White Sparrows

Mun pieni lähti eilen taivaaseen. Vanhus. Hamsteri. Caramel.

lääkärissä

Karkki oli tosi unelias koko toissapäivän, mutta reagoi (ärsyyntyi) kun kävin sitä herättelemässä. Annoin sen nukkua. Seuraavana aamuna kuitenkin ihmettelin kun koko yönä ei ollut kuulunut rapinaa ja tuoreruoat oli kupissa hamstraamattomina. Tiesin, että kaikki ei oo hyvin. Eikä ollutkaan.

Hamsteri jaksoi hädin tuskin raottaa silmiään. Kun tarjosin sille pähkinää ja kesäkurpitsaa, se vain kokeili ruokia vähän hampaillaan ja käpertyi takaisin kerälle. Nostin Karkin pesästä, eikä se jaksanut panna yhtään vastaan, pikkuiset luutkin tuntuivat liian selvästi turkin läpi. Milloin se oli viimeksi syönyt? Kolme päivää sitten, kun sitä oltiin viimeksi käyty katsomassa? Miksen tarkastanut sen kuntoa paremmin eilen? Se oli ollut niin pirteä vielä ennen matkaa, en mä ajatellut silloin että ulkoiluttaisin hamsteriani viimeistä kertaa.

Laskin pienen kantokoppaan ja varasin netistä ajan päivystävälle eläinlääkärille. Piikille. Aika löytyi Veteirasta iltapäiväksi. Toivoin, että Karkilla ei olisi liian pahoja kipuja, se ei näyttänyt enää huomaavan tätä maailmaa.

Lääkäri antoi yhteensä kolme piikkiä, Karkki työnsi ensimmäisen jälkeen päänsä hihaani ja nukahti syliini. Silitin sen kiillotonta turkkia. Katsoin kuinka sen hengitys hidastui sen maatessa kantokopassa. Sitkeä pieni, kauan se jaksoi. Mä itkin ääneti, sydänääniä ei enää kuulunut. Radiosta soi Samuli Edelmannin Tähtipölyä. Jätin Karkin sinne.

Enkä mä muista loppupäivästä juurikaan mitään. Itkin pihalla palellen kuulokkeet korvissa kunnes äiti tuli pyytämään, että tulisin sisään. Koko loppupäivän istuin koneella tuijottaen HTML-koodia ja muokaten kuvia. Eikä mua haitannut vaikken saanut juuri mitään aikaan, kunhan ei tarvinnut ajatella. Unohdin syödä. Silmiin sattui liika itkeminen ja ruudun tuijotus. Väsytti, mutten saanut nukuttua.

Tänään kaikki on hieman paremmin. Vaikka vähän suretti, että olin sinulle kuin ilmaa.

"White sparrows fell from heaven and carried her away"

Interlude: Holiday

Loma lähti viime postauksen jälkeen sujumaan paljon paremmin. Alkuangstia ja rutiineista irtautumisen pelkoa vai sekaisin oleva vuorokausirytmi? Koska kyllä mä tänään haikein mielin nousin veneeseen, joka toi meidät takas mantereelle. Heippa hei rannat ja meri ja aurinkotuolit.

Ja mun hiukset teki lopullisen kuoleman auringossa! :'C Kun vähän kiskoo, latvat katkee. Otin jonkun vitamiinihoidon, mut siitä ei ollut ainakaan apua (jos haittaa niin..!)

Kiva viettää pitkästä aikaa aikaa koko perheen kanssa (okei, koira on Suomessa). Välillä on kuitenkin ulkopuolinen olo, siskot viihtyy paremmin keskenään. Mä oon ollu aika monta vuotta enemmän sairaalassa kuin kotona, puhumattakaan siitä että kun sieltä viimeisen kerran lähdin, muutin omilleni. Ja mä oon jotenkin niin ulkona kaikista opiskelukuvioista, tv-sarjoista ja ylipäätään ajattelen maailman eri tavalla. Jos sanon sanan johonkin väliin, tulee tunne että ois vaan ollu parempi pitää suunsa kiinni. Vaik kyl mä naurankin, ainakin melkeen aidosti.

Nyt siis Bangkokissa, hotellin 26. kerroksessa, ihan ylihienossa huoneessa! Käytiin tuolla jossain joella ja turistialueella (tai varmaan se joku semmonen on, kun oli maailmanpyöräkin). Kuvia saatte ehkä myöhemmin kun pääsen kotiin koneelle. Käytiin myös kahvilla "iltapalalla" ja söin palan kakkua teen lisäksi. Kauhee kun tuli huono olo, oksetti ja taksijonossa teki mieli käydä maahan istumaan. Olo meni onneks matkalla ohi ja nyt vaan väsyttää. Tuleehan kello kohta 11, joten voisi pikkuhiljaa mennä nukkumaan, jotta huomenna jaksaa nousta syömään aamupalabuffetin tyhjäksi! No ei ehkä ihan, mutta koska aamupala on helpoin, voi santsatakin kunnolla.

Parin päivän päästä himaan (ja vaaka...), en voi käsittää että jossain päin Suomea on lunta! Ja että joulu meni jo. Pakko kuitenkin päästä vielä syömään laatikoita ja riisipuuroa, tää thairuoka alkaa tursuta korvista ulos :--D

Sleepwalking

Pikapäivitys Koh Samedilta. Upee pitkä ranta ja turkoosi meri. Asteita on jotain 30'C ja joulusta ei tietoakaan. Paikoin vain muutama hassu valo ja pienen pieni joulupukki tai -kuusi.

Valvon puolet öistä ja kuuntelen iPodilta joululauluja. Nään painajaisia ja toivon, että aamu tulisi. Eikä valoja voi sytyttää tai siskot herää. Ajattelen kuolemaa ja vihaan itseäni.

Päivät menee vähän paremmin sentään! Rannalla ja syödessä. Aika erilaista syödä pelkkää thai-ruokaa, mut nam! Vihanneksia, riisiä ja nuudeleita.

Pitäis vaan muistaa juoda tarpeeks, en tykkää lipittää vatsaa täyteen vettä. Tänään siis siitä johtuvat seuraukset (varustettuna alhaisilla kaliumeilla?):

"Kävelen horjuvin askelin. Kaikki kylpee valossa ja värit vaihtuvat valkoiseen. Istun tien sivuun ja painan pääni käsiini. Näkökenttä tasoittuu pikkuhiljaa, mutta pää reagoi yhä ympäristön singaaleihin liian hitaasti. Yritän näyttää normaalilta kun lähden taas kävelemään. Hetki menee ja valo ottaa taas vallan, värit sekoittuu ja mun on vaikea löytää kiintopistettä jotta pysyisin pystyssä. Mut se menee aina ohi, eikä mul oo ollu näitä pitkään aikaan."

Ei kukaan onneks huomannu, en haluu pilata muiden lomaa. Enkä omaani. Pakko yrittää enemmän.

t. Noora maailman toiselta puolen!

Don't Need To Pretend

Viime päivät on ollut ajantajuuttomuutta, ahdistusta vaihtelevin määrin, ajatusten juoksua, hyvää oloa, joulua, Tavastiaa ja humalaa. Ai niin, ja suunnatonta ärsyyntymistä. Elämä on vähän vuoristorataa, mut yritetään pysyä kyydissä!

Perjantaina käytiin poiCCiksen kaa kattomassa Hobitti. Vähän hämmens kun kaikkia tapahtumia ei ollut ollut kirjassa, vaikka en mä siitä paljoakaan muista kun on useempi vuosi lukemisesta. Mut tää kakkososa oli melkeen yhtä hyvä kun LotRit! Koska niiden ohi ei pääse mikään. Illalla vietettiin vielä vähän pikkujouluja, vaihdettiin lahjat ja juotiin glögiä.

Ja ihan kuin siitä illasta/yöstä syntynyt univaje (lääkkeet jäi kotiin...) ei olisi vielä riittänyt, lauantaina oli taas Haloo Helsingin keikka. Ja mun mielestä tän vuoden paras! #elävätjakuolleet Muutaman kivaisan tyypin kanssa jäätiin vielä Tavastian lauantaidiscoonkin. Jeejee, thanks! Hyvin jaksoin, mutta unet jäi taas pariin tuntiin. Ja puhelimessa on pari niin edustavaa viinin kanssa poseerattua punasilmäistä kuvaa, ettei kehtaa julkaista.

Sunnuntai meni juostessa ympäri Etelä-Helsinkiä ja tuskaillessa, ettei kaikkea ehdi tehdä ennen huomista lähtöä Thaimaahan. No nyt on haettu kaikki tavarat vanhasta kämpästä, melkeen-pakattu, siivottu ja sisustettu hamsterin häkki ja rakennettu sille leikkiaitaus olohuoneeseen. Oon tehny ite ruokaa ja syönyt sitä oksentamatta. Suunnitellut päivän ruokailut tarkkaan ja noudattanut sitä myös yksin ollessani. Tänään tein lounaaksi "lihapullia" soijarouheesta ja muukin perhe kyllä tykkäs, vaikka sisko ensin vähän vieroksuen katsoi. Oon yrittäny katsoa väliin jääneitä Salkkari-jaksoja Katsomosta ennen kun ne poistuu, mutta aina kun avaan koneen jumitun muualle :--D

Tänään oli tän vuoden vika poli, seuraavaks sit hoitokokous reilun kuukauden päästä. Ei kyl menny hyvin aamuinen tapaaminen. Olin niin väsynyt (nukahdin illalla vaatteet päällä ja meikit naamassa), etten pysynyt edes mukana ajatuksissani ja hoitaja varmaan ajatteli mun olevan aineissa tms kun vaan selitin seilitin selitin. Yhdestä ongelmasta toiseen. Tuijottelin välillä kelloa ja yritin pidätellä itkua ja turhautumista.

