Tällanen hajotus on tullut viimeksi osastolla. Kun syynä on pelkästään syömisen ja painon nousun tuoma ahdistus. Tunnen itteni niin avuttomaks kun tiedän etten voi mitenkään kompensoida, viiltää tai vetää päätä täyteen.
Pari kiloa, ei pitäisi tuntua paljolta? Mutta kun se ei riitä, tarviin reilusti yli kymmenen. Osaan järkeillä, että tarviin jokaisen kilon, mutta tunnepuoli..
Mä en saa tätä itkua loppumaan. Haluun tarvittavaa, sitä mut on osastolla opetettu pyytämään. Mulla vaan ei oo enää taikanappeja, jotka lievittää ahdistusta. Omaa tyhmyyttäni käytin niitä väärin, eikä uutta reseptiä enää määrätä. Tai keskusteluapua! Mistä mä löydän ketään jolle voin puhua? Mun on selvittävä yksin ahdistuksesta, jota en kestänyt edes osastolla.
Ajattelin olevani vahva, puskevani ahdistuksen läpi tahdonvoimalla. Nyt mua pelottaa kun muistan nää olot, jotka painon nousu tuo tullessaan. Johon kaikki aina ennen kaatui. Ja tällä kertaa saan selvitä pelkän viikottaisen terapian ja parin viikon välisten sh-politapaamisten tuella ympärivuorokautisen valvonnan sijaan.
Kyl mä selviin, tää vaan on v*tun paljon vaikeempaa kun muistin. Ja kyyneleetkin loppuu viimeistään kun ei enää jaksa.
2013/08/18
2013/08/15
This, That And The Other
Tuudittaudun tunteeseen, että kaikki on hyvin kun olen pari päivää saanut syötyä kunnolla. Ai niin, mihin ne ruokailut tänään jäi? Noo, syön sitten illalla enemmän. Vai syönkö? Eihän tommonen possu ruokaa tarvii, kilojakin varmasti tullut oikein kivasti viime päivinä.
Ahdistus on jatkuvaa, ei mitenkään lamauttavaa, mutta se muistuttaa olemassaolostaan jatkuvasti. Kun tajuaa että Subwayn leipä on syötävä kokonaan, vaikka tuntia aiemmin söin välipalaa. Kun lasagnen päälle raastetaan paksu juustokerros. Kun katselee rasvaisia makaroneja lautasella. Kun poimii haarukalla viimeisiä mozzarelloja lounassalaatista. Kun kalorilaskuri raksuttaa päässä, eikä sitä saa hiljennettyä. Enkä mä näistä puhu, hymyilen vaan ja sanon että kaikki on hyvin.
Oon alkanu tarkkailla ajatuksiani ja tunnustella fiiliksiä. Mietin jatkuvasti jotain, kun ennen yritin työntää ajatukset sivuun ja tukahduttaa ne. Mistä ahdistus tulee, miten järkeilen sen pois tai yritän vain kestää. Terapiassa saa sitten purkaa ja pohtia lisää. Sovittiin, että aloitan vaakalakon ja nyt en ole käynyt vaa'alla viikkoon, vaikka haluaisin tietää lukeman...
Huomaan yhtäkkiä, että oon aika poikki. Henkisesti. Mulla ei ole ollut omaa aikaa kunnolla yli viikkoon ja kaipaan välillä rauhallista yksinoleilua. Kun jotenkin se menee aina siihen, että toisten seurassa on pakko miellyttää muita. "Mitäköhän toi nyt haluaa ja miettii ja kehtaanko ehdottaa sitä ja tätä? Jos sanon oman mielipiteeni, se varmaan suuttuu ja pettyy. Kauhee kun mä oon itsekäs."
Mut nyt vähän piristystä päivään ja koiran kanssa ulkoilemaan :)
Ahdistus on jatkuvaa, ei mitenkään lamauttavaa, mutta se muistuttaa olemassaolostaan jatkuvasti. Kun tajuaa että Subwayn leipä on syötävä kokonaan, vaikka tuntia aiemmin söin välipalaa. Kun lasagnen päälle raastetaan paksu juustokerros. Kun katselee rasvaisia makaroneja lautasella. Kun poimii haarukalla viimeisiä mozzarelloja lounassalaatista. Kun kalorilaskuri raksuttaa päässä, eikä sitä saa hiljennettyä. Enkä mä näistä puhu, hymyilen vaan ja sanon että kaikki on hyvin.
