Joulukadun avajaiset 2015

Olin tänään iltapäivällä Helsingin keskustassa seuraamassa, kun jouluvalot sytytettiin Aleksanterinkadulle. Ihmisiä oli liikkeellä sankoin joukoin, ja etenkin lapsiperheet olivat löytäneet tiensä tapahtumaan.

Ennen perinteistä jouluparaatia järjestettiin Senaatintorilla juhla. Oli sirkustemppuja ja yhteislaulua Peppi Pitkätossun johdolla. Oli mukavaa ja tunnelmallista päästä laulamaan joululauluja jälleen vuoden tauon jälkeen, näin marraskuun puolella kun niihin ei ole ehtinyt vielä kyllästyä!

Diandra ja Pepe Willberg esittivät kumpikin muutaman kappaleen, minkä jälkeen paikalle saapuivat joulupukki ja kaupunginjohtaja. Valot sytytettiin pimenneeseen iltaan ja ne saavat loistaa tammikuun loppuun saakka.

Paraatin alkua odotellessa kävin katsomassa myös Stockmannin jouluikkunaa, joka jaksaa ihastuttaa joka vuosi.

Tapahtuman jälkeen käytiin vielä Joonaksen kanssa umpijäässä juomassa tän vuoden ensimmäiset glögit, nam! Nyt vaan odotellaan joulua ja nautitaan tunnelmasta sekä pipari-Dumleista.

Kohti parempaa

Elämä alkaa pikkuhiljaa palautua kaaoksen jälkeen takaisin normaalille uomilleen. Paranemismotivaatio nostaa taas päätään, ja maailma ympärillä on alkanut kiinnostaa.

Melkein kuukausi on mennyt sumussa, mutta nyt "heräiltyäni" jaksan taas miettiä omaa hyvinvointiani, ulkonäköäni ja tulevaisuutta, joka ei ehkä näytäkään niin mustalta. Ulos voi lähteä hymyillen eikä ihmisten kohtaaminen tunnu järkyttävän suurelta kynnykseltä. Olen katsonut läpi mun ja siskon vanhoja ratsastuskamoja sillä silmällä mitä laitetaan pois, ja houkutus hevosen selkään pääsystä on tämän seurauksena noussut aivan suunnattomaksi. Vielä muutama kilo elopainoa niin sekin olisi mahdollista. Heppakuumetta ei myöskään helpota yhtään se, että käytiin tänään ostamassa liput tammikuiseen Apassionataan.



Loppuviikosta sain vihdoin raahattua itseni Sylin kahvihetkeen, ja tapaaminen (tällä kertaa) tuttujen ihmisten kanssa helpotti omaa oloa huomattavasti. Tänään ylitin itseni ja kävin äidin ja siskon kanssa lounaalla, vaikka vielä aamulla lensi puoliksi syöty puurolautanen turhautumisen takia lattialle, ja vannoin laihduttavani itseni hengiltä. Järki, missä olit?

Pääkaupunkiseudulla sataa vielä vettä, mutta huomaa että talvi on tulossa. Ulkona ei enää tarkene syystakissa tai ilman pipoa ja käsineitä. Alipukeutuneena sporaa odotellessa koko kroppa tärisee hampaita myöten. Sisälläkin käperryn mielelläni uuteen viittamaiseen ponchooni.

Nyt jatkan perjantai-iltaa kuunnellen nostalgisia ysärihittejä koira kainalossani.

Rentouttavaa viikonloppua kaikille! :---)

Lemmikkiterapiaa

Meidän cairnterrierineiti oli taas viime viikon pitämässä mulle seuraa. Luna on koko perheen koira, mutta suurimman osan ajasta se asuu pikkusiskoni ja hänen poikaystävänsä kanssa. Meillä ollessaan sen hoito on pääosin minun vastuullani, kun muu perhe on päivät töissä ja koulussa.