Terapiassa onneks käsiteltiin vaan mahdollisia matkan (ja ravintolaruokailuiden!) tuomia pelkoja ja tehtiin suullisesti suunnitelmia päivien ruokailuista. Koska jos jo aamupalapöydässä on riisiä, niin syödäänkö siellä ees mitään muuta?! Ja ravintolassa ei aleta laskea desimitalla oikeaa määrää, vaan se eteen tuleva lautasellinen on yksi annos. paitsi jos ne onki jotain jättimäisii nuudelikasoja, apuuaaaa...

En jaksa etukäteen stressailla, lomallehan tässä ollaan lähdössä! Nyt vaan toivon, että mulle on varattu yhdentoista tunnin lennolle kasvisruokaa etten näänny nälkään.

Mutta oikein hyvää joulunodotusta kaikille! Yrittäkää nauttia myös aaton yhdessäolosta, vaikka osa siitä meneekin pöydän ääressä istuskellessa. Itse saattaisin pitkästä aikaa nauttia jouluruoista, mutta otan tämän matkan nyt omanlaisenaan haasteena ja kerään ne tavoitepainosta puuttuvat 500 grammaa (ja vähän enemmänkin). Ehtiihän perinteistä joulua juhlia vielä monena monena tulevana vuotena.

Saved Myself, From Myself, I'm A Blessed Liar

Tajusin just, että mulla ei oo minkäänlaista otetta tähän toimintaan.

 

 

 

Ei ollenkaan.

 

 

 Ei oo ollu moneen vuoteen.

Mistä mä saan voimaa elää, kun en jaksa todellista maailmaa?
Kun mikään ei ole totta ja kaikki on.

 

 
Oon hukassa ajatuksissani ja itken.

Thoughts Of A Dying Atheist

Tunnistaako kukaan samanlaista väittelyä omassa päässään? Tässä mun ajatusten juoksu iltapalan kokoamisen aikana:

"Pakko syödä jotain, koska päätin etten oo syöny tänään vielä tarpeeks, paino ei saa pudota! Mitäköhän sitä ottais, puuro ois turvallista, mutta tekis kyl mieli ruisleipää juustolla. Ja ehk kurkkuu siihen päälle, mut ei rasvaa, koska saa laittaa vaan joko juustoo tai margariinia, ei molempia samalle leivälle. Vai sittenkin margariinia? Juustossa on vaan kovia rasvoja ku margariinissa ois enemmän niitä terveellisiä, joita mun kroppa tarvii. Siks osastolkaa ei saa vaihtaa salaatinkastiketta juustoihin leivän päälle. Eli epäterveellistä, kertyy suoraan läskiksi. Mutta kun leipä pelkällä margariinilla on pahaa! No älä sit syö leipää ollenkaan jos on noin vaikee päättää. Syö puuroa, sun ei tarvi miettii noita rasva-asioita ollenkaan, koska puurossa ei ole sitä! Sehän on helppo vaihtoehto, eikä edes ole sitä rasvaa, tulee vähemmän kaloreita..

Olikohan toi nyt sairas ajatus?

No mut kyl mun oikeestaan tekee mieli sitä puuroa, siitähän voi nautiskellakin kauemmin kun sen syö hitaammin pikkulusikalla ku parii leipää. Maku vai aika? Aika, koska syöminen on niin kivaa, että siitä pitää saada nauttia piiitkään. Välillä voi joustaa lempiruokien kohalla, koska jos saa syödä vain 300kcal päivässä, mä syön yhen suklaapatukan sijasta mieluummin monta omenaa. Koska onhan se terveellisempääkin syödä omenoita kun ne ei mee suoraan rasvaks niinku kaikki suklaan huonot aineet. Okei, nyt ajatukset menee sairaiks.. Kai? Vai vaan terveelliseks? Koska eihän suklaassa oo vitamiineja. Niin, ja ne omenat syö hitaammin kun muutaman palan suklaata.

Ai nii, se iltapala. Eli puuroa. Paljonkohan? Pakkauksessa sanotaan, että yks annos on 130kcal, mutku on kahes leiväski enemmän kaloreita kun se on se ateriasuunnitelman iltapalavaihtoehto. Et mä voin ottaa ehkä 50kcal enemmän puurookin kun ohjeessa. Ei kukaan huomaa, et mä syönki vähän enemmän.

Mut toisaalt jos se näkyykin vaa'alla nii ne luulee mua polilla hirveeks possuks ja nauraa hiljaa, että nyt sulta meni toi kontrolli, vihdoin murruit! Nyt susta tehään normaali ja sä oot normaalina läski, koska lääkärit ei kato ulkonäköä vaan jotain vitun taulukoita, jotka ei oo tehty mua varten, koska onhan mulla silmät päässä ja nään että olen nyt jo läski, vaikka tavoitepainoon on melkein kymmenen kiloa! Kelatkaa miltä mä sillon näyttäisin?

EI! Nyt on taas sairaita ajatuksia, en mä oikeesti noin ajattele. Tää on sairaus, sä et voi uskoa silmiäs, ne näkee väärin. Vai näkeekö?

No, mul on nyt joka tapauksessa nälkä, joten päätös on, että mä voin syödä ton sovitun annoksen enkä yhtään enempää, ni en ainakaa liho tän nopeemmin. Koska oon huono anorektikko jos lihon liian nopeesti, kaikki kelaa et mä vaan syönsyönsyön, eikä mulla oo kontrollia ja ne nauraa mut ulos tästä maailmasta. Eikä sit ahdista niin pahasti kun muutun rumaks pikkuhiljaa, ni on aikaa totutella siihen kauheuteen. Ja jotkut sanoo, että terveenä näkisi itsensä laihempana tai kauniimpana tai jotain. En mä kyl siihen usko, ku kyl mä oon oikeestaa aika laiha, et välil näkyy luutkin, mut oon semmonen laihaläski et mussa ei oo enää yhtään lihasta kun mun keho on syöny ne, ja kaikki tilalle tuleva on rasvaa. Sitä on tuolla tuolla ja tuolla. Ylimääräistä. Mut mä en jaksa tehä lihaskuntoo, ei mul oo voimii siihen ku oon niin laiska, mä vihaan sitä! Ja ku lihakset pitäis kasvattaa takas, ku lihakset painaa enemmän, ni voikin olla normaalipainossa pienemmässäkin koossa. (thx. Jemina ajatuksesta!) Eikä ois sitä läskii, et oisinki just sopiva mut ois lihaksii. Jep, mut mä en haluu siihen saliljokapäiväoravanpyörään, joten en ala vielä kuntoilla. Mut en haluis kyl lihavaks normaalipainon alarajoilla, et jos söiski vähän vähemmän nii sais lisää aikaa motivaation keräilyyn taas urheilun suhteen. Et sit mul ois silti alhanen rasvaprosentti!

NYT RIITTI! Mä otan just ton ohjeen mukaan puuroa! Vai vähän vähemmän..? Eikun normaalisti ja soijamaidon kanssa!"

Häviö vai voitto?

Miettikääpä ajatuksianne, se on aika jännää. Osan sairaista ajatuksista tunnistin vasta kirjoittaessani niitä ylös ja kuten huomaatte, en mä pysty niitä vastaan aina taistelemaan, välil ne voittaa. Tehään kompromisseja. Mä voitan. Ristiriita on koko ajan olemassa.

It's So Easy

Tässä teekuppi vieressä nautin aamun hämäristä tunneista. Heräsin taas liian aikaisin ja unisaldo jäi turhan pieneksi.

Toissapäiväinen The Soundsin keikka oli super! Mä oikeesti voisin elää musiikille, käydä kattoo ku hyvät bändit esiintyy ja fiilistellä yleisössä. Kadota siihen hetkeen. Iloita. Surra. Riehua. Eläytyä. Mennä mukana. Välittämättä mistään muusta, mutta samalla liittämällä biisien sanat omaan elämään.

Ja voin kertoo, että kun syö, oikeesti jaksaa paremmin. Joku about vuos sitte oltiin kattoo Billy Talentii, ja vaikka olikin mun lempibändi, toivoin jo puolessa välissä että ne lopettais. En jaksanut hyppiä ja huutaa koko keikkaa ja vielä kotiin päästyäni sydän jyskytti siihen malliin, että ajattelin et se vetelee viimeisiään. The Soundsin jälkeen puolestaan olin niin adrenaliineissa, että juoksin melkein koko matkan Tavastialta kotiin, koska oli vaan niin mahtava fiilis. Kuulokkeet korvissa, pari vastaan sattunutta ihmistä katsoo kummissaan, Helsingin öiset valot.

Tän näkösenä liikenteessä.

