi löytää mua täältä. Mä en halua puhua, itkeä vain tämän pahan olon pois. Sitten jos löydän sanat voin vieraalle hoitajalle sanoa, että tämä on ollut paska päivä.

Tästä päivästä tekee täydellisen surkean se, että mun toinen ulkoilu vietiin pois. On sovittu, että jos juoksen osastolla tai käytävän portaissa, multa menee seuraava ulkoilu. Kävin yläkerrassa sisätautilääkärillä ja sain tietenkin päähänpiston kiertää takaisin osastolla ylimmän kerroksen kautta. Huono vain, että jäin kiinni. Nyt ollaan siis loppupäivä sisällä ja turvotaan merimursuksi!

Pahinta tässä on se, että mun pää kääntää tän rangaistuksen lisäksi voitoksi hoitajille. Ne saa taas lihotettua mua vähän lisää, mä en mitenkään pysty taistelee niitä vastaan. Voin vain kiduttaa itseäni. Ranteen laastarista tulee veri läpi.

Mun polvet vuotaa verta, koska olen "harjoitellut" kaatumista pari päivää. Kukaan ei huomaa, joten sitä ei lasketa itsetuhoisuudeksi. Olen ottanut listalääkkeet etukäteen, mutten huomaa mitään tehoa. Itken taas vain meikkini pilalle.

Jokainen yö vie aamuun,

jokainen yksinäinen, 

valon jos sytyttää, 

maailma herää.

Devil On My Shoulder

MÄ VIHAAN ELÄMÄÄNI !!

Miksei kaikki voi vain sujua suloisen sujuvasti? Heti aamulla kun herää, ei ole tarkoituksena miettiä itsemurhaa ja sitä, onko tämä kenties viimeinen päivä.

En jaksa keksiä enempää keinoja satuttaa itseäni, niin ettei siitä jää jälkiä. (Muuten lentää ulos.)

jääkylmiä suihkuja, mustelmia, kaatuilua, pään hakkaamista seinään, sormien jättämistä oven rakoon, repimällä vanhoja rupia auki jotka oikeasti olisivat jo parantuneet jos en teroittimen terällä viiltäisi uusia viiltoja päälle.

Mutta mä haluan olla täällä, musta tulee terve. Tai ruumis.

Upside Down

Kyynelet vierivät pitkin poskiani jättäen rispsivärin viivoiksi jälkeensä. Saamani on suttuinen. Silmät punestavat ja huulet vapisevat. Tukka on sotkussa, tarkoituksella tai ilman.

läskiposki jo nyt.

Tämä päivä on mennyt melko normaalisti. Heräsin ja söin aamupalan, tyytyväisenä siitä että listassani on virhe. Siinä lukee kahden weetabixin sijaan vain yksi. Se onkin viikonloppujen ainoa hyvä puoli. Aamupäivällä luin ja ulkoilin hoitajan kanssa. Oli ihanan lämmintä, ja jäi harmittamaan kun jo 15 minuutin päästä piti palata sisälle.

Lounaan jälkeen uskaltauduin ottamaan jopa pienet päiväunet - silläkin uhalla, että se kuluttaa X kertaa vähemmän kaloreita kuin istuminen. Askartelin äidille äitienpäiväkortinkin, tuollaisen yksinkertaisen vain. Välipalapiirakan jälkeen alkoi kuitenkin ahdistaa taas sen verran, että kävelin ja juoksin pitkin osaston käytäviä. Uhattiin ottaa ulkoilut pois jos en hidasta tahtia. Pääsin kuitenkin vielä puistoon vartiksi kävelemään hoitajan saattamana "riehumisistani" (pöh) huolimatta.

Sain listalääkkeet etukäteen, kun olo jatkui tosi hermostuneena ja päivällisen jälkeen en pystynyt pidättelemään kyyneleitä, vaikka revin kaikki vanhat haavat auki. Kipu ei tällä kertää tehonnut. Laastarit sormiin ja nappia naamaan.

BMI on 15.3

PS. Haloo Helsingin uusi levy on ihana. Äiti osti sen mulle tsemppilahjaksi viikolla ja kuunneltu on!