Leikittiin pallolla, harjoteltiin temppuja ja jättämistä, käytiin koirapuistossa ja kävelyllä syksyisessä Kaivopuistossa. Luna käyttäytyy hihnassa paljon entistä paremmin ja ottaa hyvin oma-aloitteisesti kontaktia. Remmirähjäystä on vähemmän kuin ennen, vaikka edelleen taluttaja saa nami kädessä pitää ympäristöään silmällä isompien koirien varalta. Luna on muutenkin reippaamman oloinen (liekö syy koulutuksessa, viileämmissä ilmoissa vai jossain ihan muualla), ja on mukavaa kävellä kun päästään jopa eteenpäin. Vaikka tietyissä paikoissa täytyy pysähtyä ja tarkistaa, josko oravia taas näkyisi.

Venäjän suurlähetystön pihalla ON PAKKO olla oravia tai pupuja!

On toi otus kyllä ihana piriste pimeään syksyyn. Aamulla kun nousen ylös, on nojatuolissa kerällä heiluvahäntäinen karvapallo, jolle tulee hirveä kiire toivottaa hyvää huomenta. Tai kotiin palatessa eteisessä odottaa innosta heiluva tumma möykky tennispallo suussaan. Se into ja rakkaus tarttuu helposti ihmiseenkin.

Eniten mua koiran kanssa puuhatessa mietityttää, kuinka eläin on täysin riippuvainen omistajastaan. Kaikki terveydestä ja ruoasta virikkeisiin on ihmisen vastuulla. Jos ei huvita lähteä ulos valoisaan aikaan, ei toinenkaan saa nähdä päivänvaloa, ja jos leikkiminen ei innosta, ei koiralle jää muuta ajanvietettä kuin nukkuminen.
Omasta mielestäni meillä Lunan kanssa on hyvä suhde, jossa luottamus on molemminpuolista. Uskallan esimerkiksi pitää Lunaa sisäpihalla vapaana, ja se puolestaan hakeutuu seuraani. Vaikka tietysti aika ajoin omapäiseen terrieriin menee hermot ja käyttäydyn välillä tavalla, jota se ei ymmärrä.

Leikit Eiranrannan koirapuistossa

Lueskelin viikon aikana myös koirien ruokinnasta ja mietin, että pitäiskö meidänkin tytön siirtyä (melkein) pelkästä nappularavinnosta osittain raakaruokintaan. Kävinkin ostamassa Keskustan eläinkaupasta pakkaseen raakapullia, jos niillä aloiteltais pikkuhiljaa ja korvattaisi esim. puolet nappuloista.

Jos Luna asuisi kokoaikaisesti luonani, menisi sen ruokavalio todennäköisesti kokonaan remonttiin. Siskoltani en sen sijaan uskalla vaatia kokonaan raakaruokintaan siirtymistä (silläkin syyllä että vastaus olisi todennäköisesti luokkaa: "Mitä jos huolehtisit ensin omista syömisistäsi?").

Siellä ruudun toisella puolella on varmasti joku enemmän aiheeseen perehtynyt, joka osaa kertoa koiran oikeaoppisesta ruokavaliosta tai raakaruokinnasta. Saa toki neuvoa tyhmää!

Haluaisin näin loppuun kysyä, että mikä on teidän ja koiranne yhteistä lempipuuhaa? Meillä on ehdottomasti pallolla leikkiminen!

Is there a way out of hell?

Ajatukset ovat pyörineet enemmän ja vähemmän neljän vuoden takaisissa osastoajoissa. Katsottiin hoidon päättymisen takia polilla otsikoita mun vanhoista papereista: sisään- ja uloskirjauspäivämääriä, luustontiheysmittauksen tuloksia, ateriasuunnitelmia... Muistikuvani ajoilta ovat melko hatarat, ja mua alkoi ahdistaa kun väläyksiä silloisesta arjesta alkoi palailla mieleen. Pisteenä i:n päälle kävin viime viikolla vielä entisen osaston tiloissa juttelemassa sosiaalityöntekijän kanssa. Liian tuttu ympäristö.

Viikko on mennyt harmaassa sumussa. Ajatuksia risteilee päässä hirveää vauhtia ja tunteita on niin paljon, etten enää tunnista niitä toisistaan. Ne paisuvat omiin sfääreihinsä ja kääntyvät itsevihaksi. Menneisyys ja nykyisyys sekoittuvat toisiinsa.

