They don’t even know what they’re chasing

Postiluukusta kilahti kaksi viikkoa sitten ilmoitus opiskelijavalinnasta, mikä oli hieman huvittavaa, sillä koulu oli alkanut jo pari päivää aiemmin. Aloitin Vamoksen VALMA:ssa (Ammatilliseen peruskoulutukseen valmentava koulutus).

Ensin vähän mietitytti, mitä teen amikseen valmentavassa ryhmässä, kun lukiokursseistakin olisi enää alle puolet käymättä. Tämänhetkiseen tilanteeseen valma kuitenkin tuntuu loistavalta vaihtoehdolta ja koska pääsin Vamoksen ryhmään, ovat ympäristö ja toimintatavat osittain tuttuja jo entuudestaan. Lukiokurssejakin voi halutessaan suorittaa opintojen ohessa, mutta ainakaan vielä en lähde sitä yrittämään.

Alkuun koulun kanssa saa siis onneksi ottaa ihan rauhassa. Meillä ei ole koulukirjoja tai läksyjä, eikä pyynnöstä huolimatta saada edes lukujärjestystä. Edellisestä 5 x vk -opiskelusta on omalla kohdallani yli kymmenen vuotta ja sinä aikana moni asia koulumaailmassa on muuttunut. Nyt siis tutustutaankin uudenlaisiin oppimistapoihin, omaan jaksamiseen ja ajankäyttöön.

© Miro Palokallio

Opiskelua enemmän mua jännittää ihan arjessa jaksaminen ja miten saan asioita hoidettua, kun viisi tuntia päivästä ja suuri osa energiasta meneekin nyt johonkin ihan uuteen. Mulla on jo nyt ongelmia esimerkiksi siivoamisen, tiskien ja suihkussa käymisen kanssa, eli rutiinien luomisessa ja niiden noudattamisessa. Olenkin koulupäivien jälkeen nukkunut parin tunnin päikkäreitä ja yöunet ovat olleen kymmenen tunnin mittaisia. Tämä järjetön väsymys toivottavasti tasoittuu pian, kun alkaa tottua uuteen rytmiin.

En olisi uskonut, kun kymmenen vuotta sitten istuin nuorten suljetulla osastolla, että syömishäiriö ja mielenterveysongelmat seuraisivat vielä tänäkin päivänä. Että siitä näköalattomuudesta irti pääseminen vaatisi monen vuoden kuntoutuksen vielä senkin jälkeen kun on päättänyt parantua. Sillä tiellä kuitenkin ollaan yhä ja usein mietin tuleeko musta koskaan "normaalia". En tiedä, mutta eteenpäin mennään.

Mainittakoon vielä, että ensimmäistä kertaa ikinä saan syötyä riittävän kokoisen koululounaan (jos ei lasketa ala-asteen pinaattilettu- ja puuropäiviä). Ja todellakin käyn joka päivä syömässä, sillä ilmainen lounas tuntuu ihan luksukselta, vaikka "vain" kouluruokaa onkin.

Ja mulla on ollut tosi kiva kesä! Palailen niihin fiiliksiin vielä myöhemmin.

Hei, hei mitä kuuluu?

Nyt ne monen kuukauden kuulumiset! Yleensä kun joku kysyy multa mitä kuuluu, vastaan, että vaihtelevaa. Mieliala vaihtelee edelleen päivästä riippuen. Tänään olen iloinnut auringonvalosta, käynyt puistossa jäätelöllä ja tanssinut yksin kotona. Pari viikkoa sitten puolestaan ei huvittanut nousta sängystä, enkä päässyt ulos asti kun ahdisti ja näytin mielestäni niin rumalta ja vanhalta. Silti sanoisin, että ihan hyvin menee.