Eilen nukuin pitkään tavalliseen nähden. Päätin, että tänään ei perhana vie oksenneta, vaikka kuinka tekisi mieli. Kävin Itiksessä kasomassa talvikenkiä (ja kaikkee muuta kivaa). Joonaksen kanssa käytiin myös syömässä  Espoon Sellon Chico'sissa. Ja koko annoksen annoksen söin (kuten silloin kun olin terve, kun on kerran maksettu, niin syödään koko rahan edestä): soijapihvi, tofua, lohkoperunoita, paistettuja vihanneksia, pinaattia.. Kaloreista viis, oli hyvää! Ja iltapalaksi puoli litraa jäätelöä, koska teki mieli.

omnom.

Paino oli eilen uuden vuoden tavoitteessa. Toisaalta vähän ahdistaa, että nyt se ei saa nousta grammaakaan joulukuun aikana, koska mukamas tavoitepainoa ei voi myöskään ylittää. Mutta miksei voisi? Ajattelin, että voisin palkita itseni jollain (tatuoinnilla!) kun saavutan 45 kiloa. Se oli korkein painoni terveenä ja sen takia jotenkin maaginen luku. Toki tosta ois tarkotus jatkaa eteenpäin, mutta välitavoite!

Oon onnellinen ja yritän nauttii täysillä näistä tunteista, elää hetkessä, koska romahduskin tulee väistämättä. Ei vaan saa antaa sen viedä mukanaan. Nään itseni peilistä kauniina (mutten edelleenkään liian laihana) ja viime aikoina ihan tuntemattomatkin ihmiset on tullut sanomaan bussissa, metrossa, laivalla, että kaunis tyttö. Aika randomii, että joku ylipäätään puhuu julkisissa liikennevälineissä, saati sitten kehuu ulkonäköä. No, miten vain. Nyt voisin kömpiä vielä hetkeksi kullan kainaloon, jos saisi vaikka vielä tunnin nukuttua. (Oot ihanin, kun kuitenkin luet tän, kiitos että oot siinä ♥)

Hyvää itsenäisyyspäivää! Ottakaa rauhallisesti, syökää ja polttakaa kynttilöitä ikkunalaudalla :---)

Great Day

AAAAAaaaaaaaa, en kestä kun kaikki on vaan niin kivaa! Hetken kelasin, että elämä on perseestä, mutku voin oikeesti saavuttaa vielä vaikka mitä! Oon miettiny että oon liian vanha siihen ja siihen, mut sitä enemmän elämää valuu hukkaan kun sairastan. En mä nyt yhtäkkii haluu normaalipainoseks, en todellakaan, mutta pikkuhiljaa jos voimat palautuu mä voin vihdoin palata oikeeseen elämään. Mulla on siihen mahdollisuus, vaikka usein ajattelen etten enää ikinä pysty olemaan normaali. Tästä voi selvitä, vaikka oon tuhlannu jo ihan liian monta vuotta sairaaloihin, itsesääliin ja avuttomuuteen. Mun tavotteet on aina ollu liian korkealla, sit oon pettyny ja masentunu ku en ookkaan päässy täydelliseen tulokseen. Joo, ilman muuta olen paska jos en saa matikasta tai biologiasta kymppiä kuten aina ennen? Sori nyt vaan, mutta kun kaikki lukiossa jonne keskiarvo oli yli ysin on oikeesti hyviä/fiksuja/tms, ei voi olla enää se luokan paras. Siihen ajatukseen en koskaan tottunut ja paloin loppuun.

Mä myönnän. Kouluun paluu on kauheinta mitä tällä hetkellä voin kuvitella, vaikka samalla ois ihanaa oppia uutta. Nään siitä välillä untakin, kuinka saan tunnilla hermoromahduksen enkä pysty lopettamaan itkemistä. Mä oon unohtanut kaiken tässä viiden vuoden sairasloman aikana, joten perjaatteessa mun ois aloitettava lukio alusta. Pakollisia kursseja on kyllä kasassa, mutta kun ne mitä haluan lukea vievät todennäköisesti sen kolme vuotta. Ja sit mä oonkin jo joku vanhus kun pyrin jonnekin muualle :---o Mut se koulusta, ei oo vielä ajankohtaista.

Caramel! En vaan ymmärrä miten tommonen pikkuotus tuo niin paljon iloa elämään. Mä en oo varma, että tunnistaako Karkki ees mua, mutta aina kun juttelen sille se tulee tervehtimään. Lattialla se pyörii ja kiipeilee mun sylissä. Äskenkin juoksi huoneen toiselta puolelta kun lässytin ja puhelin sille ja nyt se kiipeilee mun selässä :---3 Ei se ikinä ollu tämmönen kun asuttiin Ankun kaa. Teillekin se kirjotti näppiksellä seikkaillessaan tervehdyksen: "7y7mmoöööööööö +_´--lvvvvnvh  g". Ihana pikkuinen :--3

Ja nyt oon sit oikeesti ihan vararikossa. Tuli varattuu taas lippuja keikoille. Keskiviikkona Tavalle kattoo The Soundsii ja lauantaina Haloo Helsinkii Tampereelle! Jos joku on ke tulossa, saa ilmoittautua! Ja ihana Oona yllytti mua varaa Tampereen matkankin, tai enpä tiedä kumpi siinä enemmän innoissaan oli :--D Oon päättäny, että jos musiikki kerran tuo iloa elämään, niin antaa mennä! En vois olla enempää innoissani ja nytki mulla on sunnuntai-illan kunniaksi omat bileet mun huoneessa (kera neiti-hamsterin ja hyvän musiikin). Lapsellinen olo, mutta kerrankos täällä vaan eletään!

(eikä puhuta siitä, että tänään vähän oksuilin kun pääsin kotiin, koska se ei ole olennaista)

wääwää, pitäkää kivaa!

"Juoskaa! Ennen kuin tää pää räjähtää!
Päiväkin vielä niin mä sekoan, päiväkin vielä niin mä kilahdan.
Juoskaa! Ennen kuin tää pää räjähtää!
Ton mä haluun vetää veeseestä, toi on mulkku ja toi on perseestä"

Outlaw

Söin just päälle kakskyt lettuu. Ja oikestaan ne on parhaita ilman mitään hilloja päällä. Mun samanikäinen serkkupoika tuli käymään ja mummihan paisto meille lettuja. Vedettiin melkeen kaikki kahestaan. Mä tarkkailin J:n syömisii ja salaa mul oli syömiskisa sitä vastaan, jonka voitin. Toi on vaan aina ollu niin perso makealle, et lättyi sai popsii niin monta ettei laskuissa pysyny perässä. Onneks en tiiä mitään kalorimääriä niin ei ahdista (paitsi ne pari riviä suklaata, jotka varastin kaapista).

Tekstasinkin jo äidille, että on outoa kun olo on suorastaan maaninen. Aamul olo oli ihan normaali, heräsin jo puol kasilta ja laitoin - laiskanläksynä, taas vähän myöhässä - sähköpostia sisätautilääkärille. Aamupalaa, Hesarin lukemista, kaupassakäyntiä, lounasta, päiväunet ymsyms. Sit kahvin jälkee iski taas tämmönen hyperaktiivinen olo. Hetken sain viimeisteltyy joulukortteja, mut nyt ne on valmiit enkä tiedä mitä tekisin :( Lukemiseen tai televisioon ei pysty keskittyy, kuntopyörä ei kiinnosta, enkä oikeen tiiä mitä jutella serkun kaa jota en oo nähny yli vuoteen.

Jos oisin kotona aloittaisin jonkun siivousprojektin, vaikka vihaan siivoomista, tai tekisin jotain hyödyllistä tai luovaa sen sijaan, että naputtelen täällä turhautuneena kynsillä pöytää ja heiluttelen jalkoja, jotka ei pysy paikoillaan. Tää on oikeestaan aika ärsyttävä olo, en osaa kuvailla. Ei ahdista, mutta en oo vilpittömästi ilonenkaan, haluun vaan saada jotain aikaan!! En oo tottunu tämmösiin energiapuuskiin, yleensä mul ei riitä voimat tai kiinnostusta mihinkään. En mä mitää hikilenkkiä jaksais lähtee juoksee nytkään, mut zvbghvfyts...

Haluisin jonnekin keikalle hyppimään pomppimaan huutamaan. The Soundskin vetää 3.12 lisäkeikan Tavastialla ku oli nii loppuunmyyty ja haluun kattoo, mut kukaan kakkapää ei lähe mun mukaan, koska a) minulla on huono musiikkimaku tai b) kaikki mun kaverit on vararikossa näin loppukuusta kuten minäkin. Pari päivää aikaa päättää, ehkä marssin yksin Tikettiin kun pääsen takas Stadiin.

monsterhamster.jpg kuvastaa mun olotilaa
oikeestaa aika hienot muokkaukset

Ei pitäny kirjottaa ennen kotiinpaluuta, mut pää räjähtää kännykällä tekstaamiseen, joten tulin koneelle bloggailee. Kai mä voin tänne kaikkee p*skaakin syömishäiriön ohi jauhaa kun oon kerran tämmösen ajatusten kaatopaikan perustanu. "Ja vitut, mähän kirjoitan just sen mitä nään..."

edit // mä nauran itsekseni tolle Karkin negatiivikuvalle, enkä ees ymmärrä miks se on niin hauska 8--------D

Climbing Up The Walls

Oon vähän ymmälläni siitä miten nää mielialat vaihtelee. Alkuviikosta ajattelin, etten enää ikinä poistu kotona tai jaksa olla yhteydessä keneenkään. Korkeintaan nukkua, syödä, katsoa leffoja ja datata.
Eilen kuitenkin heräsin normaalin energisenä, lähdin aamupalan jälkeen hakemaan passia R-kioskilta ja posteja ja kenkiä omalta asunnolta. Hemmottelin itseäni shoppailemalla tilin tyhjäksi (joo, hyvä tapa purkaa ahdistusta). Näin vanhan kouluni terveydenhoitajaa ja käytiin syömässä Himalayassa ja samalla juteltiin.