Oon alkanu tarkkailla ajatuksiani ja tunnustella fiiliksiä. Mietin jatkuvasti jotain, kun ennen yritin työntää ajatukset sivuun ja tukahduttaa ne. Mistä ahdistus tulee, miten järkeilen sen pois tai yritän vain kestää. Terapiassa saa sitten purkaa ja pohtia lisää. Sovittiin, että aloitan vaakalakon ja nyt en ole käynyt vaa'alla viikkoon, vaikka haluaisin tietää lukeman...
Huomaan yhtäkkiä, että oon aika poikki. Henkisesti. Mulla ei ole ollut omaa aikaa kunnolla yli viikkoon ja kaipaan välillä rauhallista yksinoleilua. Kun jotenkin se menee aina siihen, että toisten seurassa on pakko miellyttää muita. "Mitäköhän toi nyt haluaa ja miettii ja kehtaanko ehdottaa sitä ja tätä? Jos sanon oman mielipiteeni, se varmaan suuttuu ja pettyy. Kauhee kun mä oon itsekäs."
Mut nyt vähän piristystä päivään ja koiran kanssa ulkoilemaan :)
2013/08/08
Nothing Is Enough
Kadun kun kirjotan aiheesta tänne, mutta antaa mennä nyt.
Oon saanu aina välillä teksteihini kommentteja: "Sulle mikään ruokamäärä ei oo liikaa" tai "voit rauhassa syödä niin paljon kun jaksat". Olisipa asia oikeastikin noin.
Viime aikoina on nimittäin taas buliminen vaihe kytkeytynyt päälle. En mä aina elä missään prinsessamaisessa anoreksiakuplassani, johon kuuluu pelkkää kurkkua ja vettä. Ei, mä voisin syödä koko jääkaapin tyhjäksi kerralla. Terapeutti kuitenkin lohdutteli, että jotkut parantuu bulimian kautta. Mutta mielessä kaihertaa pelko, entä jos tää jääkin päälle? Tunnen toisinaan, ettei mulla ole mitään kontrollia. Ja se on näiden vuosien jälkeen pahin mitä voi tapahtua.
Joku yö näin unta, että mulla oli kaks suklaapatukkaa. Heräsin ja olin valmis ahmimaan oksentamaan ne. Se helpotus kun ei tarvinnutkaan nousta syömään niitä, vaan sain jatkaa uniani!
Ruokailut muiden kanssa sujuu, mutta itselleni en osaa asettaa rajoja. Pelkään syödä, koska en osaa lopettaa. (paitsi jos tiedän, etten pääse / kehtaa mennä oksentamaan) Kun muita ei ole kotona, ei tähän ole mitään estettä. Päätän syödä leivän, hups, se kääntyy viideksi. Yhestä suklaapalasta tuli kaksi levyllistä. Eihän tällaisia määriä voi pitää sisällä? Huomaan, että peli on menetetty, joten ajatukset kääntyy siihen miksi en söisi vielä lisää..
Joku neuvoo, että älä marssi kauppaan ostamaan niitä saatanan mättöjä. Mutta kun mulla ei ole tahdonlujuutta siihen! Kassalla mua hävettää, ihan varmasti joku näkee mun läpi.
Onneks tää ei oo jokapäiväistä, mutta h*lvetin kuluttavaa silti. Itseviha, pettymyksen tunne. En mä tällä tavalla halunnu painoa nostaa, vaan nauttimalla hyvästä ruoasta. Miksi aikoinani olin niin tyhmä, että opettelin oksentamaan?! Nyt se kääntyy mua vastaan "syö vaan kun voit kuitenkin hankkiutua siitä eroon".
Mikä teitä on auttanut pääsemään eroon ahmimiskohtauksista? Ateriasuunnitelma ja täsmäsyöminen, tuntuu että ne on yhtä tyhjän kanssa kun keho huutaa lisää ravintoa vaikka söisi kuinka :(
Oon saanu aina välillä teksteihini kommentteja: "Sulle mikään ruokamäärä ei oo liikaa" tai "voit rauhassa syödä niin paljon kun jaksat". Olisipa asia oikeastikin noin.
Viime aikoina on nimittäin taas buliminen vaihe kytkeytynyt päälle. En mä aina elä missään prinsessamaisessa anoreksiakuplassani, johon kuuluu pelkkää kurkkua ja vettä. Ei, mä voisin syödä koko jääkaapin tyhjäksi kerralla. Terapeutti kuitenkin lohdutteli, että jotkut parantuu bulimian kautta. Mutta mielessä kaihertaa pelko, entä jos tää jääkin päälle? Tunnen toisinaan, ettei mulla ole mitään kontrollia. Ja se on näiden vuosien jälkeen pahin mitä voi tapahtua.
Joku yö näin unta, että mulla oli kaks suklaapatukkaa. Heräsin ja olin valmis ahmimaan oksentamaan ne. Se helpotus kun ei tarvinnutkaan nousta syömään niitä, vaan sain jatkaa uniani!