Tammikuussa aloitin uudestaan Vamoksen ryhmässä, joka on kolme kertaa viikossa: ma, ti ja ke. Harvoin olen jaksanut olla paikalla kaikkina päivinä, sillä aamuisin kotoa lähteminen tuntuu välillä ylitsepääsemättömältä. Väsymyksestä syytän osittain lääkkeitä ja uniongelmia, mutta silti ärsyttää etten saa itseäni ajoissa liikkeelle. Samoin jos herään valmiiksi ahdistuneena, on vaikea saada ajatusketjuja ja itsesyytöksiä päässään poikki. Lopulta tuijotan vessan peilistä itkusta punaisia silmiäni ja olen jo niin paljon myöhässä, etten enää ehdi Vamokseen aamupalalle, joten painelen takaisin nukkumaan ja toivon, että herään parin tunnin päästä paremmalla mielellä. Näitä päiviä, kun tulevaisuus tuntuu toivottomalta, on onneksi harvemmin.

Olen kuitenkin ollut enemmän paikalla kuin poissa ja ryhmä on alkanut tuntua turvalliselta. Ollaan laitettu siemeniä kasvamaan, käyty kisahallilla ja joogaamassa, tehty ruokaa Marttojen opastuksella, pelattu lautapelejä ja kuultu erilaisista projekteista, joihin on mahdollista osallistua. Välillä turhauttaa, kun aiheena on hyvinvoinnin perusasioita, kuten säännöllisen ateriarytmin ja liikunnan vaikutus jaksamiseen. Tuntuu, että mulla on näistä jo liikaakin tietoa, mutta täytyy muistaa, että kaikki eivät ole olleet hereillä terveystiedon tunneilla ja kolunneet läpi osastojen ahdistuksenhallintaryhmiä.

Syömishäiriö muistuttelee olemassaolostaan aina välillä, mutten sanoisi sen enää / tällä hetkellä hallitsevan mun elämää. En myöskään sanoisi olevani parantunut, vaikkei ulkopuolinen ehkä huomaa mun käytöksessä mitään tavallisesta poikkeavaa. Mun mielestä on ihan ok napostella sipsiä ja pähkinöitä viinilasillisen äärellä kavereiden kanssa, vaikka juuri olisi syönyt päivällisen, ostaa jätski hetken mielijohteesta tai syödä kokonainen pizza kerralla kompensoimatta. Ahdistuneena mun puheita ei kuitenkaan jaksa kuunnella kukaan, kun nipotan siitä mikä on terveellistä ja mikä ei.




Nyt tuntuu, että voisin vain jatkaa kirjoittamista, mutta ehkä yritän jäsennellä ajatuksiani ensin jonnekin omaan kansioon. Sen vielä mainitsen, että haluaisin kampaajalle ensimmäistä kertaa yli kymmeneen vuoteen. Oon monta vuotta vain kasvattanut hiuksiani ja yrittänyt olla tappamatta niitä liialla värjäämisellä. Joku ammattilainen voisi vaihteeksi värjätä tyven ja leikata kuolleet latvat. Shokkivärien ja sävytteiden käyttöä en silti lupaa vielä lopettaa.

What moon songs do you sing?

Olen tällä viikolla käynyt iltapäivisin ulkoiluttamassa perheemme koiraa. Siskoni, jonka luona Luna tällä hetkellä suurimman osan ajasta asuu, lähti pariksi viikoksi Balille, ja koira päätyi hoitoon vanhemmilleni. Oikeasti Luna on koko perheen koira, mutta siskoni ovat sen omineet ja se asustelee vuorotellen kummankin luona.

Voin jo näin viikon jälkeen todeta, että vaikka pikku terrieri on mitä rakkain ja ihanin, en yksin koiraa jaksaisi. Siksi tämä iltapäiväulkoilujärjestely on sopinut oikein hyvin.

Maanantaina ja keskiviikkona käytiin haukun kanssa merisatamassa pursiseuramme saaressa, jonne talvisin pääsee siltaa pitkin. Oli melkoinen tuuli, mutta käveltiin aallonmurtajaa muina neiteinä ja katseltiin ulkopuolella lilluvia jäälauttoja (ja vähän ehkä piti komentaa myös aaltoja).

Oltiin sen verran aikaisin liikkeellä, että koska muita ulkoilijoita ei ollut, uskalsin päästää Lunan vapaaksi. Heitin palloa ja Luna olisi juossut perässä varmaan loputtomiin. Käytiin katsomassa talvitelakalla olevia veneitä ja kävelemässä kallioilla.