Samaan aikaan mun oireilu syömisten suhteen on alkanut toistaa noita muutaman vuoden takaisia uria: kaikki minkä suustani saan alas, tulee myös samaa kautta ylös. Turhaudun kun en keksi mitä uskaltaisi syödä, joten kaupasta voi ostaa mukaan mitä tahansa mättöä kun lopputulos on kuitenkin sen deletointi. Hävettää, turvottaa ja turhauttaa. Arpien päälle ilmestyy uusia naarmuja, ja alkoholi turruttaa pahimman ahdistuspiikin. Istun yksin omassa huoneessani ja kuuntelen musiikkia. Kynnet on revitty verille ja hiukset pesty yli viikko sitten, ällötän jopa itseäni mutten jaksa tehdä asialle mitään.

Viikon oksennusputki alkaa tuntua mielen lisäksi myös fyysisesti. Elimistö on sekaisin, voimat lopussa. Sporan kanssa kilpaa pysäkille juostuani joudun etsimään istumapaikan ja tunnustelen pulssista, kuinka sydän jättää lyöntejä välistä. Pelkään, mutten myönnä sitä kenellekään.

Anteeksi valitus ja melko suorasanainen vuodatus, mutta vaikea keskittyä tällä hetkellä mihinkään positiiviseen. On mulla ollut pari parempaakin päivää ja viikonlopun aikana oon saanut tehtyä pieniä muutoksia takaisin kohti normaalimpaa, kun tilanteen kaaoottisuus on alkanut on alkanut realisoitua myös omassa päässäni. Uskomatonta kuinka nopeasti itsensä saakaan kaivettua takaisin kuopan pohjalle, mutta kai tänne on ne tikkaatkin johonkin piilotettu...

Oksentelu ja hampaat

Oon aina ollut ylpeä hampaistani, ne ovat olleet suorat ja valkoiset ilman rautoja tai reikiä. Nuorempana ihmettelin miksi ihmiset pelkäävät käydä hammaslääkärissä, koska omalla kohdalla tämä tarkoitti aina perus tarkastusta ja kehuja hyvin hoidetusta suusta. Ei se ollut kovin kauheeta, eikä se banaaninmakuinen fluoritahnakaan oikeasti ollut edes pahaa. Aina oli tietenkin pieni jännitys että löytyykö reikiä, koska poraamisesta ja juurihoidoista on liikkeellä kaiken maailman kauhutarinoita.

en hymyile enää ikinä

Nykytilanne on kuitenkin aivan toinen. Monen vuoden oksentelun takia en meinaa enää edes kehdata hymyillä. Hampaista on lohjennut pieniä palasia ja ne ovat keltaiset kiillevaurioineen. Ylä-etuhampaat ovat myös alkaneet kuultaa läpi ja on vain ajan kysymys milloin niistä lohkeilee isompiakin paloja. Mulla on varmaan miljoona reikää, mutten tiedä, koska en ole uskaltanut soittaa hammaslääkärille ja varata aikaa. Syöminen, purkan syönti ja jopa hampaiden harjaus sattuu.
Tänään polilla hoitaja kuitenkin vihdoin pakotti mut painamaan kännykästä sitä vihreää luuria ja soittamaan ajanvaraukseen. Sain ajan tarkastukseen ensi viikolle ja kauhulla odotan tuomiota. En niinkään pelkää edessä olevia operaatioita kuin sitä että saan kuulla kuinka olen pilannut purukalustoni ja jos joskus vielä haluan kauniin hymyn, on siihen tuhlattava tuhansia euroja.

Btw, näin suuhygieniaan liittyen: oon viime päivinä kokeillut purskutella suussa kookosöljyä. Luin netistä, että 15-20 minuutin purskuttelussa öljy toimii puhdistavana aineena ja kerää itseensä bakteereja. Tuon ajan jälkeen öljy syljetään roskikseen ja suu huuhdellaan vedellä. Olen käyttänyt tavallista kaupan kylmäpuristettua kookosöljyä, jota olen aiemmin ostanut hiustenhoitoa ja ruoanlaittoa varten. En ole tutustunut aiheeseen sen laajemmin, joten kiinnostuneita suosittelen googlaamaan informaatiota ihan itsekseen.