Ruokailut muiden kanssa sujuu, mutta itselleni en osaa asettaa rajoja. Pelkään syödä, koska en osaa lopettaa. (paitsi jos tiedän, etten pääse / kehtaa mennä oksentamaan) Kun muita ei ole kotona, ei tähän ole mitään estettä. Päätän syödä leivän, hups, se kääntyy viideksi. Yhestä suklaapalasta tuli kaksi levyllistä. Eihän tällaisia määriä voi pitää sisällä? Huomaan, että peli on menetetty, joten ajatukset kääntyy siihen miksi en söisi vielä lisää..
Joku neuvoo, että älä marssi kauppaan ostamaan niitä saatanan mättöjä. Mutta kun mulla ei ole tahdonlujuutta siihen! Kassalla mua hävettää, ihan varmasti joku näkee mun läpi.
Onneks tää ei oo jokapäiväistä, mutta h*lvetin kuluttavaa silti. Itseviha, pettymyksen tunne. En mä tällä tavalla halunnu painoa nostaa, vaan nauttimalla hyvästä ruoasta. Miksi aikoinani olin niin tyhmä, että opettelin oksentamaan?! Nyt se kääntyy mua vastaan "syö vaan kun voit kuitenkin hankkiutua siitä eroon".
Mikä teitä on auttanut pääsemään eroon ahmimiskohtauksista? Ateriasuunnitelma ja täsmäsyöminen, tuntuu että ne on yhtä tyhjän kanssa kun keho huutaa lisää ravintoa vaikka söisi kuinka :(
2013/08/05
On The Road
Tuntuu, että oon ollut koko ajan liikenteessä. Rankkaa, kun en oo tottunut jatkuvaan ohjelmaan ja sosialisointiin, mutta en kyllä yhtään valita!
Perjantaina oltiin grillaamassa Espoossa. Maissia, tofua, kesäkurpitsaa, halloum-juustoa, punajuurta ja ties mitä kaikkea. Söin aivan liikaa, mutta se ei sentään estänyt lähtemästä vielä baariin. En oo ikinä ennen ollu liikenteessä pelkällä jätkäporukalla, oli hauskaa! Lauantaiaamun olot oli lagiset, mutta lähettiin silti ajamaan mökille Huittisiin. Kuuma auto, hyvää seuraa ja musaa, taukopaikkoja. Saunomista, tikkaa, marjoja, aurinkoa, hyttysenpuremia, kortin peluuta... Eli aika perus! Ja voi kun noi reissusyömiset seurais vielä kotiinkin.
Yhtenä päivänä syön pelkkiä kasviksia, toisena mitä tahansa hyvällä omalla tunnolla ja kolmantena oksennan kaiken mitä suuhuni pistän. "Onko tää terveellistä ja monipuolista? Likaa rasvaasokeriahiilihydraatteja." "Ihan sama, kunhan saan tarpeeks kaloreita." Miks ajatukset vaihtelee koko ajan? Pääasia kai kuitenkin, että paino oli tänään polilla +400g. Puhuttiin kuitenkin, että voisi olla hyvä ottaa taas ateriasuunnitelma käyttöön ja samaa mieltä oli viimeksi myös terapeutti.
Huomenna lähden isovanhemmille muutamaksi päiväksi kyläilemään. Tykkään olla siellä ja välillä oonkin lähtenyt sinne maailmaa pakoon. Turvapaikka. Ihanaa kun ruoat tulee valmiina pöytään ja itse ei tarvitse stressata mistään. Rentoa jutustelua, palapelien kokoamista, lukemista ja rauhallisia kävelylenkkejä. Unohtamattakaan karviaispensaita, jotka odottaa poimijaansa!
Mä tässä ryhdyn pakkailemaan, joten hyvää alkanutta viikkoa kaikille! :)
Perjantaina oltiin grillaamassa Espoossa. Maissia, tofua, kesäkurpitsaa, halloum-juustoa, punajuurta ja ties mitä kaikkea. Söin aivan liikaa, mutta se ei sentään estänyt lähtemästä vielä baariin. En oo ikinä ennen ollu liikenteessä pelkällä jätkäporukalla, oli hauskaa! Lauantaiaamun olot oli lagiset, mutta lähettiin silti ajamaan mökille Huittisiin. Kuuma auto, hyvää seuraa ja musaa, taukopaikkoja. Saunomista, tikkaa, marjoja, aurinkoa, hyttysenpuremia, kortin peluuta... Eli aika perus! Ja voi kun noi reissusyömiset seurais vielä kotiinkin.