Ehdin välillä pyörähtämään kotona ja sitten lähdettiinkin Joonaksen kanssa Nordean (buu!) järjestämään yksityistilaisuuteen Fredan Tivoliin. Ilmaiset (salaatti)ruoat ja juomat, jotain pankkilätinää ja Haloo Helsinki! Tunsin taas itteni niin idiootiks kun tyyliin yksin hyppelin eturivissä 8---( Meinas itkuki tulla ku tajusin että oon viime päivät taas tehny kuolemaa. Miten ihmeessä kaikki toivo voi noin yhtäkkiä kadota? Ei sillä, että ois haitannu jos oisin onnistunut tappamaan itseni vahingossa, mutta ihan mielelläni mä täällä vielä oon!

yritin syödä Nordean vararikkoon hakemalla lisääkin, but...

Phone-laatu ilman muokkauksia, löööv

Purr, purr. Olin Joonaksella yötä ja tää aamu oli ihan liian lyhyt. Löhöttiin sohvalla, kahvit ja (mun tapauksessa) puuro naamaan. Sit toi heitti mut autolla tänne mummolaan ja matkalla lauleskelin radiosta soivia biisejä. Maailma on kirkas, rakkaus on ihanaa ja pienistä asioista voi nauttia!



Tääl oon syöny normaalisti (tai enemmänkin?) ja potenut vain vähän huonoa omaatuntoa, vaikka paino alle viikossa onkin noussut kilolla x( Nesteitä, läskiä tai mitä vaan, jokainen sata grammaa ahdistaa. Täällä se ei ainakaan pääse laskemaan, joten on vaan yritettävä kestää. Askartelin joulukortteja neljä tuntia putkeen, oli lapsekkaan innostunut olo. Höpötin ja olin ihan ylienerginen ja ärsytti kun tarvikkeet loppu kesken. Katoin Salkkarit ja yritin rauhottuu, mut nyt tappelen bloggerin kaa (koska joudun tekemään kaiken HTML-koodilla, rrrräyh! tää on hidasta, mutta koska olen ex-virtuaalitalli-pro, menee se näinkin) ja hihittelen itsekseni. MITÄ TÄÄLLÄ TAPAHTUU? Ja oikeesti olo on hetkittäin mainio, vaikken mitään nappeja tai päihteitä oo käyttäny. Mut pääsia et elämä on kivaa ja ruoka on hyvää ja mä en oo läski ja mulla on kivoja läheisiä ja hoitokontaktit ja keikkailua ja Thaimaan matka tulossa jajajaja!

Vois koht mennä napsii suklaata tai pipareita tai jotain hyvääää iltapalaks, lääkkeet naamaan ja vaik rauhottuu. Tääl sunnuntaihin asti, moooi :))

A Million Little Pieces

Päällimmäisin tunne eilen oli viha. Siitä ettei täällä saa kuolla jos haluaa. Sunnuntai tosiaan meni aivan päin ties mitä oikeastaan koko päivä. Käytiin koko perhe isovanhemmilla syömässä, siellä sain suurin piirtein pidettyä kulissit vielä pystyssä. Loppupäivä onkin vähän hämärän peitossa. Ilta päättyi siihen, että viiltelin, otin yliannostuksen lääkkeitä ja reippaasti alkoholia päälle. Jossain vaiheessa muistan itkeneeni äitiä, joka ryntäsikin huoneeseeni ja sitoi verta vuotavaa kättäni sillä aikaa kun isä soitti ambulanssin...

Haartmanissa piti juoda lääkehiiltä, tikattiin kuus tikkiä ja otettiin EKG. Torkahtelin. Kun sanottiin, että Auroraan mua ei oteta sisään, koska olen niin humalassa, nauroin vain, että ihan ku mä sinne muutenkaan menisin. Pääsin kotiin vanhempien kanssa, kun lupasin, etten tee enää mitään ja meen seuraavana päivänä sh-polille. En mä kyllä lääkärintapaamista pyytäny, vaik ois pitäny?

Katsoin eilen siskoni kanssa Natascha Kampusch, 3096 päivää. Itse asiassa jouduin katsomaan sen useammassa pätkässä, koska keskittymiskyky ei riittänyt. Näyttelijä oli laihduttanut rooliaan varten itsensä luurankomaiseksi, ja mietin koko elokuvan ajan onko se kaunista. Ei ole, mutta silti jotain ihailtavaa tuossa kropassa on. Vastenmielistä ja sairasta, mutta aivan varmasti tuollainen tyttö on yli-ihminen ja pystyy mihin tahansa.

Nyt ei huvita yhtään mikään. En jaksa. En jaksa. Oon taas kova kylmä kuori, jonka sisällä ei ole mitään ja jonka läpi ei pääse. Eilen vedin tarvittavan ketipinorin iltapäivällä naamaan ja nukuinkin melkein seitsemään asti illalla. Poikaystäväkin tuli katsomaan miten voin, mutta olin niin koomassa, että hyvä kun jaksoin ees puhua. Nytkin voisin vaan mennä sängyn pohjalle makaamaan ja jäädä sinne koko loppuviikoks, mutta pakko lähtee kohta terapiaan. ja ehkä jäädä sille reissulle makaamaan junan alle? Ei myöskään huvittaisi lähteä torstaina mummille ja ukille lihomaan, vaikka yleensä meen sinne mielelläni.

Jos sinnittelis kuitenkin pari päivää. Eiköhän elämännälkä vielä palaa, vaikka nyt haluisinkin vaan kuolla. Tai sitten ei.

Life Ain't Fair And The World Is Mean

Mun viime viikko oli hieno, tai siis tää, tänäänhän on vasta sunnuntain. Oon ollu nii kiireinen, etten oo ehtiny ajatella. Ihanaa nähdä parhaita kavereita porukalla monen kuukaiden jälkeen, ollaan tunnettu ala-asteelta ja ne on oikeestaan ainoot ystävät jotka mulle on jäänyt sairastumisen jälkeen. Hetken tuntuu kuin kaikki ois kuin ennen, vaikka asutaankin nykyään eri paikkakunnilla. En oo ees tajunnu miten ikävä mulla on teitä, ootte ainoita joille pystyn puhuu. Ja mä haluun todellakin, että kerrotte mulle kun on vaikeeta. Mä haluan auttaa! Ei haittaa vaikka ois kuinka turhia murheita mihin aikaan vuorokaudesta tahansa, te ootte hienoimpii ihmisii mitä tiiän. Jos ahdistaa, soittakaa, mä kuuntelen vaikka keskellä yötä! Anteeks, että mä oon ollu niin monta vuotta vaan joku tunteeton kuori kuori, silti ootte yhä siinä ♥

Ellyy

Mut mun elämä muuten. Kun jostain löytyy tuntiki aikaa itselleen se menee oksentamiseen. Ja kun mä pidän sitä normaalina. Oon mä saanu vähennettyy, mutta helposti ahmin edelleen joka päivä. Mul on niin epäonnistunu olo anorektikkona, mä vaan odotan et tää menee itsekseen ohi kun saan lisää painoo. Mutku sitä painoo ei tuu tarpeeks nopeesti. Pelästyn kun vaaka näyttää pari kiloa enemmän ja kohta se on taas samassa alhaisessa lukemassa. Välillä mä uskon, että selviin. Elämään on tullut paljon hyvääkin (lähinnä Joonas), ilman sitä mä olisin jo kuollu.

Mä olin jossain välissä jo onnellinenkin, oltiin poikaystävän kanssa to-pe 23h Turku-Tukholma-risteilyllä ja se oli just sitä mitä tarvitsin tähän väliin. Hetken irtautuminen kaikesta, laivan buffetit (en tienny ees et mun vatsaan mahtuu niin paljon ruokaa), baari, hytti ja Haloo Helsinki! Eturivi taas, plektra, nimmarit, elämän miettimistä ja fiilistelyä. Myöhemmin käytävällä juttelua kitaristi-Leon kanssa. Lisää juomista, shoppailua ja ruokaa. Seuraava keikka on keskiviikkona, mut täl hetkel on tunne et mä en selvii sinne ees elossa, saati sitten Tavastian keikalle. Selviin kuitenki vaikken haluis, elämä on paskaa. Se ei ikinä muutu parempaan. Ei tulevaisuudessa mua mikään odota. Haluisin ehkä lääkäriks, ihmiskeho on niin mielenkiintoinen, muttei musta ole siihen, lukemiseen. Musta ei oo mihinkään. Jos ei tuu kymppii joka aineesta, oon ilman muuta paska. Voisin tappaa itteni vaikka heti, jos mun läheiset, etenki rakas, selviäis siitä ilman kyyneliä. Tiedän, että murtaisin niiden elämän, mutta loppujen lopuks kaikil ois varmaan kuitenki parempi ilman mua. Mullaki ois. Mua ei pelota kuolema, ainoostaan kipu mikä siihen mahdollisesti liittyy.