Tulen piakkoin kirjoittamaan kuulumisia paremmin. Viime kuukausina on tuntunut, että tarvitsen taukoa bloggaamisesta. Ei ole kiinnostanut kirjoittaminen tai valokuvien ottaminen, tietokoneenkin olen avannut vain katsoakseni Netflixiä. Haluan pitää kirjoittamisen mukavana asiana, joten yritän olla kasaamatta siitä paineita itselleni.

Hyvää naistenpäivää kaikille ihanille vahvoille naisille!

Recovery stories

Sain kunnian osallistua Iinan Recovery stories -valokuvaprojektiin, joka kertoo eheytymistarinoista ja toipumisesta: "Projektin tarkoituksena on muistuttaa, että meillä kaikilla on oma elämäntarinamme ja niistä jokainen on yhtä tärkeä. Et voi koskaan nähdä toisesta ihmisestä kuin vaan pinnan. Syvällä sisimmässä voi piiletä uusia tarinoita, tärkeitä muistoja, salaisuuksia, monimutkaisia elämän haasteita, ja lahjoja, jotka eivät näy välttämättä ulospäin."

Kuvaukset olivat viime huhtikuussa Uunisaaressa ja oli jännittävää olla vaihteeksi kameran toisella puolella. Oman tarinani kirjoitin tietysti syömishäiriötä sairastamisesta:

Sairastuin teininä anoreksiaan ja olen koko aikuisikäni joutunut elämään syömishäiriön varjossa. Muistan jo ala-asteella tarkkailleeni painoani ja kuinka ystävien kanssa käsityötunnilla vertailimme vyötäröidemme ympärysmittoja, joskaan vielä silloin en kokenut tarvetta laihduttaa. Olin aina se pienin ja kevyin, joka hevosta leikkiessä pääsi ratsastamaan muiden reppuselässä.

Yläasteella saavutin painon, joka oli mielestäni ehdottomasti liikaa. Aloin rajoittaa syömisiäni ja liikkumaan pakonomaisesti. Pääsin yhteen Helsingin parhaimmista lukioista ja opiskelupaineiden kasvaessa kadotin itseni lopullisesti syömishäiriön petolliseen maailmaan. Elämä pyöri syötyjen ja kulutettujen kaloreiden ympärillä ja koeviikolla lukemista tärkeämpää oli käydä juoksulenkillä. Lopulta jouduin lopettamaan koulun, jouduin sairaalan ja jäin monen vuoden osastokierteeseen.



Nykyään en muista pahimmista ajoista muuta kuin luihin asti hyytävän kylmyyden ja toivottomuuden. Ajatukset pyörivät pelkästään ruoan ympärillä, olin itsetuhoinen ja halusin kuolla. Perheeni takia jaksoin kuitenkin yrittää ja hiljalleen aloin löytää elämänhalua myös itsestäni.

Parantumisvaiheessa olen joutunut pala palalta etsimään itseäni ja mielenkiinnon kohteitani anoreksian alta. Ei ole riittänyt, että palaan samaan vanhaan elämään jota elin terveenä, sillä olen sairastamisen aikana kasvanut teinistä aikuiseksi. Vaikka moni pala etsii vielä paikkaansa ja välillä onnistun hajottamaan jo kokoamani kulman, alkaa kuva pikkuhiljaa hahmottua. Olen saanut miettiä arvojani ja joutunut ottamaan vastuuta itsestäni. Olen tajunnut että olen paljon enemmän kuin pelkkä sairaus, joka meinasi muodostua jo osaksi identiteettiäni.



Vaikka koulut ovat jääneet käymättä, olen oppinut näkemään itseni ja ympäristön uudessa valossa ja arvostamaan myös kehoani aivan uudella tavalla. Olen paljon itsevarmempi ja ulospäinsuuntautuneempi kuin ennen ja osaan nykyään hymyillä elämälle ja tulevaisuudelle. Suurimmat voimavarani ovat lemmikkini, pieni kummipoikani ja valokuvaus. Lisäksi aion pitkään kestäneen liikuntakiellon jälkeen aloittaa ratsastusharrastukseni uudestaan.

Unelmani on päästä vielä joku päivä islanninhevosvaellukselle Islannin kauniisiin maisemiin.