Yhtenä päivänä syön pelkkiä kasviksia, toisena mitä tahansa hyvällä omalla tunnolla ja kolmantena oksennan kaiken mitä suuhuni pistän. "Onko tää terveellistä ja monipuolista? Likaa rasvaasokeriahiilihydraatteja." "Ihan sama, kunhan saan tarpeeks kaloreita." Miks ajatukset vaihtelee koko ajan? Pääasia kai kuitenkin, että paino oli tänään polilla +400g. Puhuttiin kuitenkin, että voisi olla hyvä ottaa taas ateriasuunnitelma käyttöön ja samaa mieltä oli viimeksi myös terapeutti.
Huomenna lähden isovanhemmille muutamaksi päiväksi kyläilemään. Tykkään olla siellä ja välillä oonkin lähtenyt sinne maailmaa pakoon. Turvapaikka. Ihanaa kun ruoat tulee valmiina pöytään ja itse ei tarvitse stressata mistään. Rentoa jutustelua, palapelien kokoamista, lukemista ja rauhallisia kävelylenkkejä. Unohtamattakaan karviaispensaita, jotka odottaa poimijaansa!
Mä tässä ryhdyn pakkailemaan, joten hyvää alkanutta viikkoa kaikille! :)
2013/08/01
Midnight Thoughts
Mä oon viime viikkoina miettiny mitä kaikkea mä oonkaan kevään aikana kuunnellut ja mihin uskonut. Miks mulla menee nyt paremmin ilman tota ihmistä ja kuinka se edelleen - varmaan huomaamattaan - satuttaa, saa mut voimaan huonommin.
Kun toiselta on mennyt usko mun parantumiseen, kun tätä sairastamista on jatkunut jo niin monta vuotta, että on alettu puhua kroonistumisesta. Ei, se ei tsemppaa yhtään. Mä aloin itekin pikkuhiljaa vaipua siihen ajatukseen, että tästä ei tule mitään, että mä tosiaan olen anorektikko koko loppuelämäni. Jos koin edistyneeni jossain, se lytättiin, joten vaivuin taas samaan vanhaan turtuneisuuteen. Mulle sanottiin, etten mä pysty mihinkään: en elämään, parisuhteeseen, matkustamiseen, hauskanpitoon tai juhlimiseen, joten mä en ees yrittänyt. Aluks kyllä, mutta sitten mä luovutin. Enkä mä kuunnellu enää muita, koska sä tunsit mut parhaiten. Eristäydyin omaan sairaaseen kuplaani ja tein oloni niin kurjaks kun mahdollista.
Nyt mä oon kuitenkin saanut ihan erilaisen kuvan maailmasta. Ei tän tarvitse olla jatkuvaa paskaa, mä voin tehdä asioita jo nyt! Ja vielä enemmän sitten kun oon paremmassa kunnossa. Saan kuulla kannustuksia entisen mitätöimisen sijaan kun uskallan ylittää rajani, ja se tekee mut iloiseksi. Jos joku sanoo, että minä pystyn tähän, haluan näyttää että olen myös sen arvoinen. Kun itseltäni menee usko, kun tulee päiviä jolloin näen pelkkää harmaata, sinä kuiskaat korvaani, että uskot minuun, että olen vahva. Ja sitä mä hoen mielessäni.
Mua raastaa tuottaa pettymyksiä, kun en pääsekään eteenpäin vaikka kuinka haluisin. Vaikka tää onkin mun oma taistelu ja mun pitäis tehä kaikki itseni vuoksi, on tässä vaiheessa vielä helpompaa parantua muiden takia. Joten mä yritän jatkaa.
PS. Menkat :-----O
Kun toiselta on mennyt usko mun parantumiseen, kun tätä sairastamista on jatkunut jo niin monta vuotta, että on alettu puhua kroonistumisesta. Ei, se ei tsemppaa yhtään. Mä aloin itekin pikkuhiljaa vaipua siihen ajatukseen, että tästä ei tule mitään, että mä tosiaan olen anorektikko koko loppuelämäni. Jos koin edistyneeni jossain, se lytättiin, joten vaivuin taas samaan vanhaan turtuneisuuteen. Mulle sanottiin, etten mä pysty mihinkään: en elämään, parisuhteeseen, matkustamiseen, hauskanpitoon tai juhlimiseen, joten mä en ees yrittänyt. Aluks kyllä, mutta sitten mä luovutin. Enkä mä kuunnellu enää muita, koska sä tunsit mut parhaiten. Eristäydyin omaan sairaaseen kuplaani ja tein oloni niin kurjaks kun mahdollista.