Edes tieto osteoporoosista ei ole häirinnyt mua hampaiden kuntoa enempää, koska sitä ei voi nähdä eikä se tunnu olossa. Hampaat sen sijaan.. No, pian nähdään kuinka laajaa vauriota "rakas" syömishäiriö on aiheuttanut suussani.

Minkälaisia kokemuksia teillä on hammaslääkäreistä?

Banananana

Viimeisten lihattoman lokakuun päivien kunniaksi ajattelin jakaa todella helpon vegaanisen jälkiruoan/välipalan, joka on noussut mun ykkössuosikiksi.

En löytänyt kaupasta aamupuurossa käyttämääni makeuttamatonta maapähkinävoita, joten ostin kokeilumielessä sokerista crunchy -versiota. Maku oli sen verran suolapähkinäinen, että ajattelin sen sopivan paremmin juurikin jälkiruokiin.
Yhtenä iltana makeannälän iskiessä piti keksiä jotakin "turvallista" herkuteltavaa aineksista, joita kotoa löytyi. Päädyin sekoittamaan keskenään banaania, vaniljavanukasta ja edellämainittua maapähkinävoita. Lopputulos oli yllättävän hyvää!

Pilko 2 kypsää banaania, lisää 2rkl maapähkinävoita ja 1prk (=125g) Alpron vaniljasoijavanukasta. Muussaa ja sekoita ainekset haarukalla.

Tämän "ohjeen" mukaan tulee kaksi annosta, koska mua ärsyttää kun resepteissä käytetään aina ½ sitä ja tätä. Mihin se loppu puolikas käytetään? Omasta mielestäni suhde on paras kun vanukasta on puoli purkkia yhtä banaania kohti, mutta jokainen voi tehdä omanlaisensa seoksen. Ja jos ei jaksa vegaani-hihhuloida, voi vanukkaan tietysti korvata eläinperäisellä versiolla.

Jostain syystä banaani on ollut mulle (anoreksialle) jopa suklaatakin vaikeampi ruoka-aine. En vieläkään uskalla syödä banaania sellaisenaan, mutta banaaniletut, -jäätelö yms. kyllä uppoavat. En ihan käsitä mikä logiikka tän takana on, mutta eipä koko sairaudessa taida olla mitään järkeä...

Nyt alan katsoa tän viikon Vain elämää -ohjelmaa ja syön iltapalaks tätä mössöä mango-päärynäpiltin kanssa.

Good sides of bad day

Tämän viikon tapahtumarikkain päivä oli ehdottomasti keskiviikko. Mun piti tulla postaamaan kuvia kyseiseltä päivältä jo torstaina, mutta koska koneeni päätti temppuilla ja perjantaina lähdin Järvenpäähän, jäi koko roska silloin julkaisematta. Nyt olen kuitenkin taas kotiutunut isovanhemmilta, joten eiköhän palata parin päivän taakse.

Aamulla oli verkostopalaveri, josta kerroin jo aiemmin. Tapaamisen jälkeen käytiin äidin kanssa (jälleen kerran) sushi-lounaalla, johon myönnyin vaikka itse olisin välillä halunnut jotain muutakin. Oli kuitenkin hyvää, enkä edes pysynyt laskuissa, kuinka paljon tuli syötyä.

Iltapäivällä kävin rannassa kävelyllä miettimässä asioita. En voi väittää, ettei hoitokuvioiden uusiksi laittaminen olisi nostattanut ajatuksia pintaan. Otin kameran mukaan, jotta saisin tallennettua osan syksyn ja auringonlaskun kauneutta. Meri on aina kiehtonut ja rauhoittanut mua, ehkä siitä syystä että olen purjehtinut aivan pienestä asti. Eiran rannassa siis rauhoittelin itseäni ja katselin punertavaa horisonttia.

Illalla lähdin vielä Bar Looseen katsomaan Sallan ja Miron matkan maailman ympäri (oikeesti, miten tää sanahirviö taipuu?) keikkaa. Oli huippuveto jälleen! Vaikka suurin osa keikkaa meni linssin läpi katsellessa, nautin esityksestä. Tyypit osaa, kiitos!