Muita projektiin liittyviä kuvia ja tarinoita voi katsella Iinan kotisivuilta.

Mitä mieltä olette kuvista?

I dream these days away

En ole kirjoitellut pitkään aikaan, koska elämä tuntuu sujuvan niin tasaisesti, ettei ole mitään jaettavaa. Pimeys väsyttää ja nukun helposti puolet vuorokaudesta, vaikka olen saanut pudotettua iltalääkkeen minimiin.

Näen ystäviä ja perhettä, olen liian paljon puhelimella, käyn kahdesti viikossa Kalasatamassa psykanpolilla, enkä enää eksy kävellessäni bussilta Redin kauppakeskuksen läpi terveyskeskukseen. Dialektinen käyttäymisterapia (DKT) loppuu ensi viikolla. Maanantaina on siis viimeinen ryhmäkerta, mutta yksilökäyntejä jatketaan kunnes hoitokokous saadaan pidettyä tammikuussa.



Sain vihdoin käytyä hammaslääkärissä parin vuoden tauon jälkeen. Ei löytynyt yhtäkään reikää, mutta hampaat ovat muuten aika huonossa kunnossa. Ei eroosiolle kai voi oikein mitään muuta tehdä, kuin yrittää hoitaa hampaita mahdollisimman hyvin ja toivoa, ettei niitä ala vielä muutamaan vuoteen särkeä. Missä kunnossa muilla oksentavilla on purukalusto, oletteko huolissanne?

Viime viikolla kävin kahdella Disco Ensemblen jäähyväiskeikalla ja viikonloppuna olin perinteiseen tapaan isovanhempieni luona askartelemassa joulukortteja. Mummikin innostui leikkaamaan ja liimaamaan vaikka alkuun meinasi vain katsoa vierestä.

Eilen vietettiin pikkujouluja kavereiden kanssa ja tänään väsyttää. Nyt aion laittaa iltapalaa, keittää ison kupin teetä ja katsoa hetken Netflixiä ennen nukkumaanmenoa. Sataisipa yön aikana lunta, jotta päästäisi jo tästä harmaudesta!

Mitä te haluaisitte kuulla tai lukea? Postausideoita otetaan vastaan :)

Ihan tavallista mulle kuuluu

Haalistuvat syksyn värit, kuolevat lehdet ja takkeihin kietoutuneet ihmiset. Pisaroita taivaalta ja niitä vastassa sateenvarjoarmeija. Sumuiset aamut, ilmassa näkyvät henkäykset, pimeät illat ja Linnanmäen valot. Kaunis lokakuu.

Mulle kuuluu hyvää ja tuntuu, että pitkästä aikaa selviän arjesta ja saan asioita hoidettua. Ahdistus on pysynyt taka-alalla ja kestettävissä mitoissa.

Syömisten kanssa menee taas hyvin: en ole oksentanut yli kuukauteen. Vaikka pariin otteeseen olen "ahminut" illalla enemmän kuin itselleni sallisin, koska päivällä syömiset ovat jääneet liian vähälle, olen päättänyt olla oksentamatta ja sietää suklaat vatsassani.
En ehkä joka päivä saa syötyä tarpeeksi, sillä ruokailuihin menee yhä tavallista enemmän energiaa, enkä jaksa olla suunnittelemassa syömisisä parin tunnin välein varsinkaan jos olen liikkeellä ja näen kavereita. Välipaloiksi onkin tullut syötyä kaikkea karjalanpiirakoista ja smoothieista munkkeihin ja ranskalaisiin. Kävin ostamassa nutrejakin, joilla paikkailla ateriavälejä jos ne meinaavat venyä liian pitkiksi.

Kotivaa'astani loppuivat patterit muutama viikko sitten, joten en ole päässyt stekkailemaan painoani kovin usein. Tekisi mieli vaihtaa paristo ja tarkistaa lukema, mutta ajattelin elää jonkin aikaa ilman toimivaa vaakaa, jotta sillä ei tarvitse hypätä joka toinen päivä.