Nyt mä oon kuitenkin saanut ihan erilaisen kuvan maailmasta. Ei tän tarvitse olla jatkuvaa paskaa, mä voin tehdä asioita jo nyt! Ja vielä enemmän sitten kun oon paremmassa kunnossa. Saan kuulla kannustuksia entisen mitätöimisen sijaan kun uskallan ylittää rajani, ja se tekee mut iloiseksi. Jos joku sanoo, että minä pystyn tähän, haluan näyttää että olen myös sen arvoinen. Kun itseltäni menee usko, kun tulee päiviä jolloin näen pelkkää harmaata, sinä kuiskaat korvaani, että uskot minuun, että olen vahva. Ja sitä mä hoen mielessäni.
Mua raastaa tuottaa pettymyksiä, kun en pääsekään eteenpäin vaikka kuinka haluisin. Vaikka tää onkin mun oma taistelu ja mun pitäis tehä kaikki itseni vuoksi, on tässä vaiheessa vielä helpompaa parantua muiden takia. Joten mä yritän jatkaa.
PS. Menkat :-----O
2013/07/26
If I Want To
Elän sunnuntaita, vaikka on perjantai-ilta. Sen siitä saa, kun toisella osuu vapaapäivät keskelle viikkoa.
Mut ton ihanaisen seurassa mä voin olla reilusti oma itseni. Ei tuu hetkiä, että nyt on pakko päästä kotiin ja olla hetki yksin. Päin vastoin, vuorokaudesta tuntuu loppuvan tunnit. (Mikä johtuu ehkä siitä, että tulee nukuttua yli puolille päivin..) Mut sain avauduttuu mun syömishäiriöstä, siihen liittyvistä peloista ja kuinka mun mieli ja mielialat heittelee. Eikä toi juossu karkuun, päin vastoin.
Viime päivät onkin sujunu tosi hyvin. Keskiviikko alko masennuksella ja itkulla (jota en polillakaan saanut purettua), mutta kun toi yks tuli illalla hakee mua leffaan oli kaikki heti paremmin. Käytiin katsomassa World War Z, joka osoittautui yheks parhaista zombie-elokuvista. Mäkin jopa pelästyin pariin kertaan! Eilinen päivä puolestaan vietettiin Linnanmäellä. Uus kummitusjuna oli aika pettymys, se ennemminki vaan nauratti kun pelotti. Tykkäsin enemmän vanhasta. Mutta vuoristoradat vetoo kyllä eniten, Ukko on parhautta. Kierrettiin oikeastaan kaikki, paitsi lastenlaitteet, läpi ja kerättiin pisteitä kännykkään ladattavalla Lintsisovelluksella.
Syömiset sujuu, tänäänki tehtiin uunijuureksia ja tofua, johon sekoitettiin yrttituorejuustoa. Ruoanlaitto on kivaa, ainakin jos siihen saa jonkun apulaiseks. Ois kiva testailla kaikkii uusii reseptei, mutku yksin on niin laiska että sortuu joko turva- tai valmisruokiin. Yritän selviytyy viikonlopusta omissa oloissa, ja näköjään äiti on jättänyt mulle ruokaa jääkaappiinki :)
Ja tidididi! Tiistaina kävin ekaa kertaa terapeutilla. Käytiin läpi mun sairaushistoriaa ja se kyseli, että mihin haluun apuu ja minkälaisista hoitotavoista oon hyötyny. Vaikutti mukavalta ja asiansa osaavalta tädiltä, joten meen ihan mielelläni uusikski.
Elämä on ihanaa -hehkutuspostaus, mut kerrankin näin päin!
Mut ton ihanaisen seurassa mä voin olla reilusti oma itseni. Ei tuu hetkiä, että nyt on pakko päästä kotiin ja olla hetki yksin. Päin vastoin, vuorokaudesta tuntuu loppuvan tunnit. (Mikä johtuu ehkä siitä, että tulee nukuttua yli puolille päivin..) Mut sain avauduttuu mun syömishäiriöstä, siihen liittyvistä peloista ja kuinka mun mieli ja mielialat heittelee. Eikä toi juossu karkuun, päin vastoin.
Viime päivät onkin sujunu tosi hyvin. Keskiviikko alko masennuksella ja itkulla (jota en polillakaan saanut purettua), mutta kun toi yks tuli illalla hakee mua leffaan oli kaikki heti paremmin. Käytiin katsomassa World War Z, joka osoittautui yheks parhaista zombie-elokuvista. Mäkin jopa pelästyin pariin kertaan! Eilinen päivä puolestaan vietettiin Linnanmäellä. Uus kummitusjuna oli aika pettymys, se ennemminki vaan nauratti kun pelotti. Tykkäsin enemmän vanhasta. Mutta vuoristoradat vetoo kyllä eniten, Ukko on parhautta. Kierrettiin oikeastaan kaikki, paitsi lastenlaitteet, läpi ja kerättiin pisteitä kännykkään ladattavalla Lintsisovelluksella.