Jere ja Leo

Eikä mul oo ees kännykkää, etä mä voisin soittaa rakkaalle ja pyytää sitä hakemaan mut turvaan. Mä oon yksin. Niin yksin. En ees kuulu tähän perheeseen joka mulla on, sisko vihaa, faija ei ymmärrä ja mutsiltaki alkaa varmaan pikkuhiljaa mennä toivo. Vessat haisee oksennukselta, koska näin monen vuoden jälkeen mä en enää pysty lopettamaan. Mä toivon vaan, että tää ois ohi. Jos ois oma kämppä, noiden ei tarvis seurata tätä loputonta vammaamista.

Mä vaan pilaan läheisteni elämän epätietoisuudella mitä käy. Mä en haluu et joku joutuu viimeseks illal miettii miten Nooralla menee... Tarkistaa aamulla onks se elossa. Jos mä lopetan kaleoridien syömisen, tää on ehkä nopeemmin ohi.

Huomen onneks poli ja tiistaina terapia. Puhukaa mut järkiini. Miks en vaan voi oonistuu?

Money Grows On Trees

Tekee hirveesti mieli kirjottaa, vaikkei oo mitään kunnon asiaa. Must ei oo muoti-bloggaajaks, mut lätkäsen tähän pari viimeisintä ostostakin. Liikaa vaatteita jo ennestään, mutmut... Välillä jotain muuta kuin angstia.

Kiva olla taas kotona. Caramel-hamsteri oli elossa kun palasin, vaikka olin 80% varma, että saan kirjoittaa siitä muistopostauksen. Neiti tunki illalla poskiinsa melkein kolmasosan kurkusta, kun jätin sen pariksi minuutiksi vahtimatta. Ihan kunnossa se siis taitaa olla. Ja tuliaisiksi sai jogurtti-hunaja -nappeja.

da hampsteri haluaa ulos

Mun hiukset on ihan järkyttävän huonossa kunnossa jatkuvan värjäilyn takia. Mustasta on hyvä vetää blondiksi ja laittaa useampi värinpoisto saman viikon aikana... Mun hiukset kun ei millään vaalene, nytkin tyvi on kellertävä hopeashampoosta huolimatta. Latvat katkeilee ja nää on pelkkää hamppua. Oon viime aikoina yrittäny jotenkin hoitaa ja elvyttää näitä. Ostin joku kuukausi sitten Tangle teezer -harjan, koska sen pitäisi olla hellävaraisempi. Hoitoainetta pidän aina mahdollisimman pitkään vaikuttamassa ja ennen Saksaan lähtöä ehdin kerran kokeilla the Body shopista ostamaani hiusnaamiota. Eräs lukija suositteli kookosöljyä, joten kävin tänään vielä metsästämässä sellaistakin!

yllämainitut tötkyt + crazy colorin värit

Oon kohta vararikossa, ulkomailla tuli shoppailtua ja nyt vielä kävin Kampissa hieman pyörimässä. Kivoja (korottomia) talvikenkiä ei meinaa löytyä, mut lapaset ja reppu tarttuivat mukaan Cybershopista :3 Kävin myös otattamassa passikuvat.. Miten ne aina voi olla yhtä hirveitä? Näytän joltain tihrusilmäiseltä possulta ja mun henkilökortin kuva on melkein yhtä kamala! Ja kun kaikki aina tihrustaa mun papereita kauheen tarkasti kun näytän niin nuorelta D----:

vaatteita, laukku, reppu...

Käytiin L:n kanssa katsomassa Carrie Tennispalatsissa, ei ollut mitenkään pelottava ja päähenkilökin oli oikeestaan aika ärsyttävä. Kaikki oli enemmän tai vähemmän hulluja, eikä kehenkään oikein pystynyt samaistumaan. Ja taas vaihteeks vedettiin popcornmauste-överit. Leffaakin parempi oli kuitenkin päästä pitkästä aikaa juoruamaan »:--)

Hyvillä mielin eteenpäin. Huominen on aikaa hengähtää ja seuraava viikko onkin taas aivan täynnä ohjelmaa. Passianomuksia, rokotuksia, sisätautilääkäriä, jalkautuvaa, risteilyä (HH!), tavaroiden muuttoa..

päivän asua, ristipaita Saksasta

Seurailkaa mua muuten Instagramissa! @nnouy

Värjäilen tässä vielä hiukset (shokkivärillä) jos jaksan ja laitan tuonne päivitettyä kuvaa.

Ghost On The Dance Floor

Vikaa iltaa Saksassa ja huomenna ois sit lennettävä parillakin koneella kotiin. Odotan innolla mahdollisia lakoista aiheutuvia odotteluita kentällä...

Tänään tehtiin viimeisiä ostoksia keskustassa, ja sitä noloutta kun mun Visa Electron ei käynytkään joka kaupassa, käteinen loppu kesken ja Joonas makseli mun ostoksia. Vaatteita, teetä, suklaata ja viinaksia kotiin vietäväksi. (Koska sehän ei riitä, että oon juonut täällä alkoholia.. viitenä(?) iltana ja että ens viikolla lähdetään laivalle juhlimaan vielä lisää (ja tax freen kautta jos rahat riittää), pitää niitä varastoja aina olla.)

zzzeeebra!

Eilen kävästiin kattomassa paria baaria ja tyydyttiin juomaan vaan yhet. Nää täällä ei tunne käsitettä "pikkulauantai", oltiin ainoot asiakkaat ja listalta sai tilata enää olutta. Kahdeltatoista ulos ja Burger Kingin kautta jäätymispisteessä takaisin. Sain hienon kruunun, mut hukkasin sen matkalla :DD

Bisseä, koska Saksa.

Yhen angsti-itkukohtauksen sain tossa joku ilta. Olin melkeen koko päivän ollu kiukkunen, kaikki ärsytti. Kauppamatkalla kuitenkin tajusin, että yritän vain peitellä ahdistustani. Teki mieli huutaa, hukkua pimeään ja juosta auton alle. Rutistin sitten paperipussin palloksi ja heitin sitä niin pitkälle kun jaksoin (ei lentäny ihan yhtä pitkälle kun tennispallo aikoinaan, puikula, lihakseni ovat surkastuneet!) Kun tultiin sisään, lukittauduin vessaan naarmuttamaan rannetta hakaneulalla... Enkö parempaa keksinyt?! Sitten pokkana vähän jäätelöä naamaan, Once Upon A Timea jakso, ja kun jäin sen jälkeen yksin huoneeseen en pystynyt enää pidättelemään itkua. Ei mua oikeestaan syömiset ahdistaneet, vaan tuli taas semmonen "Yhyy, tapan mun parhaan kaverin (=anoreksian), kuolisin mieluummin ite. Mitä sä kuvittelet tällä saavuttavas, paremman elämän? HAHAHAHA! Läski sä vaan oot."

Kun sain reilun tunnin päästä rauhoituttua, menin suoraan syömään vaikka muut vakuuttelivat, ettei minun tarvitse jos se noin ahdistaa. Mutta kun syömättömyys ei ole vaihtoehto, ahdistusta ei voi ikuisesti paeta.

Whihihiii! Poikaystävä lupas mulle yllätyksen ja siinä se tosiaan onnistui! Nyt mun n. kuukauden takainen sushi- / skumppayllätys ei tunnu enää miltään. Tänään päiväunien jälkeen odotti yläkerrassa hierontapöytä, rentouttavaa musiikkia, öljyjä ja tuoksuja. Sain puolen tunnin selkähieronnan ja oli kyllä ihanaa :) Osaan nykyään rentoutua helposti, kiitos lukuisten fysioterapioiden ja rentoutusryhmien, muistan ajat kun en suostunut makaamaan paikoillani, saatika että olisin pystynyt ahdistukseltani hengähtämään. Mut joo, kiitos ♥

PS. koon 23 pillifarkut kiristää D---: Tätä paisumisen tunnetta.

Koska Joonas halusi välttämättä tehdä kollaasin kun  se opetteli kuvaamaan.
(Ja mul oli maailman hienoin porkkanakakku!)

Awake Like An Owl

Saksassa ollaan poikaystävän perheen luona ja olo on hyvä, otan tän pienenä lomana syömishäiriöstä. Näköjään uusissa ympyröissä pystyy aina irroittautumaan, nytkin ajattelen tän massankeruukautena >:---) Äsken vetelin jättipalan omenapiirakkaa, eikä tunnu missään! Eilen kolme lämmintä ateriaa, joista yksi pizza.

Hoitokokoukessa maanantaina sovittiin, että kaikki jatkuu ennallaan: lääkitys, jalkautuva ja punnitukset. Loppuvuoteen mennessä pitäisi päästä 42 kiloon, pysyvästi, joten kolmisen kiloa ois hankittava. Ei kuulosta pahalta, mutta eri juttu kun tavoitteen saavuttaa. Miksi kehonkuvan pitää olla niin vääristynyt ja numeroiden merkitä jotain elämää suurempaa? Nyt aion kuitenkin ottaa matkasta kaiken irti, kotona ehtii surkutella painoa (Tai ehkä ei tarvitsekaan?)

juna-asema, pyöriä ja tolleen.