Nyt paremmalla mielellä alkavaa viikkoa kohti! Toivottavasti teillä oli yhtä rentouttava viikonloppu kuin itselläni mummolassa palapelin ja herkkuruokien kera! Huomenna ajattelin suunnata SYLI:n kahvihetkeen Kaapelitehtaalle, olisiko joku muukin tulossa?

Let's take it to the next step

Mulla on mennyt viime viikot taas tosi hyvin anoreksiaa vastaan taistellessa. Oon saanut pudonnutta painoa kerättyä takaisin ja lisää joustavuutta ruokailuihin. Oksentamiset on jäänyt, ja oon käynyt ulkona syömässä useammin kuin koko alkuvuoden aikana. En (ainakaan tällä hetkellä) tarvitse itselleni todistetta jokaisesta syödystä mozzarella-tikusta valokuvan muodossa, joten niitä ei tässä postauksessa nähdä. Välillä jopa naureskelen, että miten tää näin meni kun lounas tuli korvattua jäätelöllä ja irtokarkeilla, kun vielä vähän aikaa sitten ei kumpiinkaan olisi vapaaehtoisesti suostunut edes koskemaan.

Hymyilen, nauran ja jaksan jopa pitää ihmissuhteita joten kuten yllä. Oon nähnyt kavereita, puhunut puhelimessa tunnin puheluita, käynyt baarissa vaan parilla ja ihaillut öistä taivasta. Elämää jaksaa suunnitella pidemmällekin kuin vaan seuraavaan ruokailuun, vaikka se seuraava ruokailukin on oltava aina etukäteen suunniteltuna!

Ei jokainen päivä pelkkää hyvää ole tuonut. Eilenkin makasin melkein koko päivän sängyssä ja itkin, kun oli niin ahdistunut olo. Sinnittelemällä siitäkin selvisi, ei mikään helppo juttu, mutta lopulta tunne meni itsekseen ohi. Viikonlopun jälkeisestä mielialanlaskusta huolimatta mulla on taas tänään ollut energinen ja hyvä fiilis.

Tänään oli vihdoin verkostopalaveri, jossa päätettiin että lopetellaan pikkuhiljaa mun hoitoa syömishäiriöpuolella sekä nuorisoasemalla. Tapaamisia on vielä parin kuukauden ajan, jotta saadaan melkein kuuden vuoden mittainen hoitosuhde lopetettua asiallisesti. Toisaalta hämmentää ja vähän surettaa, mutta voin itsekin sanoa että olen saanut varmaan kaiken mahdollisen avun ja syömishäiriöön liittyvän faktatiedon, joita heillä on tarjota. Ihan mielelläni itsekin siirryn käsittelemään jo muita aiheita, vaikka sh edelleen päällimmäisenä kummittelee. Mulle kuitenkin jää vielä normi psykiatrian poliklinikka- ja terapiakäynnit, ja jos vointi jostain kumman syystä romahtaa, voi aina saada lähetteen takaisin syömishäiriöpuolelle. Vaikka eipä haittaisi, vaikka saisi sanoa lopulliset hyvästit joulun tienoilla!

Kiitos Haloo!

Lauantaina oli vihdoin kauan odotettu Haloo Helsingin Kiitos ei ole kirosana -kiertueen päätöskonsertti Hartwall Arenalla. Lipun hankin jo heti maaliskuussa kun ne tulivat myyntiin, mutta permantopaikka meni silti sivu suun. Keikka oli kyllä siitä huolimatta yksi parhaista. Tuli iloittua, huudettua, laulettua mukana ja pari kyyneltäkin taisin akustisen osuuden alkaessa pyyhkiä poskiltani.