Syömiset sujuu, tänäänki tehtiin uunijuureksia ja tofua, johon sekoitettiin yrttituorejuustoa. Ruoanlaitto on kivaa, ainakin jos siihen saa jonkun apulaiseks. Ois kiva testailla kaikkii uusii reseptei, mutku yksin on niin laiska että sortuu joko turva- tai valmisruokiin. Yritän selviytyy viikonlopusta omissa oloissa, ja näköjään äiti on jättänyt mulle ruokaa jääkaappiinki :)
Ja tidididi! Tiistaina kävin ekaa kertaa terapeutilla. Käytiin läpi mun sairaushistoriaa ja se kyseli, että mihin haluun apuu ja minkälaisista hoitotavoista oon hyötyny. Vaikutti mukavalta ja asiansa osaavalta tädiltä, joten meen ihan mielelläni uusikski.
Elämä on ihanaa -hehkutuspostaus, mut kerrankin näin päin!
2013/07/19
Sometimes
Mikä tää olo on? Miks? Ei oo tuntunu tältä kuukauteen. ahdistaa! Oon melkeen jo unohtanu miltä tuntuu itkeä pahaa oloaan, olla toivoton ja surullinen. Haluan eristäytyä, kukaan ei saa nähdä mua näin heikkona.
Kaivan lääkelaatikkoa ja etsin pillereitä sekoittamaan pään. Ei löydy. Laitan musiikkia soimaan ja annan itseni hajota. Makaan sohvalla ja tuijotan kattoa.
Oon valmis jopa viiltämään, vaikka viime kerrasta on kuukausia ja lupasin olla tekemättä sitä ikinä enää. Leikin ajatuksella, mutta terät saavat jäädä piiloon.
Kaiken pitäisi olla hyvin. Oon ollu koko päivän menossa ja nyt yritän rauhottua yksin tässä pikkukämpässä. Mä en oo ollu täällä yötä pitkään aikaan, saako ympäristö mut reagoimaan näin?
Tekis mieli vaan ottaa lääkkeet ja nukkua tää olo pois. Eka pitäis vaan tunkea iltapala kurkusta alas (eieieiei) ja antaa antibiootti rotta-herraselle.
Kaivan lääkelaatikkoa ja etsin pillereitä sekoittamaan pään. Ei löydy. Laitan musiikkia soimaan ja annan itseni hajota. Makaan sohvalla ja tuijotan kattoa.
Oon valmis jopa viiltämään, vaikka viime kerrasta on kuukausia ja lupasin olla tekemättä sitä ikinä enää. Leikin ajatuksella, mutta terät saavat jäädä piiloon.
Kaiken pitäisi olla hyvin. Oon ollu koko päivän menossa ja nyt yritän rauhottua yksin tässä pikkukämpässä. Mä en oo ollu täällä yötä pitkään aikaan, saako ympäristö mut reagoimaan näin?
Tekis mieli vaan ottaa lääkkeet ja nukkua tää olo pois. Eka pitäis vaan tunkea iltapala kurkusta alas (eieieiei) ja antaa antibiootti rotta-herraselle.
2013/07/18
You Don't Wanna Know Me
Helsinkiin palattu viikonloppuna laivalla Maarianhaminasta. Päiväristeily oli tylsä ilman seuraa ja tax freehen uppos ihan liikaa rahaa. Pakko oli saada uudet converset, alkoholia niin paljon kuin jaksoi kantaa ja karkkia.
Paino oli tullut viikossa pari kiloa ylöspäin, ei se säikäyttänyt tai ahdistanut, peilistä kun ei katso takaisin mitään jumalatonta läskivuorta.
Sanoisin että.. hämmentävää. On tullut vietettyä paljon aikaa yhden pojan kanssa. Kannustava, huolehtiva, parasta seuraa. Mut meen ihan lukkoon, koska se herättää mussa tunteita - ja se on mies, ei nainen, vaan mies. Pelkään päästää ketään lähelle, ehkä koska oon niin epävarma itsestäni, tai en halua satuttaa itseäni vaningossa vielä lisää. En tiedä miten suhtautua kehuihin tai siihen, että joku saa mut vihdoin nauramaan. Toisen vieressä makoilu, samalla ihanaa ja ahdistavaa. Miks en vaan voi uskaltaa luottaa?