Kiva katsella uusia maisemia, vaikka aika pieni kaupunki tää paikka on. Tai no, riippuu mihin vertaa. Ja jännää kun autollakin ajetaan 200 kilometrin tuntivauhtia! Käytiin eilen junalla Stuttgartin keskustassa, oon näköjään äärimmäisen huono shoppailee kun monen monen kaupan jälkeen mukaan tarttui vain uusi laukku. Vaikka enköhän omista vaatteita jo tarpeeksi...

Sushia omnom, osasin jopa syödä puikoilla.

Syönyt oon. Paljon. Liikaa. Vaaka katos kylppäristä, joten en oo punninnu itseäni viiteen päivään. Turvonnut olo, antaa olla. Alkoholi on halpaa. Valvon, enkä tiedä väsyttääkö. Tekee taas mieli ruokaa, vaikka oon ahtanu sisälleni kaloreita pitkin päivää. Kaikkee epäterveellistä. Paitsi et kyl mä yhen omenan aamulla söin.

"Miksi ei löydy miiiitääääään?"

Ajatukset lentää ja niistä on vaikee saada kiinni, joten toimin mielitekojen mukaan. Ahdistaa, mutta ei ahdista. Jännä. Mul ois kaikkee hehkutettavaa, mut ei nyt jaksa. Joten voikaa hyvin, minäkin :--D

Vähän niinku joulu ja glögiä ja joku ihme tyyppi änkes kuvaan :--)

The Awesomeness

Viimeisen angstaamisen jälkeen oon yrittäny ryhdistäytyä. Torstai meni melkeen kokonaan koomatessa, jännä miten tarvittava ketipinor lamauttaa, vaikka aina se ei saa mua iltasin ees nukkumaan. Perjantaina otin vihdoin itseäni niskasta kiinni ja lähdin poikaystävälle, vaikka ois tehny mieli jäädä sängynpohjalle makaamaan. Miten voi olla samaan aikaan ikävä, mutta silti ei meinaa jaksaa nähdä toista? Kuitenkin kaikki on ton kanssa paremmin, mutta liikkeelle lähtö on vaan jotain niin vaikeeta. Aloitekyvyttömyyttä.

Joonas kokkaili meille superhyvää aurajuustokasvispastavuokaa, ihana yllätys kun yleensä mä valtaan aina keittiön :--D Jotenkin koomista, että vaikka valmistais kuinka ison satsin ruokaa, se menee melkein kaikki kerralla.. Ei ateriasuunnitelmasta tietoakaan, kun on pakko aina santsata. Parit siiderit ja marianne-drinkit päälle jaajajajaja!!!!! jonottaa Haloo Helsingin keikalle Pressaan.

eturivi vallotettu ja odottamaan

Yksin mä sinne menin, mutta jännä kun teitä lukijoita löytyi sieltäkin, vaikka rohkeemmin ois voinut tulla tervehtimään. Kiitos kuitenkin seurasta! Ihan eturivissä, ääni käheäksi, rakkauskuolema kun sai kätellä kaikkia bändin jäseniä, Elli puhu asiaa (ja katsoi välillä silmiin!) ja joku biisien sanotuksissa sai taas miettimään.

"Miten noin tyynenä, voi hyväksyä, sen totuuden
Olet niin kaunis
Olet niin rauhallinen
Olet niin lähellä, hetkeä
Jolloin viimeinen biisi pannaan pyörimään

Jokainen tunti
Jokainen hetki kadulla
Voi olla ainoa, ainoa
Johon kannattaa tarttua   Hei, sä laitat hymyn vielä kiertoon
Uppoudut viimeiseen tangoon
Mä tänään ehkä kosketan sua viimeistä kertaa,
Viimeistä kertaa"
Oon tappamassa itseäni tähän sairauteen. Oishan se helpotus tavallaan, mutta elämässä on niin paljon hyvääkin. Mulla on tällä hetkellä oikeastaan tosi hyvä olo, vaikka oon viikonloppuna syönyt aika tavallisesti. Taistelufiilis päällä. Aamupalaksi puuroa. Paistoin itsetehtyjä porkkanalettuja, söin leipää täysrasvasella juustolla, koska teki mieli. Sitten vielä paaaljon jäätelöä, välipalaksi muutama suklaakonvehti. Ahdistaako? Ei. Painoa +300g, enkä jaksa stressata tänään.

"On ylämäki raskas askeltaa
Mutta alamäkeen liian usein katoaa
Jos se ei tapa niin se todellakin hajottaa
Ei muistojen päälle kultakerrosta saa
Hymyile tai itket kuinka vaan
Ole hetki niinkuin huomista ei olisikaan"

( = syö kun tekee mieli, äläkä stressaa huomisen painoa )

Caramel-hamsteri kiipeää syliin rapsuteltavaksi, Luna-Lady-Prinsessa-piskikin oli iloinen kun kävin moikkaamassa sitä siskon kämpillä sen jälkeen kun oltiin käyty isovanhemmilla syömässä kakkua. Huomenna hoitokokous ja lounas hoitajan kanssa, tiistaina terapia ja keskiviikkona lähtö poikaystävän kanssa Saksaan reiluksi viikoksi. Hyvin tää tulee sujumaan, vaikka vähän jännittää vieras paikka.

Hahahaahahahah! Teinihehkutusta, oon säälittävä. Muistan ajat kun en suostunut edes myöntämään kuuntelevani Haloo Helsinkiä, koska olin niiiiiiin true punk rokkari, wannabe emo :'--D Ulfåsan päiväosastolla ollessani kuuntelin sitä iPodiltani kaikki kävelymatkat vesisateessa osastolle ja kotiin, mutta kun Voicelta tuli musavideo, esitin että ei kiinnosta mikään suomalainen renkutus. Järkeä?

Slowly Dying Inside

Oon ollu mummilla ja ukilla muutaman päivän yrittämässä saada syömisiä taas kuntoon. Leppoisasti menny eläkeläisten kanssa kera hyvän kirjan. Valituksia tuli taas lävistyksistä, kuulemma otan ne pois sitten kun olen terve; masennuksen merkki.

Pää täyttyy ajatuksista. Aivan järkyttävä huonommuuden tunne iskee kun syö normaalisti. Mä en ansaitse mitään, en ketään ja oon varma et mut on luotu tänne vaan tuhoomaan toisten elämiä. En osaa muuta kun satuttaa, oon äärimmäisen itsekäs ja kaikilla olisi oikeasti paljon parempi ilman mua. Ne jotka on eri mieltä ei tunne mua.

Yöllä kun en saa unta (kello tulee kohta neljä aamuyöllä, kirjoitan päässäni pyöriviä ajatuksia kännykkään, koska en keksi muutakaan) huomaan vertailevani itsemurhatapoja. Pelkään enemmän elämistä kuin kuolemaa. En silti hyppää katolta. Säikähdän vain syötyäni, että nyt olen taas askeleen kauempana haudasta. Päätin jo yläasteella, että kuolen nuorena, ei siis väliä aiheutanko itselleni pysyviä vaurioita. Tavallaan mä oon antanu itselleni luvan viedä tän loppuun asti. (Alkaa mennä pelottavaks..) Jospa sitä yrittäis taas hetken nukkua, väsyneenä kun vaan angstittaa.

// edit aamulla.
Näin unta, että lempibändini Haloo Helsinki! teki ilmaiskeikan Kampin kauppakeskuksessa. Juoksin portaissa ja lopulta kun Ei Eerika pääse taivaaseen soi, päätin hypätä viidennestä kerroksesta. Heräsin. Ahdistus seuraa uniin, se on aina pahimmillaan illalla.

Huomenna pääsee onneksi terapiaan käsittelemään asioita. Kyllä siitä on apua, vaikkei mitään näkyvää muutosta ehkä olisi tapahtunutkaan. Pikkuhiljaa.

Paino + 1,7kg. Jumalauta.

Murder Story

Havahduin eilen siihen, että mitä helvettiä mä teen. "Muutama kilo pois niin mulla on taas parempi olla." Kaksi lähtikin, mutta ei se riitä, mikään ei riitä. Aivan sama mitä painan, näen itseni samanlaisena. Kun katson peiliin näen likaa tuolla ja tuolla, puristelen läskejäni ja mietin miksi olen päästänyt itseni näin paisumaan. Eilen suihkun jälkeen tuijottelin kuitenkin myös paistavia kylkiluitani, olemattomia rintoja. Hävetti.

Söin illtapalan "sallitun" omenan ja teen lisäksi lautasellisen puuroa, vaikka olin varma, että viimeistään aamulla kaduttaisi. Jouduin vakuuttamaan itselleni ääneen, että mitään kamalaa ei tapahdu ja rauhoituttuani istuin äidin kanssa katsomassa Idolsia ja söin iltapalani.

Viime aikoina ruokailut ovat sujuneet oikeastaan vain poikaystävän luona tai hoitajan käydessä, muuten oon yks kaaos.

Illalla leikin vielä Caramell-hamsterin kanssa ja katselin kun se purki energiaansa juosten huoneeni lattialla, kiipeillen vaateröykkiön ja laukkujen päällä. Nauroin ja lässytin sille kuin mikäkin urpo. Kuluneina viikkoina neiti on viihtynyt mieluummin itsekseen, mutta nyt se oli taas ihanan seurallinen. Kuitenkin pelkään, että kohta se jättää minut tänne yksin. Alkaahan se olla jo pieni vanhus...