Konsertin jälkeen olo oli sanoinkuvaamaton. Oon ollut yli 30:llä Haloon keikalla ja tää oli jotain niin huhhuh! Katsoin show:ta ekaa kertaa muualta kuin eturivistä (jos vuoden 2009 Elämä lapselle -konserttia ei lasketa, kun paikka löytyi nuoriso-osastolle varatusta aitiosta), ja se oli liian kaukaa. Hyvä fiilis levisi kuitenkin koko areenalle ja vaikka välillä joutuikin katselemaan lavan sijaan screenejä, oon iloinen että pääsin kokemaan tuon illan.

Muistan, etten pitänyt yhtään kyseisestä bändistä kun kuulin ja näin ensimmäisen musiikkivideon The Voicelta. Mietin kuinka hirveä nimi Haloo Helsinki on bändille; siis haloo Stadi? Da fak, jotain mun ikäsii kakaroita omii Helsingin bändinsä nimeen? Koska mä olin vielä tuolloin teini-iässä ehdottomasti englanninkielisen punk rockin puolella.

Silti kävelin syksyisten Helsingin katujen halki päiväosastolle kuunnellen kahta ekaa levyä sekoituksella iPodistani. Ja se kylmä vieri vesi vieri sateena mun niskaani katulamppujen valossa kun kävelin kohti omaa helvettiäni: lämmintä kodinomaista päiväosastoa.

Itsepäisen luonteeni takia en voinu myöntää että mä aloin pikkuhiljaa tykätä myös rokimmasta suomipopista. Jos joku kysyi musiikkimaustani, en maininnut Disco Ensemblen lisäksi yhtäkään suomalaista bändiä. Kuitenkin, kun aloin käydä III-levyn ilmestyttyä aktiivisemmin myös keikoilla, oli pakko lopulta sanoa ihan ääneen, että Haloo Helsinki on rakkautta! Ja sillä tiellä taidetaan olla edelleen.

Ylipäätään musiikki on ollut sairastamisen aikana mulle suurin voimavara. Silloinkin kun ahdistus on sulkenut pimeimpään labyrinttiin, musiikki kuuluu kaiken läpi ja tönii sua tuntemaan. Edes jotain. Mä voin sanoa, että tää Haloo on ollut yks voimauttavimmista asioista mun sairastumisen jälkeen. Voimauttava sanan kaikessa merkityksessä ehkä neljännen levyn ilmestyttyä kun bändi alkoi itse sanoittaa tekstinsä. Biisien sanat vaan jotenkin uppoaa ja saa miettimään mikä elämässä on tärkeää.

Ei mulla muuta kun: iso kiitos näistä vuosista! Nähdään vuoden päästä!

Uusi objektiivi ja Linnanmäen valoja

Vähän taas yli-innostuin valokuvauksesta ja tilasin järjestelmäkameraani uuden kiinteän linssin kun kaipasin lisää valovoimaa. Ostin siis AF-S Nikkor 50mm f/1.8G -objektiivin, joka tuntuu hyvältä yleisobjektiivilta etenkin potrettikuvia ajatellen. Olen tähän asti kuvannut lähinnä luontokuvia ja voisin kokeilla laajentaa harrastustani.

Olen ehtinyt vähän jo kokeilla uutta objektiivia ja oon tykännyt. Kävin viime lauantaina Linnanmäen valokarnevaaleilla katsomassa Antti Tuiskua ja samalla napsin muutamia otoksia valaistuista laitteista. En jaksanut keskittyä säätämään kaikkia asetuksia, kun oli hyvää seuraa enkä halunnut antaa odotuttaa itseäni jokaisen laitteen kohdalla. Illan iloinen ja räiskyvä tunnelma toivottavasti välittyy kuitenkin kuvista. Suunnittelin jo käyväni valokarnevaaleilla uudestaan lämpimämmän vaatetuksen kera, mutta taitaa jäädä ensi vuoteen.

Huomenna olisi tiedossa kauan odotettu Haloo Helsingin kiertueen päätöskeikka. En saanut paikkaa permannolta, mutta ehkä katsomosta käsin saa paremman näkökulman koko esitykseen.

Minkälaisia viikonloppusuunnitelmia teillä on? Onko joku muukin tulossa Hartwallille?

PS. Jos jotakuta kiinnostaa tarkemmin omistamani kamerat ja objektiivit, niin aiheesta voi käydä lukemassa täältä.