Viikonlopun saankin sitten hoitaa rotta-herroja kotona. Vähän epäilyttää, että miten pärjään yksin. Syömistsemppi ei oo enää jatkunu veneeltä paluun jälkeen. Toisten seurassa menee hyvin, ei mitään ongelmaa, mutta kun itsekseen pitäisi saada jotain alas, alkaa takkuamaan. Ei pakastevihannekset oo ruokaa eikä pelkällä kahvilla tai teellä ei saisi kituuttaa iltapäivään. Eniten pelkään kuitenkin, että oksentelu karkaa taas käsistä.
Pää täynnä niin sekavia ajatuksia, etten oikeen saa mitään kirjotettua. Ehkä parempi lopettaa tähän.
Paino oli tullut viikossa pari kiloa ylöspäin, ei se säikäyttänyt tai ahdistanut, peilistä kun ei katso takaisin mitään jumalatonta läskivuorta.
Sanoisin että.. hämmentävää. On tullut vietettyä paljon aikaa yhden pojan kanssa. Kannustava, huolehtiva, parasta seuraa. Mut meen ihan lukkoon, koska se herättää mussa tunteita - ja se on mies, ei nainen, vaan mies. Pelkään päästää ketään lähelle, ehkä koska oon niin epävarma itsestäni, tai en halua satuttaa itseäni vaningossa vielä lisää. En tiedä miten suhtautua kehuihin tai siihen, että joku saa mut vihdoin nauramaan. Toisen vieressä makoilu, samalla ihanaa ja ahdistavaa. Miks en vaan voi uskaltaa luottaa?
Viikonlopun saankin sitten hoitaa rotta-herroja kotona. Vähän epäilyttää, että miten pärjään yksin. Syömistsemppi ei oo enää jatkunu veneeltä paluun jälkeen. Toisten seurassa menee hyvin, ei mitään ongelmaa, mutta kun itsekseen pitäisi saada jotain alas, alkaa takkuamaan. Ei pakastevihannekset oo ruokaa eikä pelkällä kahvilla tai teellä ei saisi kituuttaa iltapäivään. Eniten pelkään kuitenkin, että oksentelu karkaa taas käsistä.
Pää täynnä niin sekavia ajatuksia, etten oikeen saa mitään kirjotettua. Ehkä parempi lopettaa tähän.
2013/07/10
He's A Pirate
Haha! Kiitos Ella loistavasta esimerkistä: söin just pussillisen pätkiksiä.
On itseasiassa aika vapauttavaa olla täällä veneellä ilman vaakaa. Syön ihan mitä sattuu (liikaa) ilman omantunnon tuskia. Kun tavallisesti söisin hedelmiä ja kaikkea terveellistä, nyt vedän keksiä ja suklaata kaksin käsin. Siis tavallisen ruoan lisäksi.. Kotona tulee sit kiva kolahdus todellisuuteen kun vaaka näyttää +100kg. Mut ehkä mä oon ansainnu nauttii nää pari päivää, joten en jaksa välittää.
On myös aika kova ikävä takas Helsinkiin, joten lähden varmaan Maarianhaminasta laivalla takas kotiin. Onhan purjehdus ihan mahtavaa, saaristoa, satamia, merikotkia ja ulkoilmaa. Karu totuus on vaan se, ettei tää matka oo enää kuin ne lapsuuden kesät kun siskoista ei oo enää seuraa. Nyt mulla on vaan kirjat entisten pelien ja leikkien sijaan. Vaikka oonkin aina viihtynyt yksin. Eipä mulla kaupungissakaan varmaan paljon tekemistä ole, mutta ainakin on seuraa.
Oon silti nauttinu ja niin aion tehdä loppumatkanki! Hyvää loppuviikkoa kaikille ja muistakaa syödä jäätelöä munki puolesta, sitä kun ei täältä oikeen saa ;)
On itseasiassa aika vapauttavaa olla täällä veneellä ilman vaakaa. Syön ihan mitä sattuu (liikaa) ilman omantunnon tuskia. Kun tavallisesti söisin hedelmiä ja kaikkea terveellistä, nyt vedän keksiä ja suklaata kaksin käsin. Siis tavallisen ruoan lisäksi.. Kotona tulee sit kiva kolahdus todellisuuteen kun vaaka näyttää +100kg. Mut ehkä mä oon ansainnu nauttii nää pari päivää, joten en jaksa välittää.
On myös aika kova ikävä takas Helsinkiin, joten lähden varmaan Maarianhaminasta laivalla takas kotiin. Onhan purjehdus ihan mahtavaa, saaristoa, satamia, merikotkia ja ulkoilmaa. Karu totuus on vaan se, ettei tää matka oo enää kuin ne lapsuuden kesät kun siskoista ei oo enää seuraa. Nyt mulla on vaan kirjat entisten pelien ja leikkien sijaan. Vaikka oonkin aina viihtynyt yksin. Eipä mulla kaupungissakaan varmaan paljon tekemistä ole, mutta ainakin on seuraa.