Olen lukenut kirjoja vilttiin kietoutuneena, polttanut kynttilöitä ja koristellut olohuonetta valoilla. Lunan kanssa ollaan käyty seikkailemassa Rajasaaren koirapuistossa ja oli se mun luona hoidossa yhden yönkin. Jennan kanssa ollaan nähty useammin ja kummipoika on ihanan iloinen ja luottavainen, vaikka välissä oli pitkä tauko. Ulkoilua, valokuvausta, polilla ravaamista, kavereiden ja perheen näkemistä, sarjoja, ruoanlaittoa ja päikkäreitä. Tavallisia juttuja ja oon iloinen, että pystyn niistä nauttimaan.



Ajattelin loppusyksyn keskittyä mukaviin asioihin ja hallinnantunteen lisäämiseen. Joulukuussa toivottavasti vapautuu ryhmäpaikka Vamoksessa, jossa kävin haastattelussa kuukausi takaperin.

Ihanaa syksyä kaikille ja toivoa pimeyteen!

Here comes the rain again

Kulunut viikko ei ole ollut parhaimmasta päästä. Olen ollut väsynyt ja ahdistunut, mutta siitä huolimatta yrittänyt toimia mahdollisimman normaalisti. Oon saanu tapaamiset hoidettua, nähnyt paria kaveria ja vanhempien luonakin kävin yksi ilta. Torstaina meinasin jopa mennä Sylin kahvihetkeen, mutta Kaapelille päästyäni toimistolla kerrottiin, että se on tällä kertaa peruttu. Kiva! Ei siinä mitään, laitoin siskolle viestiä ja käytiin Lunan kanssa hitaalla kävelyllä meren rannassa.

Syömiset ovat sujuneet paperille tekemieni suunnitelmien mukaan ja sekös ahdistaa, mutta ei siitä sen enempää. Dialektista käyttäytymisterapiaa (dkt) päätettiin jatkaa joulukuuhun asti.

Tänään oon lähinnä maannut sängyssä, koska itkettää ja ei vaan kiinnosta. Perjantai ja viikonloppu, mutta ei vapaista oikein osaa iloita, kun viikollakaan ei tarvitse istua koulussa tai töissä kahdeksasta neljään. Ennemminkin ahdistaa, että päivätoimintapaikat ovat kiinni, eikä sinne ole mahdollisuutta lähteä. Onneksi mulla on kuitenkin paljon ihania ihmisiä ympärilläni, joten yksinäiseksi ei itseään usein tarvitse tuntea.



Huomenna mennään meidän Pokémon Go -porukan kanssa pelaamaan ja sunnuntaina ois tarkotus käydä Liisan kanssa katsomaan Nunna-elokuva. Just sopivasti ohjelmaa viikonlopulle!

Forgetting all the hurt inside

Viime viikon yritin lähinnä totutella normaalimpaan vuorokausi- ja ateriarytmiin. Kesällä heräsin  vasta puoliltapäivin ja se oli minulle ok, koska kaveritkin elivät iltapainotteisesti. Nyt suurella osalla alkoi kuitenkin koulu ja halusin itsekin ryhdistäytyä.

Aamuisin olen laittanut herätyskellon hälyttämään aamupalalle, jonka jälkeen olen yleensä nukkunut vielä jonkin aikaa. Olen ollut todella väsynyt, varsinkin aterioiden jälkeen, mutta koska pakollisia menoja ei juuri ole ollut, olen viettänyt tavallista enemmän aikaa kotona lukien, leffoja katsellen ja päikkäreitä vedellen.

Dkt-ryhmä alkoi kesätauon jälkeen pari viikkoa sitten ja tällä viikolla mulla jatkuvat myös yksilötapaamiset. Vähän on vihjailtu, että tämä puolivuotinen terapiajakso riittäisi, sillä opeteltavat taidot ovat jo aika hyvin hallussa. Saa nähdä, mitä päätetään.

Tänään jaksoin pitkästä aikaa raahautua kulttuuripajalle. Osallistuin Skip-Bo:n pelaamiseen, selailin Hesaria ja vähän nolona sain ryystettyä myös evääksi ottamani nutrin. Kävelin kotiin kaupan kautta, sillä huomenna saa luvan olla ruoanlaittopäivä.