Tänä aamuna kävin verikokeissa ja sydänfilmissä. Kun makasin EKG:n elektrodit kiinnitettyinä tuijotellen kattoa, mietin miksi haluan tulosten olevan aina mahdollisimman huonot. Olenko parempi syömishäiriöinen, jos veriarvot ovat aivan pielessä ja sydän lyö omiaan? Sitä parempi mitä lähempänä kuolemaa käydään, koska "eihän minulle loppujen lopuksi käy mitään".

Anteeksi mitä?! Riskeeraan henkeni, jotta olisin hyvä jossain paskasairaudessa, jossa ei ole edes voittajaa. Arvostelen itseni sen perusteella, kuinka hyvä anorektikko olen. Luoja... Tän suunnan on muututtava.

How Can I Miss You

Huijaan ihmisiä ympärilläni, mutta ennen kaikkea itseäni. Sepitän omaa tarinaani kirkkain silmin. Ne kerrat tämän kuukauden sisällä kun en ole oksentanut syömisiäni ovat laskettavissa sormilla. Voin antaa ruoan imeytyä vatsassa yli tunninkin, mutta lopulta se on saatava pois. Mä tein tätä ihan samaa esimerkiksi vuosi sitten, nyt vaan erona se ettei paino laske. Mut en uskalla antaa itselleni lupaa syödä normaalisti, oon varma että se näkyy heti monella kilolla vaa'assa.

Tosin viikonloppuna söin melkein kokonaisen pizzan ilman omantunnon tuskia ja ajatustakaan kompensoinnista. Eihän tässä siis oo mitään vialla?

Kaikki kyselee onks jotain tapahtunu. Ei ole, joten mitä mä niin pelkään? Ei 42kg:n lukema voi kaataa kaikkea sitä mitä mä oon saanu aikaan. Huomaan valuvani takaisin sairaaseen ja se epäonnistumisen tunne saa mut masentamaan ja luovuttamaan. Omaa mieltään vastaan on vaan niin rankkaa taistella - ja samaan aikaan kaikkia, jotka tarjoavat apuaan.

Eikä paranemista voi aina siirtää. "Alotan yrittämisen huomenna. Tänään ahmin viimeistä kertaa. Tää on vika ateria jonka skippaan." Ja silloin kun oikeesti yrittää taistella ja tulee takapakkeja, on se loppupäivä sit kokonaan pilalla ja voi tehdä miten huvittaa. Ajatuksiin hiipii kysymys: miksi edes yrittää kun ei kuitenkaan onnistu. Täydellisyys tai ei mitään?

Luovuttaminen ei ole kuitenkaan vaihtoehto. Niitä päiviä on harvassa kun haluan kuolla ja toivon, että tää sairaus ois jo vieny mut. Enemmän on tsemppipäiviä ja niistä on pidettävä kiinni kynsin hampain.

Alan kuulla biiseissäkin taas syömishäiriölle osoitettuja sanoja:

Just gonna stand there and watch me burn
But that's alright because I like the way it hurts
Just gonna stand there and hear me cry
But that's alright because I love the way you lie
I love the way you lie

ja part II:

On the first page of our story
The future seemed so bright
Then this thing turned out so evil
I don’t know why I’m still surprised
Even angels have their wicked schemes
And you take that to new extremes
But you’ll always be my hero
Even though you’ve lost your mind

4 Songs & A Fight

Jos syömishäiriölle antaa vähänkin valtaa elämässään, on ohjat vaikea ottaa takaisin omiin käsiin. Muutamassa päivässä ajatusmaailma luisuu takaisin sairaaseen. Ja kaikki saattaa lähteä niinkin pienestä, kuin yhden aterian skippaamisesta.

Viime viikolla meni muutama päivä vain parilla aterialla. Valehtelua, välttelyä, pakoilua. Ja kun vanhemmat tuli mukaan terapiakäynnille, oli suorastaan tuskallista paljastaa asia. Häviö anoreksialle, joka siinä vaiheessa oli jo tiukassa. Mä olin ajatellut laihduttaa pari kiloa, mutta siinäpä kerroin tarvitsevani apua ja tiesin saavani jonkun vahtimaan ruokailuita näin tehdessäni. Nyt on taas helpompaa, kun en kuole jokaisen suupalan kohdalla.

imanowl.jpg

Paino ehti jo hieman pudota, mutta nyt kaikki on tullut takaisin ja sekös vasta ahdistaakin. Ja ahdistukseen on ahmittu, josta syyllistyn kun en voi olla kuin normaalit ihmiset. Tekisi mieli eristäytyä, olla näkymätön. Voimia ei oo samalla lailla kun kesällä, enkä saa edes nukuttua tarpeeksi lääkkeistä huolimatta. Silti oon kiitollinen niille muutamalle, jotka jaksavat ottaa yhteyttä. Itsellä se kynnys on taas noussut taivaisiin.

Yritin piristää itseäni ja kävin piiiiitkästä aikaa shoppailemassa. Hulluilta päiviltä löytyi talvitakki ja H&M:stä huppari ja pari paitaa (kiitos hamsteri-palleroiset, kun järsitte edellisiin pieniä reikiä). Hetken olin innoissani, mutta ei pari vaatetta tuo onnellisuutta. Hankin samalla liput Haloo Helsingin keikalle, jee! Haluisin myös katsomaan The Soundsia, mutta hinta on sitten jo korkeempi... Musiikki pelastaa, napit korville ja ajatukset hetkeks sivuun.

Haluun menneen takas, palata aikoihin kun kaikki oli hyvin.

I Guess I Should Go To Sleep

Oon yrittäny kuvata päivä kuvina -postausta, mutta ehkä on vain myönnettävä ettei se onnistu. Ensinnäkin järjestelmäkamerani on rikki ja puhelimen kameraan palaa hermo, toiseksi unohdan aina kuvata ateriani, kolmanneksi saan itsestäni vaan naamakuvia kun ei ole kuvaajaa ja neljänneksi mun päivien sisältö on aivan äärimmäisen tylsistyttävää. Joten ei.

Vaihteeks korvissa Haloo Helsinkiä...

Kävin polilla maanantaina ja oli ihan hyvä tapaaminen. Päätettiin mun toiveesta, että Seronil nostetaan 60mg:aan. Oikeastaan koko päivä meni syömisten osalta ihan p*rseelleen ja sain korjattua asian vasta seuraavana päivänä kun syötiin lounas yhdessä jalkautuvan kanssa.

Painokin heittelee, vaikka yli neljänkympin se on koko ajan pysytellyt.

Muuten on mennyt aika tasaisesti. Mielialoissa ei ole ollut suurta heilahtelua: välillä masentaa ja ahdistaa vähän, mutta suurimmaksi osaksi olen voinut hyvin. Viikonloppu meni poikaystävän kanssa (jeejee!), käytiin me isovanhemmillakin kahvittelemassa, vaikka kammoon aina niiden luona käyntiä kun pitää syödäsyödäsyödä ihan liikaa. Siitäkin kuitenkin selvittiin elossa.

Se löys kepin :---3

Luna on taas meillä hoidossa tämän viikon. Vähintään sormet jäätyy kun sitä ulkoiluttaa, mutta ei saisi valittaa kun on koiraseuraa. Hepuleita, palloja ja rähinää isommille koirille. Tänäänkin kuunneltiin jonkun tädin saarnaa, kuinka koirat pitäisi pissattaa puistossa. Epähygieenistä ja haisevaa touhua kaduille tarpeiden tekeminen, omistajatkin varmasti harrastaa samaa viikonloppuisin porttikongeissa (.......................) Anteeksi mitä?

Ja kun osa viime postauksessa oli sitä mieltä, että näytän HH!:n Elliltä, niin tässä sitten järkyttävä kuva Irc-gallerian kätköistä. En tajuu miten oon kehdannu liikkuu pinkeillä hiuksilla yhtään missään.

13.10.11

We Don't Wanna Scare Your Children

Tällä hetkellä on todella positiivinen mieli, vaikka vaa'alla meni taas uusi luku rikki. Järkeilen vain päässäni, että edellisellä olikin kituutettu jo tarpeeksi kauan. Pari viikkoa?  Joten puoli kiloa viikossa ei ole liikaa.

Siivoilin joku päivä laatikoitani ja löysin kaikki osastohoitojen loppulausunnot. Viimeisimmissä oli diagnoosina masennuksen ja anoreksian lisäksi sekamuotoinen persoonallisuushäiriö epävakain ja estynein piirtein. Paitsi, että edessä luki F60.8, joka googlattuani osoittautui narsistiseksi persoonallisuushäiriöksi... Paperissa on virhe, mutta hetken mietin oikeasti olevani narsisti, joka ajaa vaan omaa etuaan kaikkien muiden kustannuksella. Mutta mistä sitten tää monia vuosia jatkuva alemmuudentunne ja tarve miellyttää muita omien tarpeiden edellä? Itkeskelin asiasta äidille ja terapeutillekin, mutta molemmat oli sitä mieltä, että kyllä siinä pitäisi kasin sijaan lukea ysi.