Oon silti nauttinu ja niin aion tehdä loppumatkanki! Hyvää loppuviikkoa kaikille ja muistakaa syödä jäätelöä munki puolesta, sitä kun ei täältä oikeen saa ;)
2013/07/03
Sun Is Shining
Kaverit on ulkomailla, töissä, mökillä, kipeenä. Mutta en mäkään enää kauaa Helsingissä homehdu! Viikonloppuna lähden siskon ja vanhempien kanssa veneellämme purjehtimaan kohti Ahvenanmaata. Perinteinen kesälomanviettotapa ja vieläkin on päästävä mukaan, vaikkei ehkä enää viittä viikkoa merillä kestäisi kuten pienenä.
Kävin tänään polilla ja suunniteltiin sielläkin vähän veneelle sopivia syömisiä. Päivä kun pitäisi pärjätä lähinnä välipaloilla, sillä kallistellessa on vähän vaikea kokata. Myslipatukat ja riisifrutit on ainakin todettu toimiviksi, olisiko teillä jotain ideoita? Nutrejakin harkitsen, vaikka ois kyllä kivempi syödä oikeeta ruokaa. Ehkä niitä voisi ostaa varalle. Edessä on siis kahden viikon vaaka- ja oksentelulakko, eikä hirvitä yhtään.
Kun palaan lomalta, on mun oma hoitajakin sh-polilla tullut jo takaisin. Lisäksi vanhemmat on ettiny mulle terapeuttia, vaikka vähän arveluttaa. No, avoimin mielin otan kaiken avun vastaan. Onhan tässä jo sairastettu niin monta vuotta, että ois kiva saada purettuu jotain lukkoja. Sen kuitenkin tiedostan, että kaikki lähtee musta itsestäni.
Viime päivät on menny kattellen hyviä leffoja ja ulkoillen koiran kanssa. Yksin en oo ollu, sen voin paljastaa. Elämä on liian lyhyt suremiseen, pitää jatkaa eteenpäin ja elää hetkessä. Ja oon vilpittömästi ilonen kaikkien muiden puolesta, niiden, jotka pääs opiskelemaan ja niiden, jotka on löytäny jonkun vierelleen. Ankultakin haluan pyytää anteeksi jos oon käyttäytyny tökerösti vaikka ei pitäny aiheesta enää kirjottaa haluun vaan että oot onnellinen :> Sain myös vihdoin ostettua itselleni uuden puhelimen, Lumia on aika kiva!
PS. Ja kiitos sinulle, joka tänään moikkasit minua bussissa. Piristi päivää. En tunnistanut, mutta oletan, että olet joku lukijoistani. :)
Kävin tänään polilla ja suunniteltiin sielläkin vähän veneelle sopivia syömisiä. Päivä kun pitäisi pärjätä lähinnä välipaloilla, sillä kallistellessa on vähän vaikea kokata. Myslipatukat ja riisifrutit on ainakin todettu toimiviksi, olisiko teillä jotain ideoita? Nutrejakin harkitsen, vaikka ois kyllä kivempi syödä oikeeta ruokaa. Ehkä niitä voisi ostaa varalle. Edessä on siis kahden viikon vaaka- ja oksentelulakko, eikä hirvitä yhtään.
Kun palaan lomalta, on mun oma hoitajakin sh-polilla tullut jo takaisin. Lisäksi vanhemmat on ettiny mulle terapeuttia, vaikka vähän arveluttaa. No, avoimin mielin otan kaiken avun vastaan. Onhan tässä jo sairastettu niin monta vuotta, että ois kiva saada purettuu jotain lukkoja. Sen kuitenkin tiedostan, että kaikki lähtee musta itsestäni.
Viime päivät on menny kattellen hyviä leffoja ja ulkoillen koiran kanssa. Yksin en oo ollu, sen voin paljastaa. Elämä on liian lyhyt suremiseen, pitää jatkaa eteenpäin ja elää hetkessä. Ja oon vilpittömästi ilonen kaikkien muiden puolesta, niiden, jotka pääs opiskelemaan ja niiden, jotka on löytäny jonkun vierelleen. Ankultakin haluan pyytää anteeksi jos oon käyttäytyny tökerösti vaikka ei pitäny aiheesta enää kirjottaa haluun vaan että oot onnellinen :> Sain myös vihdoin ostettua itselleni uuden puhelimen, Lumia on aika kiva!
PS. Ja kiitos sinulle, joka tänään moikkasit minua bussissa. Piristi päivää. En tunnistanut, mutta oletan, että olet joku lukijoistani. :)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)