Äsken yksin saunassa istuessani havahduin pahaan oloon. Kylmän suihkun alla itkin kuinka ahdistaa ja ihmettelin mistä moinen tunnemöykky johtuu, sillä eihän mulla ole mitään syytä voida huonosti. En palannut opiskelemaan tänäkään syksynä, ja vaikka sen suhteen takaraivossa hakkaa syyllisyys, ei mulla varsinaisesti ole stressiä aiheesta. Vähän olen alkanut miettiä, pitäisikö kuitenkin lähteä opiskelemaan valokuvausta...

Olin ajatellut meneväni saunaan rentoutumaan, mutta yhtäkkiä se kääntyikin ahdistukseksi omasta kehosta ja olemisesta. Olen nyt viikon verran pakottanut itseni syömään kunnolla - oikeasti sen verran, että paino on lähtenyt taas nousuun. Joten tietysti mua ahdistaa, ei syömishäiriöajatukset katoa tuosta noin vaan, vaikka ne kuinka yrittäisi tunkea taka-alalle tai sen takia, että paino lähentelee normaalia. Ja jostain syystä musta tuntuu, että oon näiden ajatusteni kanssa yksin. Kavereiden seurassa pystyn olemaan normaali iloinen itseni ja polilla käsitellään ihan muita juttuja. Enkä mä itsekään tiedä mitä haluaisin, pari kannustavaa sanaa asiantuntijan suusta ja vakuuttelut etten yhtäkkiä pamahda läskipalleroksi?

Torstaina ajattelin osallistua Sylin kahvihetkeen. Löytyisikö täältä muita tulijoita?

Purjehdus 2018

Loppukesästä on ollut niin paljon ohjelmaa, etten lopulta ehtinyt veneelle muutamaa päivää pidemmäksi aikaa. Harmittaa, koska purjehtiminen on mulle iso osa kesää samaan tapaan kun mökkeily monelle suomalaiselle.

Aiempia purjehduspostauksia voitte lukea tägillä #purjehdus ja täällä kerron, mistä lomapurjehduksesta oikeastaan on kyse.

Vanhempien loma oli lopuillaan ja pääsin hyppäämään mukaan kyytiin Hangosta. Ajoin siis junalla Hankoon ja tutussa kesäkaupungissa löysin helposti asemalta Itäsatamaan. Jouduin hetken odottelemaan, että porukat pääsevät perille ja he rantautuivat lopulta mantereen puolelle.

Käytiin Bravasissa syömässä hampparit ja kaupassa täydentämässä varastot. Äiti ja isä lähtivät saunomaan ja minä pelaamaan Pokémonia, koska olin jo aamulla kotona käynyt suihkussa ja värjäillyt hiuksia.



Aamupala syötiin auringonpaisteessa ja sitten lähdettin matkaan. Keulapurje ei jostain syystä suostunut avautumaan rullalta, joten mentiin pelkällä isolla.





Tultiin Trelänningenin luonnonsatamaan. Edellisvuotena oltiin samassa paikassa, mutta eri saaressa. Mä jo vähän toiveilin, että oisin päässyt mastoon katsomaan mikä purjeessa on vialla, mutta isä sai sen rullaamaan kannelta käsin.



Kävin pariin otteeseen kiertelemässä kameran kanssa pienellä saarella ja mietin kuinka ihanaa on huomata pieniä yksityiskohtia, jotka monelta muulta jäävät varmasti näkemättä. Yritin kovasti metsästää käärmeitä, mutta löysin vain yhden luodun nahan kiven kolosta. Ehkä ihan hyvä näin, koska meinasin saada sydärin jo pelkästään sen näkemisestä.





Yöllä tuuli nousi ja unet jäivät kevyiksi aallokon takia. Kahden maissa isä kävi kiristämässä puomin sen pitäessä järkyttävää natinaa heiluessaan edes-takaisin.

Seuraavan päivän matkalla nukuinkin kahdet päiväunet. Sain kuitenkin luettua aloittamani kirjan (Stephen Kingin Herääminen) yli puolen välin ja katsottua saaristomaisemia kyllästymiseen asti. Rantautuessa vetelin kuitenkin sen verran sikeitä, etten herännyt, vaikka apua olisi tarvittu... Hyvä minä!