Kävin eilen aamulla terapiassa ja vietin sen jälkeen koko päivän poikaystävän kanssa. Tehtiin riisiä ja Texmex-kastiketta, joka oli tulisuutensa puolesta just siinä rajalla, että sitä pystyi syömään! Joonas kuitenkin tykkäs ja otin mäkin lisää. Alotettiin Once Upon A Timen ensimmäinen tuotantokausi, käytiin kylmässä kävelemässä (miks syksy tulee, ja talvi?! jäädyn :---<) ja kaikkee aika perus. Jäi kuitenkin onnellinen fiilis ja oon yrittäny pitää sitä yllä tänäänkin etsimällä itsestäni hyviä puolia ja yrittänyt olla iloinen onnistuneista aterioista.

Ai niin! Viikonloppuna oltiin L:n kanssa katsomassa Kirottu elokuvateatterissa, suosittelen! En edelleenkään ymmärrä, miten kauhuleffoissa voi nauttia siitä, että pelkää ja odottaa säikähtävänsä pari tuntia. Silti niitä on pakko katsoa, koska joku siinä on! Itselleni ei onneksi jää mitään "traumoja", vaan pystyn sulkemaan elokuvan tapahtumat mielestäni heti sen loputtua.
Noh, sunnuntain ja maanantain välisenä yönä katkes sähköt. Olin juuri menossa nukkumaan kun valot sammuu. Ja oli pimeetä, kun katulamputkin meni pimeiks. Hetken päästä meni netti. Muut nukku ja istuin yksin huoneessani enkä uskaltanu liikkua. Pelkäsin, että jos katson kännykän näytön heikossa valossa ympärilleni, näen nurkassa elokuvan Annabel-nuken tai joku demoni-manaaja-tyyppi hyökkää päälleni :---D Pikkusisko onneksi vähän ajan päästä pelasti, kun ei ollut uskaltanut jäädä yksin omaan huoneeseensa ja pelättiin sitten yhdessä. Jälkeenpäin naureskelen tälle, mut en kyllä muista millon ois viimeks pelottanu noin paljon. Hahaa, oon tyhmä!

Mutta hyvää viikkoa / koeviikkoa / työviikkoa / vapaapäiviä / mitä tahansa kaikille !

B.M.F. (Bring Me Food)

Oon ollu äidin vanhempien luona nyt pari päivää ja vielä huominen olisi tarkoitus täällä oleskella. 1000:n palan palapeli, ruokaa, lukemista, juttelua, tv:tä, rauhallisia kävelylenkkejä. I like.

Viime viikko tuntui todella rankalta, mikä oli monien pienten tekijöiden summa. En kestä olla riidoissa kenenkään kanssa, en pidä muutoksista, mutten siitäkään että junnaan paikallani kun muut menevät elämässä eteenpäin. 15-vuotias pikkusiskonikin menee kohta koulunkäynnissä minun ohitseni. Haluaisin asua omassa kämpässäni, mutta koska kevät oli niin hankalaa aikaa, hyökkäävät lääkesekoilu- ja syömishäiriöajatukset heti voimakkaina päälle siellä käydessäni.

Viikolla katkesi yli puolen vuoden viiltelylakko. Oksensin lähes päivittäin. Yritin pariin otteeseen käydä juoksemassakin. Ensimmäisellä kerralla olin Lunan kanssa ja juokseminen jäi viiteen minuuttiin. Vastaantulijat katsoivat pahasti kun kiskoin terrieriparkaa perässäni, joten tyydyin lopulta vain kiukuissani koiraa kohtaan kävelemään. Toisella kerralla rintaa alkoi pistää niin pahasti, että jäin istumaan puiston penkille. Jossain välissä päätin, että lopetan terapian ja laihdutan itseni takaisin ~30-kiloiseksi. Ja toivottavasti kuolisin sitä tavoitellessani.

Joten ihan hyvään saumaan tuli tämä mummolavierailu. Irtiotto normaalista arjesta, saan taas kerättyä itseäni. Mietin mikä tekee oloni täällä niin turvalliseksi. Ehkä se on tietty päivärytmi, joka muistuttaa aika paljon osastolla oloa. Voin vetäytyä milloin tahansa omiin oloihini, mutten kuitenkaan ole yksin. Syömishäiriö ei seuraa minua tänne kovin vahvana, syön kunnolla mutten mieti tilaisuutta oksentaa. Tänään olen kyllä tuskaillut, etten pääse ulos kuluttamaan, koska sataa eikä mukana ole sään mukaisia vaatteita. Oikein tunnen kuinka kilot kertyvät kehooni, mutta tiedän, että sekin on harhaa. Paino nousee, muttei sitä kalorien imeytymistä voi tuntea.. Eniten pelottaa, ettei tämä pohjaton nälkä lähde ikinä, etten voi lopettaa ja vain lihonlihonlihon.

Kaipaan kymmenen kiloa laihempaa kroppaani, mutta en kymmentä kiloa laihempaa elämääni. Nyt voin hyvillä mielin syödä kaksi isoa palaa mustikkapiirakkaa päiväkahvien ohella. Ennen olisin järsinyt omenaa - jos sitäkään - katsellen kateellisena muiden herkuttelua. Kyllä tämä edelleen ahdistaa, mutta siihen on vain totuttava. Nytkin vain mietin, kuinka ateriasuunnitelma on tullut taas ylitettyä. Mä haluun nää ajatukset pois!

Pyysin labralähetteen ja nyt odotellaan tuloksia kalium-arvoista. Eivät varmaan pahat ole, kun ei kukaan niistä ole soitellut. Toisaalta pyörryttää aika usein, että jaa-a..

Train To Somewhere

Oli paras viikonloppu pitkiin aikoihin! (Voin hehkuttaa tätä käskemättäkin, te kaksi.) Kävin Tampereella toista kertaa elämässäni, ja johan oli aikakin. Ella on asunut siellä jo vuoden ja vasta nyt päästiin Liisan kanssa visiitille. Kolmen ihmisen aikataulut on vaikea sovittaa yhteen, kun on ollut pääsykokeita, opiskeluja ja yksi on niin pöpi päästään, ettei jaksa ottaa kehenkään yhteyttä.

Käytiin Amarillossa syömässä, itse otin vuohenjuustohampurilaisen. Stressailin sitä melkein koko päivän etukäteen, mutta loppujen lopuksi ei ollut mitään ongelmaa ja sain syötyä koko hampparin ja osan ranskalaisista. Katsottiin myös maailman sekavin leffa, juoruttiin ja valvottiin melkein puoli neljään.

Oli mahtava sää, joten seuraavana päivänä vähän ulkoiltiin. Ei me kauaa puistossa ehditty istua, kun tuli kiire syömään. Paikat oli aika paljon kiinni, eikä jaksettu kauaa kierrellä, joten käytiin sit kaupassa ja tehtiin ite // Ella teki. Muisteltiin ala-asteaikoja ja kuuntelin puolella korvalla toisten nykyisistä opiskeluista, bileistä ja haalarimerkeistä.

Junamatkat meni kattellessa BB 24/7:aa. Nolous.. :--D
Ja VR:n hinnat on jotain ihan uskomatonta: melkeen neljäkymppiä per suunta, kun ei oo opiskelija-/eläkeläisalennuksia.

Täl viikol onki sit paljon kaikkee. Maanantaina näin vanhaa hoitajaani viimeistä kertaa ja kyllä siinä pieni itku tuli molemmin puolin. Tuntui niin pahalta sulkea ovi perässä, kun en saanut sanottua sanoja, jotka olisin halunnut: edes "kiitos"... Loppupäivä meni sitten masistellessa. Tänään jalkautuva kävi luonani syömässä lounaan ja illemmalla kävin lääkärissä ihan muilla asioilla. Huomenna olisi vielä sh-poli ja loppuviikosta terapia.

Kohta poikaystävän kanssa ulkoiluttamaan Lady-Lunaa. (Wuh!) ja kahville (teelle).

Nothing To Tell

Mielialat vaihtelee ilman järkevää syytä. Ahdistus iskee ihan yhtäkkiä, välillä saan peitettyä sen, välillä itken itseni uuvuksiin. Viiltely houkuttaa; syksy huppareineen ja takkeineen tulossa, kuka huomaisi? Liian moni. Oksentelen oikeastaan päivittäin. Maanantaina join itseni humalaan, kirjoitin pitkän tekstin päiväkirjaani ja uskalsin vihdoin näyttää sen äidille. Olen taas liian pitkään yrittänyt selviytyä yksin.

Koira muutti siskon kanssa pois. Kukaan ei vie mua enää iltapäivisin ulos ja kävelyyn hiipii pakkoliikunnan maku. Määrät ei ajallisesti veny, mutta yksin on tylsä kävellä samoja teitä ja istua puistoissa, joten ajatuksissa se on pakkoa. Ei huvita, mutta ei koko päivää voi vain istua sisällä. (Koska se ei ole terveellistä, vai koska silloin ei kuluta?)

Ja täälläkin uskaltaa varmaan vihdoin mainita sen, että seurustelen. Näiden kaikkien masistelujen keskellä jotain iloistakin. Enkä oikein ymmärrä miksi mieli on niin mustana, kaikki kun on oikeestaan aika hyvin. Pitäisi olla. Silti näen kaikesta vain negatiivisen puolen, hetkittäin on hauskaa, mutta ei kestä kauaa että unohdan ne hetket. Pitää varmaan jotenkin yrittää muuttaa ajattelutapaansa!

Vaniljatee soijamaidolla on muuten hyvääää!