Tultiin Stora Halsöhön, jonne onneksi perjantai-iltana mahduttiin. Varattiin sauna seitsemäksi, mutten uskaltanut käydä uimassa, koska vesi oli "kylmää" ja lahdessa oli vähän sinilevää.

Olisi tehnyt mieli käydä kiertämässä saarta, mutten yksin viitsinyt. Toisaalta en edes kysynyt vanhempia seuraksi, joten turha valittaa.








Aamulla nukuttiin pitkään. Purjehdittiin vaihtelevassa tuulessa ja lopulta päästiin kotisatamaan HSS:lle folkkarien kisareitin läpi. Perillä oli harmaata ja pilvistä, mutta ensimmäistä kertaa mulla ei ollut lomaltapaluuahdistusta.



Ehkä lähden vielä jollekin viikonloppupurjehdukselle ja vaadin ottamaan Lunan mukaan. Mutta näiltä osin tuntuu, että kesä oli tässä ja oli kyllä paras päätös lomalle :)

Simerock 2018

Yhden yön reissu Rovaniemelle heitetty ja perjantai juhlittu Simerockissa! Oon vähän pettynyt, kun en nähnyt poroja, mutta turha kai valittaa kun en paljon keskustan ulkopuolelle liikkunut.

Lentoni lähti Helsinki-Vantaalta perjantaiaamuna klo 07.40, enkä edellisenä yönä saanut nukuttua paria tuntia enempää. En ollut ikinä käynyt Rovaniemellä ja lensin ensimmäistä kertaa yksin, joten stressasin aivoni pihalle osaanko toimia lentokentällä oikein ja ehdinkö ajoissa koneeseen. Kaikki meni kuitenkin hyvin, mutta perillä tuli ongelmaksi kentältä keskustaan pääseminen. En ollut tutkinut asiaa etukäteen, koska ajattelin julkisen liikenteen toimivan, mutta ei! En onneksi ollut ainoa ja lopulta noustiin lentokenttäbussiin parin muun tutunnäköisen tyypin kanssa.

Google mapsin avulla löysin Airbnb:lle ja yritin ottaa tunnin päikkärit. Kävin kaupassa ostamassa lounasta, eväitä festareille ja ilta- ja aamupalaa. Kävelin festarialueelle (liian pitkä matka, takaisin tulin festaribussilla) ja ehdin perille juuri kun portit aukesivat.

Päästiin eturiviin odottamaan Haloo Helsingin kahdeksan tunnin päästä alkavaa esitystä. Katsottiin Evelina ja Lauri Tähkä edestä, vaikken montaa biisiä tunnistanutkaan... Kaverit saivat viestiä festarin järjestäjältä, että olisi mahdollista tavata Haloita back stagella tuntia ennen keikkaa, joten lähdin mukaan. Kuunneltiin siis muita artisteja taaempaa ja yhdeltätoista käväistiin bäkkärillä antamassa bändille kuvakirja, johon äijät olivat keränneet kuvia ja tarinoita matkan varrelta.



Ei nähty Haloo Helsingin keikkaa eturivistä, mutta porukassa keskellä väenpaljoutta fiilis oli melkein yhtä hyvä ja ääni meni käheäksi. Äijät oli hankkineet puhallettavat H-kirjaimet ja valotikkuja, joiden teho loppui jo ennen sovittua biisiä. Hauskaa oli silti!



Vilma tuli "mun luo" yöksi. Itse painelin nukkumaan, vaikka toinen jäi valvomaan ja odottamaan aikaista junan lähtöä.

Aamulla heräsin tuntia ennen kämpän luovutusta, söin, pakkasin ja siivosin pikaisesti. Ehdin pelata Pokémonia hetken aikaa keskustassa, ennen kuin hyppäsin taksiin (en löytänyt lentokenttäbussin pysäkkiä).

Loppupäivä meni koomaillessa järkyttävän väsymyksen kera. Fiilis oli kuitenkin hyvä ja olen iloinen, että jaksoin lähteä reissuun, vaikka vielä torstaina kirosinkin itseäni, kun olin moisen matkan varannut. Oon tänä kesänä tutustunut moniin ihaniin tyyppeihin, kiitos kun olette ottaneet mut mukaan porukkaan!